Ero

Hei!
Olen uusi palstalla mutta koen tarvitsevani jonkinlaista vertaistukea joten sovin varmaankin ihan hyvin joukkioonne.
Tarinani alkoi vain vuosi sitten, kun ihastuin aivan ihanaan, fiksuun mieheen. Meillä toimi huumorintaju heti täydellisesti, fyysinen vetovoima oli kunnossa ja elämänarvot olivat samanlaisia. Ainakin siltä se tuntui ja tuntuu osittain edelleen, mikä hävettää.
Jo heti alussa kuitenkin tuli muutama takapakki liittyen alkoholiin. Sovittuja tapaamisia peruuntui, kun mies oli kännissä eikä puhelimessa oikein osannut muuta kun ja lässyttää niin että tunsin oloni kiusaantuneeksi ja mies nolasi itseään sekoilemalla miten kerkesi. Hävetti myöskin, koska ystäväni näytti hieman skeptiseltä vieressä kun kuunteli joskus vahingossa puheluamme. Ajattelin että kyllähän itsekin käytän alkoholia enkä halua olla mikään marttyyri. Silti jotkut asiat vaan tuntuivat loukkaavilta ja niihin liittyi aina alkoholi. Normaalit negatiiviset luonteenpiirteet tai huonot päivät eivät tunnu samalta, niitä on kaikilla, minullakin. Usein meidän “sielunkumppanuutemme” jätti varjoonsa tämän oudon puolen miehessäni. Joskus kännipäissään mieheni saattoi solvata jotakin esim. vaatteisiini liittyvää, vaikka itse olinkin tyytyväinen itseeni. Jos sanoin takaisin, seuraavana päivänä asia oli muuttunut niin että minä olin ensin sanonut hänen ulkonäöstään jotakin. Muutama tälläinen outo juttu tapahtui, missä minua syytettiin jostain hänen tekemästään loukkauksesta. Eräs viikonloppu vietimme valmistujaisiani koulusta. Päätimme yhdessä lähteä baarikierrokselle. Nautimme baarissa juomia ja olimme molemmat huppelissa ja jatkoimme mieheni ystävälle juhlimaan. Matkalla mieheni kävi alkossa ostamassa pullon viinaa ja kaljaa, mikä oli mielestäni vähän yliammuttua koska olimme jo humalassa. Kotiintullessamme mies oli jo aivan päissään ja yhtäkkiä kaatoi minut lattialle ja hakkasi naamaani niin kovaa nyrkillä kun jaksoi. Sitten hän “heräsi” kuin unesta, koko ilme muuttui ja olemus ja huomattuaan mitä oli tehnyt hän uhkasi itsemurhalla ja lähti kävelemään ulos talosta. Jouduin soittamaan poliisit koska mies vakuutti minut aikeistaan ja niin mies meni yöksi putkaan. Tämän jälkeen asiat olivat liian solmussa joten erosimme. En edes muista miksi mutta jonkun ajan kuluttua sovimme taas asiat. Olin ollut ahdistunut eron aikana koska välitin edelleen, outoa kyllä. Ja päätimme ettemme juo enää ikinä yhdessä. Mielestäni episodin jälkeen miehen alkonkäyttö väheni ja meillä oli selvinpäin mukavaa yhdessä. Emme siis juoneet enää saman katon alla. Kuitenkin kännissäollessaan sain kuunnella puhelimessa lätinöitä, ärsyttävää kuningastelua ja nokkavia kommentteja ja jos dokaaminen alkoi, se kesti vähintään 3-4 päivää jonka jälkeen miehellä kamala morkkis ja darra. Dokaamisen aikana siis täysin toivotonta odottaa mitään tukea tai seuraa miehestä. Täysin toimintakyvytön elämään. Darrassa aina pyyteli anteeksi ja säälin häntä joka kerta. Darran parannuttua (viinanhimo kenties uudelleen käynnistynyt) mies yhtäkkiä käänsi kelkan ja päädyttiin aina siihen, että minä olen kontrolloiva ja itsekäs kun sekaannun hänen juomiseensa. Joskus haukuttiin hulluksi. Tunsin olevani todella huono tyttöystävä kun olen hänelle niin ilkeä kun joskus sanoin suorat sanat hänen käytöksestään tai valitin loukkaavista puheistansa. Hän näyttikin yhä useammin harmaalta ja epäsosiaaliselta, pelokkaalta, tärisevältä ihmisrauniolta. Yhteiset viikonpituiset lomat olivat muutaman päivän todella mukavia, sitten mies muuttui kaukaiseksi ja ärtyisäksi. Kerran kysyin suoraan, että iskikö viinanhimot minun vielä ollessa maisemissa muttei vaan kehdannut sanoa ääneen, myönsi. Viina siis varjosti edelleen suhdettamme vaikkei mies olisi ollut kanssani kännissä. Ihana mieheni myöskin kusetti läheisiään usein kuulleni esim. raha-asioissa koska oli ryypännyt rahansa ja oli pulassa. Hän oli omaisilleen todella tyly, kun he vaan yrittivät auttaa. Moraali oli usein kateissa. Kyselin valehtelemisesta ja siitäkin tuli joku riita aikaiseksi missä lopulta minua syytettiin valehtelemisesta vaikken ole valehdellut kenellekkään, miksi pitäisi. Minun kävi sääliksi kaikkia mieheni omaisia. En tajunnut kuuluvani tähän samaan ryhmään, koin koko ajan että olin miehen luottokumppani jolle hänen ei tarvitsisi valehdella mistään. Jälkeenpäin ajateltuna, pakkohan hänen oli käyttää minuunkin täysin samoja metodeita kuin muihinkin hänestä välittäviin. Miksi ihmeessä olisin ollut sen ulkopuolella?
Itsetuntoni laski. Tunsin olevani epähaluttava, vaikka alussa suhdettamme en todellakaan ollut sitä mieltä, oikeastaan olin todella itsevarma. Mies peitteli jossakin välissä alkoholismiaan niin hyvin (tai sitten olen tyhmä) että meinasimme muuttaa saman katon alle. Onneksi mies vesitti tämänkin kännissä lässyttämällä. Se tuntui todella pahalta mutta jälkeenpäin ajateltuna onneksi teki sen. Tähän päälle vielä muutamia kännissä tehtyjä julistuksia siitä miten en enää sytytä miestä tai käytän vääränlaisia vaatteita tai jättämisiä, minkä seurauksina darrassa aina pyydellen anteeksi, ei hän edes tarkoita kännissä sanomiaan asioita, hän rakastaa minua, ei ymmärrä miksi on sanonut tuollaista, hän ei ansaitse minua ja olen kaunis sisäisesti ja ulkoisesti. Hän lupasi lopettaa alkoholinkäytön ihan omasta halustaan ja näyttää minulle että pystyy siihen. Taas olin täynnä toivoa. Kunnes seuraavana aamuna viinakitkuissaan mies alkaa syyttelemään minua kontrolloimisesta ja itsekkyydestä ja sanoo minulla olevan liimanhaistelijan aivot kun en huomaa omia virheitäni ja näen vain hänen ja että menee jonnekkin muualle, naiselle, jonka kanssa synkkaa paremmin ja missä saa lääkettä.
Ennen tälläisen tapahduttua olen vain katsonut peiliin ja nähnyt peilissä naisen joka minulle on väitetty olevani. Kontrolloiva ja itsekäs, ilkeä. En ole aiemmissa suhteissani koskaan rajoittanut kenenkään tekemisiä koska itsellänikin on niin sosiaalinen elämä joten outoa kuulla itsestään sana “kontrolloiva”.
Tajusin, että tämä oli viimeinen pisara, oli ensimmäinen kerta kun uhattiin jättämisellä sekä pettämisellä. Normaalin empatian omaava ihminen päättää suhteen hienovaraisesti eikä todellakaan kiusaamalla ja loukkaamalla. Päätin laittaa viimeisen kerran ihan oikeasti kaikki luukut kiinni ja pidän tekoani täysin oikeana. Takana on viikko eroa ja mieli aaltoillen eteenpäin mennään. Eniten pelkään, että huonona hetkenä otan yhteyttä ja katson taas kaikkea paskaa sormien läpi, hetken onnen toivossa. Itsetuntoni on nollassa, näen peilissä ruman naisen joka ei koskaan voi viehättää ketään miestä. Epäilen että tälläisessä olotilassa ihmiset yleensä palaavat huonoon suhteeseen. Tiedän että itsetuntoni kasvaa takaisin ajan myötä ja löydän uuden rakkauden, ainakin rimani on korkeampi kuin ennen jos ei muuta hyvää tästä seurannut. Olen myös kiitollinen että tätä paskaa kesti näinkin lyhyen ajan. Silti tämä tuntuu pahalta. Näen välillä mielessäni sen ihanan miehen jonka kanssa oli tosi hauskaa ja romanttista ja paha oloni ja ikävä alkaa. Siihen muistoon sekoittuu oudosti se häiriintynyt luonteenpiirre hänessä. Huomaan olevani aika ajoin katkera ja kostonhaluinen. Sellaiseksi en halua muuttua. Haluan osata antaa anteeksi ja jatkaa elämääni ilman turhaa kaunaa. Tarvitsen vertaistukea, etten palaa entiseen. Kirjoittelen tänne aina kun on vaikeaa.

Haluan vielä lisätä, että ex-mieheni on ollut useilla katkoilla eri riippuvuuksia hoitamassa sekä ajanut kännissä useita ajokortteja kuivumaan. Hän on myöskin sata kertaa sanonut itse ääneen olevansa alkoholisti, joten en ole ollut ihan hukassa epäilyjeni kanssa vaikka välillä hän oli täysin toista mieltä ja syyllisti minua. Syyllistin minäkin häntä ahdistuneena usein, enkä aina jaksanut olla joviaali ja ymmärtävä, en kiellä sitä. Helvetilliseksi tämän eron tekee oikeastaan se, että en tiedä vieläkään onko mieheni sitä mieltä että syy eroomme oli minussa. Ystäväni sanoo, että sillä ei ole väliä mitä se miettii, koska en voi tietää. Mutta on sillä vielä hetken ajan väliä kun tunnen häneen jonkinlaisen siteen ja haluan uskoa että mies ei ollut täysin empatiakyvytön ja manipuloiva paska… Olisi mukava tietää että hän välitti minusta kuitenkin mutta oli vain alkoholisti ja toimi sairauden ehdoilla. Ja olisi mukavaa jos hän miettisi tekojaan, tuntisi katumusta ja yrittäisi parantaa omaa elämänlaatuaan. Tuntuu tyhmältä että huolehdin edelleen hänen tunteistaan.

Hei “nuori leski” ja muut kohtalotoverit!

Tämä on ensimmäinen kerta koskaan kun kirjoitan millekään keskustelupalstalle. Olen itse tilanteessa, että olen ollut yhdessä juovan miehen kanssa 26 vuotta. Tapasin hänet työkeikalla kaukana kotoa, asuimme samassa majapaikassa, hänellä oli kortti kuivumassa rattijuopumuksen tähden (!), joten palattuani kotiin aloin kirjoitella hänen kanssaan ja sitten ajelin säännöllisesti satojen kilometrien päästä katsomaan häntä. Näin mielestäni alkoholin käytön läpi, ajattelin että hänellä ei vaan ole oikeanlaista sisältöä elämässä; me naiset välillä luullaan että rakkaudella voi miehen parantaa. Vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, kauas minun kotoani.

Hän on tavallaan hyvä mies, hoiti työnsä kunnolla, mutta vapaa-aikaan on aina kuulunut runsas alkoholin käyttö. Eikä ainoastaan vapaapäivinä, vaan myös työpäivänä työajan jälkeen. Lukuisat on ne aamuyöt, kun olen saanut nousta viemään hänet autolla aamuvuoroon töihin, kun ei ole ollu ajokykyinen. Nyt hän on ollut pari vuotta eläkeputkessa, ja tilanne on riistäytynyt käsistä. Hän hakee joka päivä Alkosta puolen litran viinapullon, lisäksi menee vähintään mäyräkoirallinen keskikaljaa päivittäin. Jälkeen päin ajatellen; alussa hän joi vain pitkän pullon viinaa kerran viikossa, olisinpa osannut olla onnellinen silloin, sehän oli vielä vähäistä :slight_smile: Ahdistuin kuitenkin jo silloin.

Ajattelin aina, että ihmisen pitää tehdä itse päätöksensä, enkä ole painostanut häntä, en ole ollut nalkuttava muija, hän on itsekin sanonut “joka ei minun kanssa tule toimeen, vika on silloin itsessä”. Olen positiivinen ja optimistinen luonne, en tarvitse paljon ollakseni iloinen. Vuodet vierivät, mutta en luopunut toivosta. Vasta muutama vuosi sitten aloin tajuta, että mikään ei tule muuttumaan, ainoastaan pahenemaan. Olen joskus alkanut miettimään: “Jos tuosta joskus pääsen eroon, en enää koskaan ole tekemisissä kenenkään miehen kanssa. Yksi kokemus riitti!” Olen häntä kymmenkunta vuotta nuorempi, elämää olisi vielä jäljellä, ja haluaisin elää sitä. Mutta ongelma on siiä, että näin pitkässä ajassa kiintyy ja kasvaa yhteen toisen kanssa niin, että vaikka eroa miettii, ei kuitenkaan pysty. Ja huoli esim. toisen terveydestä on kova. Ja jos se eron jälkeen menee VIELÄ pahemmaksi hänellä. En halua hänen tuhoaan, mutta voinko sitä estää tässäkään.

Olen nyt uupunut tämän kaiken alla, ja meinaa olla vaikeuksia saada työtkään hoidettua. Sanoin siitä miehelle eilen ja hän pilkkasi minua uupumuksestani. Koska olen muuttanut aikanaa kauas kotoa, ei minulla ole ihmisiä kenelle puhua. Olen vasta hiljattain tunnustanut itselleni että tarvitsen apua. En vielä tiedä mistä sitä löytäisin. Sattumalta löysin netistä nämä päihdelinkin keskustelut ja huomasin, että vertaistuesta onkin tosi paljon apua! Olen käynyt monen otsikon alla lukemassa ketjuja, “ne kertoo kuin minun tarinaani”. Kirjoitan joskus lisää, tämä oli tämmönen esittäytyminen vaan. Olen herkkä, mutta olen myös joutunut aina olemaan vahva, joten minusta ei huolta, vaikka tuntuisi kuinka pahalta, olen aina päättänyt että selviydyn -ei ole muuta mahdollisuutta!

Tähän kirjoitin nyt siksi, että sinä nuori ystävä, olet tehnyt eropäätöksen vuoden jälkeen. Kirjoittamasi perusteella on selvää, että olet jo nähnyt millainen kumppanisi oli. Kaikissahan on hyvää, sinun kumppanisi oli ihana, niin minunkin, mutta ne huonot asiat usein vuosien mittaan pahenevat. Jos epärealistisesti jää odottamaan, että kaikki muuttuu vielä hyväksi rakkauden voimalla, niin voi joskus käydä, mutta usein ei. Kun nuorena tekee päätöksen niinkuin sinä, hetken tuntuu rankalta, ehkä pitkäänkin, mutta toivut, ja elämäsi jatkuu. Jos jää roikkumaan ja odottamaan kuun laskeutumista taivaalta, kuten minä tein, eihän niin useinkaan käy, ja menetettyä elämää ei enää saa takaisin. Ja näin pitkän yhteisen elämän jälkeen se eroaminen on jo niin pirun vaikeaa. Toisesta välittää kuitenkin niin, että vaikka tulee loukatuksi ei halua loukata takaisin. Pelkää toisen puolesta. Minulla ei olisi toimeentulon vuoksi vaikeuksia erota, eikä meillä ole lapsia, mutta en kai vain voi enää tehdä sitä hänelle.

Tsemppiä sinulle, pidä kiinni ratkaisustasi, toivu ja jatka elämää onnellisena!

Heippa!
Kiitos kannustuksesta, sitä tarvitaan :slight_smile: Eilen löytäessäni tämän palstan ja juttuja lukiessani annoin pois suuren osan syyllisyydestäni. olen oikeasti välillä uskonut alkoholistin viinanhimoissaan tehtyjä väitteitä omasta persoonastani. Luettuani ja jopa naureskeltuani läpi tarinoita osasin ennen nukahtamista jopa antaa anteeksi kaiken minua katkeroittaneen, koska tajusin että kyse sairaasta ihmisestä joka ei saa eikä hae apua. Olen miettinyt omaa elämääni ja sen sisältöä, olen tyytyväinen. Nyt kun vielä toivun tästä erosta niin vain taivas on rajana ja tänään auringon pilkistäessä sälekaihtimien läpi olin onnellinen. Ainut pelkoni on edelleen kuitenkin se, että unohdan kaiken sen huonon ja palaan entiseen, sitä en halua. Tänään heräsin puhelimensoittoon ja ex-mies darrassa säälittävänä. Sain sanottua hänellekkin että annoin eilen mielessäni anteeksi, mutten enää edelleenkään halua koskaan jatkaa seurustelua mutta voin olla kaveri. Arvasin että yrittää vielä soitella myöhemmin kuten ennenvanhaan, mutta eihän kaveritkaan soittele keskenään tunnin välein joten pistin viestiä että jutellaan seuraavan kerran vaikka viikon päästä niin saan mietittyä omia juttuja enkä vello hänen elämässään ja huolissaan.

Hei!
Sepä se onkin se syyllisyydentunto! Minäkin olen yrittänyt ja yrittänyt olla hyvä ja kannustava vaimo, mutta kun asiat eivät parane, tunnen siitä syyllisyyttä. Minun mies on sellainen, että jos sille sanoo asiasta, vaikka varovaisestikin, se tekee uhmapäissään toisin. Ja jos ei sano, se kokeilee kuinka kauan menee ennen kuin sanon. Eli ei tiedä miten vois toimia. Olis ihan huvittavaa, jollei sattuis olemaan omalla kohdalla! Ja vaikka nautitut juomamäärät ovat melkoisia, minun on vaikea sanoa silti ääneen, että hän on alkoholisti. Ulkopuolisilta yritän asian salata, vaikka monihan sen näkeekin. Mutta kun ei ole kertonut muille juuri mitään, tuntuu ettei kukaan oikein uskoisikaan miten ahdistava tilanne voi olla.

Tosi kiva kuulla, että sinusta alkaa tuntua paremmalta! Huomasin itse, että tämä vertaistuki taitaa olla mun juttu, jolla selviän, kun en osaa oikein kenellekään tutulle puhua. Mihinkään psykologille taas en halua mennä, kun en se minä tässä mielestäni hullu ole! Enkä halua jotain mielialalääkkeitä tms, en mielestäni ole masentunut; vain uupunut, ahdistunut ja onneton aina välillä. Mutta nyt kun sain lukea muiden kokemuksia ja vähän kirjoittaakin - luin tässä välissä noita muitakin ketjuja taas - tuntuu että näistä ajatuksenvaihdoista, muiden kokemuksista ja omien tilityksestä saa oikeasti voimaa.

Tsempataan toisiamme!

Tsemppiä teille molemmille!

Hienoa Nuori viinaleski, että teit lopun teidän suhteelle. Se kasvattaa sinua varmasti henkisesti. Huonoja päiviä tulee, mutta muista että niitä tulisi vielä enemmän jos olisitte yhdessä.

Rinalda taas kirjoitit:
“Ja huoli esim. toisen terveydestä on kova. Ja jos se eron jälkeen menee VIELÄ pahemmaksi hänellä. En halua hänen tuhoaan, mutta voinko sitä estää tässäkään.”

Itse hän itsensä tuhoaa. Sinä päätät että jäätkö katsomaan sitä vai estätkö edes itsesi tuhoutumisen. Toista ei voi väkisin auttaa, mutta itsensä voi pelastaa.

Meillä on vain tämä yksi elämä, jos haluat elää omaa elämääsi niin älä anna yhdenkään miehen estää sitä. :wink:

Heipparallaa!
Kyllä voi fiilikset kimpoilla seiniä pitkin. Päivällä olin ihan sankari ja nyt huomaan ajatelleeni koko päivän mitä ei pitänyt ajatella. Eli exää ja sen soitteluja. Onneksi tajusi kuitenkin olla soittelematta enempää vaikka kaipaankin häntä. On vain niin paskaa että jollain voi olla kaksi naamaa, toista rakastan, toista en edes tunne enkä haluakkaan. Onneksi tiedän että minä en häntä voi auttaa.

Kiitos Mimmukka sanoistasi! Hei Nuori viinaleski!

Se on ihan totta, että emme voi väkisin auttaa, ja on turhaa että kaksi elämää tuhoutuu. Tietenkin välillä käy niin onnellisesti, että alkoholisti tajuaa itse oman tilansa ja pystyy muuttamaan tapansa, ja läheisten tuki on hänelle tärkeää. Mutta monesti käy myös niin, että kun alkoholisti huomaa, että se tuki on hänellä vaikka hän tekisi mitä, että ei se toinen raaski häntä hylätä kuitenkaan, voi olla että se onkin jopa este toipumiselle; laiskuuttaan/ heikkouttaan hän jatkaa samaan malliin. Luulen, että minunkin miehelläni se on niin: koska minun on niin vaikea sanoa mitään tai loukata toista, hän jatkaa vaan, ja kun joskus harvoin sitten väsyn niin paljon, että sanon muutaman valitun sanan, silloin hän sanoo, ettei itsekään tykkää tilanteesta, eikä halua että niin jatkuu, eikä halua loukata ketään. Ja minä iloitsen: Sehän tajusi! Se seuraavana päivänä on viinapullo taas jemmassa vessanpytyn vieressä, eli tosiasiassa ei mitään muutosta ollut suunnitteillakaan. Vähän kun pyytelee anteeksi niin ajattelee, ei tuo muija nyt taas vähään aikaan hermostu, taas voi jatkaa. Miksi minun pitääkin olla niin paksunahkainen! Joo ja onhan se tietysti sekin, kun olen asian oikean tilan ensin kieltänyt pitkän itseltäni.

Toissa päivänä asiasta tuli pitkästä aikaa sanottua vähän rumemmin ja hän huusi takaisin osoittamatta mitään myötätuntoa. Pilkkasi uupumuksestani. Sanoin, että työuupumus on oikeastaan väärä sana, kyllä mä työni jaksaisin hoitaa, olen uupunut siksi kun yritän ja yritän auttaa ja tukea häntä enkä enää tiedä mitä tekisin, ja on raskasta katsoa vierestä kun toisen elämä tuhoutuu. Ei sanonut mitään, seuraavana päivänä laittoi hyvää ruokaa sillä aikaa kun olin töissä ja oli hakenut mulle jäätelöä, ja sanoi että kaduttaa, kun oli pahalla päällä. Pussasin sitä ja sanoin että anteeksipyyntö hyväksytty. Ajattelin, että jospa se nyt olis tajunnut, yleensä kun ei koskaan pyydä mitään anteeksi. -Mutta illalla oli taas niin juovuksissa, että puheesta ei saanut mitään selvää.

Juuri nyt en jaksa erotakaan, mutta yritän keskittyä omaan hyvinvointiini ja toipua; on lisäksi traumoja lapsuudesta asti, joita en ole saanut käsiteltyä, kun olen tällainen joka kätkee kaiken sisäänsä; nyt kuitenkin olen tajunnut, että jostain päin pitää alkaa purkamaan asioita, ennen kuin itse aivan sekoan.

Nuori viinaleski, en halua johdatella kenenkään päätöksiä, mutta ehkäpä voin olla vähän varoittavana esimerkkinä :mrgreen: siitä, jos ei aikanaan lähde suhteesta jossa ei kaikki ole kohdallaan, siihen voi jämähtää niin, ettei vuosien jälkeen enää pysty lähtemäänkään - ja samoja ongelmia, vuosien mittaan pahenneita, vatvon täällä minäkin vielä 26 vuoden jälkeen! No eihän tässä ole mitään järkeä, mutta jos omaa sellaisen luonteen, että välittää toisten ihmisten tunteista (niinkuin sinäkin näyttäisit omaavan), näinkin voi käydä. Mutta pidetään huoli itsestämme, vaikka välillä sattuu, ei anneta kenenkään lytätä meitä!

Niin vielä kommentti tuosta, miten nopeasti mielialat vaihtelee: todellakin, minäkin eilen kun lähdin tietokoneelta, olin saanut näistä kirjoituksista voimaa, tuntui että kestän mitä vaan. Tänä aamuna taas heräsin liian aikaisin ja alkoi heti itkettää. Tulee aina aamuyön tunteina vatvottua asioita… Nyt taas kun tuli vähän kirjoitettua, elämä hymyilee. Piti vain lyhyesti kommentoida, mutta hitsi, kyllä tämä tekee hyvää kun saa kertoa asioista, eikä tarvitse pitää sisällään; ja vielä tietää että näitä lukee ihmiset, jotka on kokeneet samantyyppisiä asioita!

Pärjäillään!

Vastasin unenpöpperössä aamulla puhelimeen vahingossa ja exä siellä jälleen, vaikka pyysin soittelemaan viikon päästä. Toki kun olin eilen koko pvän ikävöinyt, en halunnutkaan lopettaa puhelua vaan jatkoin juttelua. Joitakin asioita tuli selville, mitä olen halunnutkin tietää, mutta myöskin inhottava toivonkipinä jostain palasi. En tiedä edes mikä hiton toivonkipinä, minkä suhteen? Kun en suhdetta edes halua jatkaa. Kai se oli vain mukava kuulla rakkaansa ääntä. Exä sanoo katuvansa menettämistäni ja aikovansa katkolle. En todellakaan sanonut haluavani jatkaa suhdetta. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Kuunnella ja olla samaa mieltä alkoholinkäytön kokonaanlopettamisesta? Parasta on se, että suunnittelen omaa elämääni vaan eteenpäin. Se on vaan niin hankalaa koska välitän edelleen ja tiedän että alkoholistin alla on minulle sopiva mies. Onpa typerän kuuloista. Parhaimman kuuloinen ratkaisu päässäni on tällähetkellä se, etten oikeasti pidä yhteyttä ennenkuin hän on saanut asiansa kuntoon. Tuntuu että voisin pilata kaiken olemalla tukena, vaikka sekin kuulostaa tyhmältä.

Nuori Viinaleski;
älä nyt mene “halpaan”. Exäsi on pistänyt sääli-hurmausvaihteen päälle saadakseen sinut takaisin. Jos otat hänet takaisin, mikään ei ole muuttunut. Ei ainakaan parempaan päin. exä on vain todistanut pystyvänsä hallitsemaan sinua ja kaikki muuttuu pahemmaksi. (todennäköisesti hän oli laskelmoinut tuon soittoajankin saadakseen sinut vastaamaan.)
Suunnittele vain omaa elämääsi. Eihän rakkaus hetkessä kuole, on teillä varmaan ollut hyviäkin hetkiä. Mutta onnellinen et hänen kanssaan olla etkä koskaan elää turvallista elämää hänen kanssaan.

Voitko laittaa puhelimeesi hänelle erilaisen soittäänen niin et tule vahingossa vastanneeksi?

ex kysyi että onko mitään enää tehtävissä. Sanoin että hän tietää kyllä hyvin, että on vain kaksi polkua, joko täysraittius tai dokaaminen. Tiedän että saa varmaan tästä jonkun kunnon kimmokkeen lähtemään raittiille polulle “iäksi” mutta epäilen (syystäkin) että onnistuu. Joten sanoin vain, etten halua olla tekemisissä niin kauaa kun on saanut elämänsä kuntoon. Ja että rakennan sillävälin omaa elämääni kuten aioinkin. Olo on itseasiassa oikein hyvä, kävin lenkillä ja tein omia asioitani. Ja olen itestäni ylpeä kun en ole lähtenyt katkeruuden tielle. Ikäväkin oikeastaan suurimmaksi osaksi lähti, toisaalta jäi toivonkipinä ja pelkään että alan rypemään siinä huolettomana kuten varmaan alankin. Onneksi päähäntaputtelulinjalle en ole lähtenyt. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan…!

Hei Nuori viinaleski,
minustakin kyllä tuntuisi viisaimmalta se, että antaisit hänen laittaa elämänsä kuntoon ensin ja jos näyttää, että pysyy kaidalla tiellä, sitten voi ehkä katsoa mitä seuraavaksi. Ole iloinen hyvistä hetkistä joita on ollut, äläkä katkeroidu, jokainen ihmissuhde - päättynytkin - vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä meistä kasvaa, ja kun osattasikin poimia niistä ne hyvät muistot ja iloita niistä, ja huonommista ehkä oppia jotain katkeroitumatta.
Jos alkoholistin luo rientää heti tukemaan, se voi todella aiheuttaa sen. että tämä alitajuisesti tuntee, että nyt ei tarvikaan enää niin paljon skarpata, hänet hyväksytään tällaisena - ei se välttämättä kai aina ole harkittu teko vaan muuten jonkinlaista helpommalla pääsemistä tms; tältä tuntuu ainakin tuon oman mieheni kanssa. Kun yritän tukea enemmän, tuntuu että hän löysää enemmän!

Eli anna hänen yrittää parantaa elintapojaan niin, että ottaa muutoksestaan ITSE VASTUUN; keskity sillä aikaa oman elämäsi kohentamiseen. Juurikin älysin nyt, tuossa se varmaan onkin, kun alkoholistia alkaa tukemaan, hän siirtää vastuun silloin toiselle.

Voi hyvin, ammennetaan voimia kevätauringosta!
tv Rinalda

Hei,

Päätimpä minäkin sitten osallistua keskusteluun ensimmäistä kertaa. Olen kyllä jo jonkin aikaa seuraillut keskusteluketjuja ja niin kuin muutkin samaistunut todella moniin.

Itse olen nyt siinä pisteessä että ilmoitin miehelleni pari päivää sitten haluavani avioeron. Saman tien kun sain sanat suustani, ajattelin että olenko hullu? Entä jos olenkin ymmärtänyt kaiken väärin? Liioitellut asioita?

Mieheni juo salaa. Joku kirjoitti jossain viestissä että hänen miehensä juo niin salaa ettei taida itsekään tietää juovansa. Tässä kohtaa purskahdin nauruun. Se osui niin hyvin. Mies ei sammuile, ei rähjää, ei örvellä tms. En edes tiedä paljonko mieheni päivässä tai viikossa juo. Pahinta on kuitenkin valehtelu! Valehtelu on tehnyt minulle sen, etten aina meinaa uskoa selkeätä todistusaineistoa vaan ajattelen liioittelevani asioita tai että olen ymmärtänyt asioita väärin. Että MINÄ olen tulossa hulluksi. Pikku hiljaa olen alkanut uskomaan itseeni ja oppinut luottamaan omiin tunteisiini. Jos minusta TUNTUU siltä että mieheni on humalassa, niin hän todella on. Ihan turha väittää muuta.

Hetken aikaa olin järkyttynyt siitä että sain erohalut sanottua ääneen. Mutta jo nyt tuntuu siltä kuin paino olisi pudonnut harteiltani. Tästä lähtien on ihan sama mitä mieheni sanoo tai tekee. Se ei ole enää minun murheeni.

Nyt pitäisi ryhtyä muuttamaan eroa sanoista teoiksi eli järjestämään käytännön asioita. Toivotattehan minulle onnea. Ja luottakaa itseenne ja tunteisiinne!!

Kuulostaa tutulta tuo, että ei ole varma voiko luottaa omiin silmiinsä ja korviinsa. Alussa hain vikaa itsestäni ja entisistä suhteistani, olinko epäileväinen silloinkin? Ja tottakai löysin viat itsestäni ja yritin parantua jotta ansaitsen edes seurustella. Alkkis saa kaiken kääntymään päälaelleen. Tämän sanottuanikin tuli mieleen, että liioittelen taas. Syytä on meissä molemmissa. Onneksi minulla sentään on muutama ystävä, joista toinen on elänyt samanlaisessa parisuhteessa pidemmän aikaa ja toinen eronnut alkoholistista. En tietenkään vertaa täysin suhteitamme mutta samoja piirteitä löytyy. On hieno tunne kun joku sanoo, etten ole tässä asiassa se joka mokasi, kun minulle on ensin niin väitetty. Vaikka eipähän neutraali ulkopuolinenkaan tässä kysymyksenä koska kyseessä minun eikä exän ystävä… Siksi päätin että haen mielummin vertaistukea muualta kuin lähipiiristä vaikka toki sieltäkin saan eri tavalla kohennettua oloani rupattelemalla. Neuvot kuitenkin ovat aina yksipuolisia, koska ystäväni eivät tunne miestäni ja ehkä vähän liiankin helppoa heille vaan sanoa: eroa, eroa. He näkevät vain riitamme ja dokaamisen, eivät ihan samaa mitä itse olen kokenut ja nähnyt. Olen nähnyt exmiehen sieluun ja sattuu pitää häntä kaukana, mutta sen aion tehdä. Sovimme siis nyt, ettemme pidä yhteyttä ennenkuin on saanut asiansa kuntoon jos saa. Ymmärsi etten voi pitää itseäni alttiina kokoaikaa ja sanoi että on halukas pitämään eroa ja yrittämään omillaan. Myönsi myös olleensa väärässä ja olleensa moraaliton. Että ainut syy eroomme on vain alkoholi ja alkoholinhimoissa tehdyt pakkoliikkeet. Teki ihan hyvää kuulla että olemme samoilla linjoilla tässä eikä minua syytetä mistään. En vain tiedä, että missä se raja sitten menee… Milloin on ollut tarpeeksi kauan kuivilla että uskaltaa taas olla yhteydessä? Ehkä siihen ei ole vastausta?

Ja Jane76, toivotan paljon onnea ja iloa elämääsi jatkossa :slight_smile: Asioilla on aina tapana järjestyä tavalla tai toisella!

Hei Jane76!
Kerroit salailusta ja valehtelusta. On se minullekin tuttua, ja se loukkaava tunne minkä se aiheuttaa. Tällä hetkellä mieheni juominen on riistäytynyt niin, että se on päivittäistä ja tosi runsasta, eikä hän näköjään välitä sitä pahemmin enää salaillakaan. Nautitut määrät vaikuttavat jo hänen terveyteensä ja ahdistun tosi paljon siitä kun näen, miten hän hukkaa elämäänsä. Ja minua ällöttää hänen olemuksensa humalassa.
Mutta jos hän yrittää juoda salaa, ei se tunnu yhtään paremmalta. Silloin tulee tunne, että pitääkö hän minua niin tyhmänä, etten huomaa mitään. Tässä yhtenä päivänä ehdin nähdä että hän oli hakenut viinapullon. Sitten se oli samantien hävinnyt, hän luuli etten ollut ehtinyt nähdä sitä. Se ei ollut missään kaapissa tai muussa normaalissa piilopaikassa (tarkistin, kuten me epäluuloiset puolisot tehdään!). No sitten mies sanoi, että lähtee puhdistamaan autoa lumesta, ei ole ajanut autollaan koko talvena joten se oli paksun lumikerroksen alla. Ei hän liioin ole vapaaehtoisesti ulkoillut koko talvena, joten tiesin kyllä miksi hän autolle menee. Voi siellä naukkailla viinaansa muka minun tietämättäni. Asumme kerrostalossa, näin että hän kävi pudottelemassa lumia talon roskavajan katon reunastakin ja höpötteli pihassa asukkaiden kanssa. Oli hyväntuulinen sisään tultuaan, ei änkyräkännissä, mutta tiesin kyllä että tissuttelemassa siellä ulkona oli. Pari tuntia myöhemmin sanoi, että menee katsomaan, vieläkö autolle pitää tehdä jotain. Pullo oli siis jätetty sinne, että voi mennä jatkamaan. Tuona päivänä hän ei tullut häiritsevän humalaan, joten oikeastaan ei olisi aihetta närkästykseen minun puolelta kun oikein ajattelee. Voisin olla sen kaiken änkyräjuomisen keskellä tyytyväinen sellaisena päivänä, jos hän osaa juoda maltillisesti tulematta sikamaiseen kuntoon. Mutta ei! Tuossa just loukkasi se, että olenko mä muka niin tyhmä, että mua voi tuolla tavalla vetää nenästä. Kuten sanoin aiemminkin, olen huono sanomaan asioista enkä millään haluaisi toista loukata. Sen verran mun piti kuitenkin sanoa kun hän lähti autolleen: “Älä sitten kaatuile tullessas!” niinkuin pienenä vinkkinä, että tiedän mistä on kysymys.
Että semmosta tää on. Sikakännissä ei toista jaksa katsoa, salaisesta tissuttelusta loukkaantuu. Voishan se olla mukava sellainen kumppani, jonka kanssa voisi joskus yhdessä juoda vaikka pullon viiniä ja rentoutua, mutta se ei ole mahdollista. Tasa-arvoista kumppania ainakin minä kaipaisin, jonka kanssa voisi elää ja nauttiakin kaikenlaisista asioista. En sellaista, jonka puolesta pitää pelätä tai hävetä, tai joka sitten hallitummankin juomisen päättää hoitaa minulta salaten. Sitä on tässä koko ajan jotenkin niinkuin ulkopuolinen omassa parisuhteessaan, vaikka pitäisi olla läheisin.

Eli kyllähän se parisuhteessa pitäisi tuntua luottavaiselta ja tasa-arvoiselta minun mielestäni, molemmista, ei se muuten ole kunnon parisuhde.

Tsemppiä sinulle Jane76 ja katse eteenpäin!

Hei Rinalda!

Tuota jemmojen tarkistelua minäkin olen tehnyt jo pitkään. Ja niin kuin sanoit, toisen valehtelu saa ajattelemaan että pitääkö hän minua tyhmänä. Sitä ei voi käsittää miten toinen voi niin pokkana valehdella “rakastamalleen” ihmiselle. Mutta sehän vissiin kuuluu tuohon sairauteen nimeltä alkoholismi. Minulle tosin on edelleen epäselvää onko mieheni suurkuluttaja vai alkoholisti. Hänen mukaansa hänellä ei ole mitään ongelmaa alkoholin kanssa. Mutta tuohon valehteluun… Joka kerta kun huomaa tulleensa linssiin viilatuksi, se on sattunut ihan yhtä paljon. Luottamuksen puuttuminen tästä suhteesta on se asia, jonka vuoksi haluan sen päättää. Mies on jäänyt valehtelusta kiinni myös raha-asioissa. Odotan koko ajan että joku päivä paljastuu jokin taloudellinen katastrofi. Meillä on kaksi lastakin, joten en heidänkään vuokseen sellaista kaipaa.
Nyt kun eropäätös on tehty, en ole kokenut tarvetta käydä mieheni jemmoja läpi. Sitä tarkoitin aiemmassa viestissäni, että hän voi nyt tehdä mitä haluaa.

Hyvää Naistenpäivää!!

Jane76

Olo on hyvä tänään :slight_smile: Olen suunnitellut omia juttuja tulevaisuuteni varalle ja ylpeä itsestäni. Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa ja käynyt ulkona kahvittelemassa. Tänään on perjantai ja huolet eivät paina!

Hieno homma Nuori viinaleski!

Nauti vain omasta elämästäsi ja hemmottele itseäsi. Sen olet kyllä ansainnut. :slight_smile:

Huonoja päiviäkin varmasti vielä tulee, joten kerää voimia niitä varten. Sitten voit muistella miten hyvin olet pärjännyt omillasi.

Nyt jotenkin tuntuu tosi kaukaiselta että huonoja exään liittyviä huonoja päiviä voisi edes tulla enää. Voipi olla että jos alan olemaan yhteydessä lisää niin niitä voi alkaa tulemaan. Olen oikeasti saanut tosi paljon aikaiseksi ja ollut nyt pari päivää todella hyvällä tuulella, outoa, miten nopeasti muutoksiin ihminen tottuu!!! Järki sanoo, että pitää unohtaa exä kokonaan, jättää yhteydenpito täysin. Sydän sanoo, etten voi, pitäisi antaa edes mahdollisuus näyttää jos pystyy raittiuteen.