erittäin pitkä mutta tiivistetty versio

Hei vaan kaikille.

Itse olen kohta 20 vuotias tyttö.
Muistan olleeni nuorempana “kiltti tyttö”, kaikki muuttui kuitenkin 8 luokan puolessa välissä mummani kuoltua.
Vaihdoin kaveri porukkaa täysin. Aloin nauttimaan alkoholia ja tupakkaa, liikuin vaarallisissakin piireissä ja elämä oli aika rauhatonta. Riitaannuin vanhempieni kanssa vähän väliä, masennuin ja he olivat todella huolissaan, pidin silti sitä huolehtumista vääränä ja niinkuin teineillä on tapana haukuin heitä ja karkailin, pidin kaiken pahan olon kuitenkin sisälläni, mikä oli virhe. No sitten rupesin seurustelemaan vuotta nuoremman kaverin kanssa ja ihastuin häneen todella ja olimme yli vuoden yhdessä, hän oli ensi rakkauteni, kunnes hän jätti minut yhtäkkiä… kaverit olivat liian tärkeitä ja sitoutuminen siinä iässä tuntui ahdistavalle. Olin ihan rikki. Tämän jälkeen join aina kun mahdollista ja tunsin oloni muka vahvemmaksi. Meni aikaa toipua suhteesta kunnes löysin uuden kaverin, aivan ihanan… suhteemme kesti 3 vuotta ja asuimme yhdessä melkeinpä 2 vuotta. Rauhotuin ihan sairaasti, en juonut enää juuri lainkaan. Viimeinen puolivuotta yhdessä oli kuitenkin tuskaa, riitelimme jatkuvasti, tuntui ettei mitään yhteistä enää ollut ja odotin aina iltaisin että pääsisi jo nukkumaan että pääsee aamulla taas töihin.

Olin todella rikki ja hukassa. Huomasin viihtyväni töissä todella hyvin, oli ihmisiä ympärillä ketkä välittivät. Huomasin olleeni ihastunut erääseen työkaveriini, mutta en antanut sen vaikuttaa päätökseeni, päätin myöhemmin että on parempi erota vaikka se vaikeaa onkin, mutta näin kumpikaan ei ole koskaan onnellisia.

Mies otti tämän todella raskaasti, niin myös minä. Pysyimme kuitenkin hyvinä ystävinä…
Mutta heti eron jälkeen alkoi sinkkuus taas maistua vaarallisen hyvälle, alkoi menottaa ihan liikaa, olin koko kesän kaikenlaisissa tapahtumissa, kännissä kokoajan. Joka viikonloppu aluksi. Sitten jouduin jättämään työpaikkani, koska aloitin koulun…työpaikka oli ollut ainoa mikä toi elämääni jotain iloa… Sitten muutin yksin asumaan… kun asuin kesän vanhempieni luona, erottuamme edellisen kaverini kanssa. Siitä se alamäki vasta alkoikin… huomasin kuinka vihasin yksinoloa… tyhjät seinät, ei mitään tekemistä, muuta kuin juoda. Join joka ilta ainakin sen 7 kaljaa… tuntui paremmalle. Ja joskus jopa hain lisää, kunhan kello ei ollut vielä 9. Heräsin kuitenkin aina kouluun ja hoidin kouluni kunnialla loppuun. Viikonloput meni sitten baarien parissa.

Löysin erään ihmisen… Hänestä tuli todella tärkeä lyhyessä ajassa. Ihastuimme aluksi ja rupesimme liian aikasin seurustelemaan ja lopetin suhteen koska huomasin etten ollut valmis. Pysyimme kuitenkin ystävinä myös ja tämä poika suorastaan palvoi minua, hän piti minusta niin paljon ja sanoi että odottaa minua kunnes olen valmis. Pidin myös pojasta erittäin paljon.
No huomasin yli puolenvuoden päästä olleeni rakastunut tähän poikaan ja menin sen hänelle kännipäissäni huutamaan, hän ei uskonut, koska oli tapana sanoa mitä sattuu humalassa. sanoin sen selvinpäin hänelle seuraavana päivänä ja aloimme seurustella. Olin onnenikukkuloilla ja elämä alkoi maistua. Mutta en kuitenkaan lopettanut juomista. Joimme pojan kanssa yhdessä, erikseen jne. Aloin olemaan todella aggressiivinen humalassa ja aloin haukkumaan tätä poikaystävääni aina humalassa ja löin häntä useen kertaan. Suutelin toista… Hän antoi kaiken tuon anteeksi, kunnes meille tuli humalassa kauhea riita, mikä sai hänet miettimään jaksaakohan enää tätä, jätän hänet aina humalassa ja hän ei kestä sitä tuskaa mikä siitä aiheutuu. Hän ystävystyi toisen tytön kanssa ja viihtyi hänen seurassaan todella hyvin, säikähdin kun huomasin hänen todella ekaa kertaa miettivän haluaako enää minua, olin menettämässä hänet… minkä takia? ALKOHOLIN. Ja join sitten tietysti suruuni… hän tuli selvittelemään asioita pyynnöstäni, hän oli myös päihtyneenä… mutta rupesin saamaan itsetuhoisia ajatuksia humalassa ja kerroin niistä hänelle ja hän ei kestänyt sitä enää… Hän pisti välit kokonaan poikki. Olisin voinut kuolla… olin menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistä elämästäni… niin sanottujen juoppohullukohtausten takia.

Hain perheeni tuella apua ongelmaani, aluksi se tuntui auttavan ja olin pääsemässä jaloilleni. Kunnes huomasin taas kuinka yksin olin ja kuinka elämäni vain pyöri paikallaan… mitään ei tapahtunut, en kestänyt oloani ja rupesin hakemaan aina kaljaa ja koin saavani siitä jotain. Menin 4 kuukauden jälkeen soittamaan tälle pojalle ja pyysin anteeksi jne… mutta hän sanoi sen olleen liian myöhäistä. Tämän jälkeen olen kohdistanut humalassa pahan oloni perheeseeni, itkemällä ja huutamalla heille kuinka kukaan ei ymmärrä. Itsetuhoiset ajatukset alkoivat taas pyöriä päässä… vähennin taas… Jokainen alkoholiton päivä on tuskaa, mutta samalla aivan suurenmoinen juhlapäivä. Nykyään humalassa en saa sitä hyvää oloa enää, vaan kaikki negatiivinen tulee mieleeni, eikä mikään ole hyvin eikä kivaa. Olen näin nuori, tälläisessä tilanteessa, olen menettänyt kavereita ympäriltäni, luotettavuuteni valehtelulla juomisestani, uskottavuuteni, erittäin tärkeän ihmisen elämästäni, mitä vielä ajattelin menettää tällä?

piti sanoa että kohta 21 vuotias :smiley:

ja halusin tällä viestillä sanoa varmaan sen, että älkää tehkö samoja virheitä ku minä.

Rakkaus jos mikä on syy lopettaa juominen, itse huomasin sen liian myöhään ja tulen katumaan sitä joka päivä.
En oo ton menetyksen jälkeen ollu enää oma itteni, ajattelen sitä ihmistä joka sekuntti.

Ja menetetty rakkaus mikä parhain syy aloittaa juominen.