huokaus
Olen pitkään lueskellut täällä näitä viestejä ja miettinyt, että pitäisiko tätä omaakin tarinaa jakaa.
Noh, nyt päätin sen tehdä. Tavallinen tapaus siis(tai miten sen nyt ottaa…), tapasin mieheni aika tarkalleen kolme vuotta sitten. Jo heti alussa huomasin, että ups, nyt mahtaa olla alkoholisti kyseessä. Ja ajattelin, että no, never, minähän en tuon kanssa ala millekään. Vannomatta paras! Suhteemme alussa miehen alkoholin käyttö oli ns. fiksua, mutta rajua kyllä ja jokapäiväistä. Hän teki työnsä, touhusi kaikkea ym. Mutta sittenpä, kun aikaa menikin, alkoi raju alamäki. Mies ei enää kyennyt töihin, muutaman päivän juotuaan, hyytyi sohvalle ja virkosi vain sen verran, että sai viinaa kurkusta alas. Hommahan jatkui aina vain pahemmaksi. Kuinka monta kertaa olinkaan jättämässä hänet! Ja ne kaikki mahdolliset kiristykset, itkupotkuraivarit, uhkaukset, anelut, rukoilut on tullut koettua ja tehtyä!(Nyt vasta jälkeen päin on tajunnut monta asiaa ja ymmärtänyt ettei niillä todellakaan ole ollut mitään hyötyä, mutta nekin on käytävä läpi mennäkseen eteenpäin). Eräänä aamuna miehellä oli paskat housussa ja olin töihin lähdössä. No, hoitaja kun olen, enhän voinut sitä siinä kunnossa jättää sohvalle. Puhtaat päälle ja sitten meni hermo, loppuviinat pullosta lensi viemäriin. Siitä kaadosta alkoi kahdeksan kuukautta kestänyt raitis jakso. Tällöin luottamus mieheen pikkuhiljaa parani, muutimme yhteen ja suunnittelimme varovaisesti tulevaisuutta. Parisuhteemme toimii kummankin mielestä todella hyvin, kun mieheni ei juo. Emme riitele, nauramme, vitsailemme ym. Kuitenkin, tämä raittius oli siis Luojan suomaa. Kunnes mies päätti eräs heinäkuun ilta kokeilla, etteikö hänen todellakaan kärsi yhtään tippaa juoda… Ja siitähän se taas alkoi. Tosin raittiita jaksoja on ollut, välillä kuukausi, kaksi. Sitten vedetään taas älytön känni päälle(ja ne viinamäärät!!! Aivan uskomattomia!!). Viime keväänä tilanne kärjistyi niin pahaksi, että pakkasin kamani ja lähdin. Mutta mutta, mies kun selvisi, halusin palata takaisin. Hyvää aikaa oli jonkun verran. Nyt sitten viimeisen kahden kuukauden aikana tilanne on mennyt aivan hulvattomaksi. Miehellä on ollut yksi melkoinen putki, ambulanssi käynyt kahdesti ja epäillyt haimatulehdusta. Tästä “ryykelistä” selvittyään, mies vannoi ettei enää juo. (Minä en tähän uskonut, mutta en asiaa ääneen sanonut). Kipuillut hän on selvinkin päin ollessaan, on huimausta, oksetusta, ylävatsakipuja ym. Noh, viime viikolla hän lähti reissuun sukulaisten tykö ja kumpikin puhuimme, ettei siellä kärsi kyllä viinaa juoda. Niinhän siinä kävi, että mies ratkesi heti. Takaisin hänet sieltä saatiin pimittämällä auton avaimia ja rahapussia niin kauan, että oli ajokunnossa. Yhden päivän hän kävi töissä ja eilen tilanne kärjistyi taas. Hän kärsi krapulaa, pyysi että käyttäisin alkossa. Tähän en suostunut ja sanoin, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa, joko jäät sohvalle kärsimään tai sitten lähdet ja takaisin et tule ennen kuin olet selvä. Näin kyllä, että päätöksen teko ei ollut hankalaa, mies lähti ja takaisin ei ole tullut. Sen verran olimme eilen yhteydessä, ettei todellakaan aikonut kertoa minne on mennyt ja ettei aikonut sen puhelun jälkeen enää puhelimeen vastata. Tiedän sen, että viinan tuskaan hänellä on juotava niin kauan kunnes tuska loppuu(toisin sanoen viinat loppuu, eikä mistään enää saa ja järki alkaa himppusen juosta), mutta eniten huolestuttaa hänen mahakipunsa–> haima. Puhelimeen hän ei vastaa, kun on niin humalassa, että vain nukkuu. Joten olen saanut taas yksin ajatusten kanssa olla ja miettiä ja pyöritellä vaikka mitä kauhukuvia. Sen olen alkanut sisäistää ettei mieheni varmaan enää pysty raittiiseen elämään. Hän on käynyt Minnesota hoidossakin, tosin läheisviikonlopun hän pilasi ja se reissu jäi siihen. Kaitpa sitä itse alkaa jo irti päästää jollain tapaa(hidasta työtä se kyllä on), huoli miehestä ei ole kadonnut minnekään, mutta tuntuu, että joskus tulee se päivä, kun tämä loppuu. Sekin kyllä pelottaa, että loppuuko se miehen kuolemaan. Mieheni on kolmikymppinen, juonut nuoresta pojasta asti ja KOVASTI. Kuten aikaisemmin viittasin tuolla jo Luojaan, en osaa nytkään muuta kuin ajatella, että yläkerrassa tiedetään nämä asiat, miten niiden pitää mennä. Jokaisella on keino selvitä päivistä, minulla se on näin. Tulevaisuus on yksi iso musta möykky josta ei tiedä mitään. On vain mentävä päivä kerrallaan. En tiedä mikä tässä kirjoituksessa oli alunperin ideana, mutta tulipahan se tänne lyhyesti purettua. Oloni on tällä hetkellä vain suuri kysymysmerkki.
Juuri kun olin saanut kaiken tämän tänne vuodatettua, routa porsaan kotiin ajoi. Kaljaa ja lonkeroa oli ostanut. Nyt nukkuu sohvalla ja on ilmeisen tyytyväinen kun on takaisin kotona. Kovasti huolehti, että on juotavat vierellä. Niin sairasta…
“Kunhan vain televisiosta näkyy hyvää ohjelmaa ja nuo(juotavat)on tuossa…”
En tiedä mitä ajatella, tekisi mieli huutaa ja räyhätä, mutta turhaahan se on.
Haluaisin tietää, että miten te muut selviätte IHAN OIKEASTI siitä arjesta? Sen tiedän, että omaa elämää on elettävä eikä jäädä surkuttelemaan ja murehtimaan toisen oloja. Tästä se esimerkki, että vielä suhteen alkuvaiheessa olisin huomenna soittanut töihin ja valehdellut olevani sairas. Näin muka auttaisin miestäni ja olisin tukena, kyllä hän sitten selviää. Ja paskat! Sen olen ihan viime aikoina sisäistänyt ja oppinut ettei töistä pois jääminen ketään auta. Siinäpähän mies juokoon. Mutta se tunne, kun tulee huomenna kotiin ja tietää olohuoneen lattialla vellovan kalja-/viinapullomeren, oksennukset…
Joku tyyneysharjoitus varmaan siinä vaiheessa pitäisi lopottaa läpi, ettei hermo mene jälleen kerran. Ans kattoo kui käy.
Tarinasi kuulostaa aika samalta kuin minulla.
Mutta me olemme siinä tilanteessa kun lapsia on ettänmies ei saa tulla tänne enään kertaakaan kännissä tai lapset lähtee huostaan.
Mä en tiedä miten päin olisin täällä kotona, lapset on tärkeimpiä mulle. Mutta huoli miehestä korventaa minua. Hån on kyllä löytänyt itsestään huolehtijan. Hullusta akasta Mutta en vain olla välittämättä.
Yhtään helpottavaa ei ole olla lasten kanssa, kun mietin miestä koko ajan… en voi olla välittämättä…
Sain joskus aikanaan neuvon tehdä vanha kunnon plus/miinus -analyysi tilanteestani. Mitä tämä suhde antaa minulle vs. mitä tämä suhde vie minulta. Ajattelin silloin vielä, että rakkaus voittaa kaiken. Mutta mitä on rakkaus? Onko se sanoja vai tekoja? Kuulin yhteisiltä tutuilta, että mies rakastaa minua ja lapsia kovasti. Muttei siis koskaan kotona ollessaan, koska silloin hän joko a) nukkui tai b) pelotti lapsia kännissä riehuessaan. Lähikuppilan pöydässä kavereiden seurassa illasta toiseen kuitenkin rakasti…
Arkielämässäni se ei koskaan näkynyt, joten tein sen taulukon.
Ja erosin.
Joskus myös toivotin täällä voimia kestää tilannetta. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että toivotan voimia ratkaista tilanne, suuntaan tai toiseen. Ei kannata jäädä löyhään hirteen. Elämä on ihanaa ilman jatkuvaa salailua, häpeää ja huonommuuden tunnetta!
Voimia!
Olen tullut siihen tulokseen, että erotyötä minä tässä teen. Kyllä se alkaa tuntua houkuttelevalta ettei tarvitse koko ajan olla pahalla päällä eikä huolehtia. Mies tosiaan kotiutui ja jatkaa juomista. Viime yönä siivosin oksennuksia ja ajattelin itku silmässä ettei tämä voi olla totta. Totesin, että alkoon jos vielä menee, ei tarvitse tänne tulla juomaan. Mutta menepä mainitsemaan erosta miehelle (en toki silloin kun hän on humalassa), vaikeaksi hän osaa asiat tehdä. Se varmaan on sitten aikanaan se raskain vaihe, sietää kiukkuilut, vittuilut… Ja tiedän, että monet itkut on vielä itkettävä. Mutta ajatus omasta rauhallisesta elämästä alkaa kantaa.
Et voi tietää millaista se oma elämäsi olisi, olisiko sekään niin auvoista?
Sitä ihminen luulee joskus kaikenlaista.
Niin tulevaisuuttaan ei tiedä koskaan olipa sitä yhdessä holistin kanssa tai erillään…mutta kun muuttaa omaan asuntoon niin ei ainakaan ole alkoholin vaikutuspiirissä,joka tuo sitä ahdistusta ja pahaa mieltä.Toki ei helppoa ole olla yksinkään, mutta vain itse voimme muuttaa omaa käyttäytymistä ja toimintaa sellaisiksi kun haluamme.
Niin, eihän se oma elämä välttämättä helppoa olisi. Tällä hetkellä mies on taas selvänä, hoitaa työnsä ym ja yrittää taas. Ihminen tosiaan luulee kaikenlaista ja minähän luulin keväällä, että elämä helpottaa erolla. No, ei se sitä tehnytkään. Sen takia olen nyt niin kamalan varovainen, haluan olla kyllä satavarma, jos olen lähdössä.
Puhuttu ollaan ja sanoin, että nyt on luottamukset niin nollassa ettei koskaan. Epäily on jatkuvasti päällä ja mietintä, että onko hän juonut vai ei…? (Salatissuttelun onnistui pitämään minulta salassa n. kolme kuukautta).
Tällä hetkellä olen väsynyt tästä tilanteesta ja tuntuu, että pelkän äänen korottaminen jo vie tuhannesti voimia. Mies haluaa vielä yrittää, minä en enää tiedä jaksanko rueta rakentamaan kaikkea taas alusta ja elämään sen pelon kanssa.
Jenni Vartiaisen Vanki biisissä on aika osuvat sanat.
jos en lähde nyt niin en lähde koskaan
olkoon tämä vanha hetki viimeinen
ehdin unohtaa että vesi kantaa
että löydän rantaan ilman saattajaa
myrskyn repimä ehjänäkin pelkää
onko meri tyyni enää milloinkaan
olin kiinni rakkaudessas
vanki niin kuin sinäkin
vaikka soudan maailman ääriin
varjos seuraa sinnekin
hullu hullusta lujan otteen ottaa
kumpi meistä hukkuu vaiko kumpikin
irti päästän nyt vaikka koitat estää
minä aion henkiin jäädä sittenkin
olin kiinni rakkaudessas
vanki niin kuin sinäkin
vaikka soudan maailman ääriin
varjos seuraa sinnekin
tässä hetkessä koko elämä
enempää en pyydä olen vapaa
DanDan.Taidamme olla samalaisessa tilanteessa.Minulla asunto ollut jo keväästä lähtien jossa olen viettänyt viikonloppuja kun mies ollut humalassa.Ollut viikolla öitä yhteisessä kodissani kun ollut selvinpäin.Tunteiden vuoristorataa tämä silti on ollut,mutta olen saanut pikkuhiljaa ajatuksia selkeytettyä kun olen tehnyt rajat, jotka myös pidän…Siis jos hän on humalassa menen kämpilleni ,mutta voin olla yhteisessä kodissamme kun on selvinpäin.Nyt ainakin tämä tuntuu hyvältä,mennään päivä kerrallaan eteenpäin pienin askelin… 
Aikaa on mennyt nyt pieni tovi ja nyt on epäilykset heränneet taas. Mitään en ole löytänyt mistään enkä käytöksessäkään ole huomannut mitään kovin erikoista. Mutta se “etiäinen” on vain tullut ja aina päivästä toiseen epäilyttää. Eilen illalla olin jo nukkumassa kun yhtäkkiä heräsin ja tajusin, että mies hiippailee pimeässä asunnossa. Kuulostelin ja lopulta avasin suuni. No vastauksenhan tietää. “Kunhan kävelen kun ei uni tuu.”
Tiedä mikä minut siihen herätti, yleensä en tiedä mitään kun olen nukahtanut.
Niin, toinen asuntokin on käynyt mielessä, mutta rahallinen tilanne tuskin sitä sallii. Ja oon kyllä sitä mieltä etten varmaan enää sellaista “roikkumista” jaksaisi. Hyvä jos homma toimii teillä, jellonatar!
Nyt sain senkin aikaiseksi, että menen juttelemaan joulukuussa psykologin kanssa. Josko tuo vähän löysäisi otettaan tämä ahdistus, jännitys, pelko…
Joo, joku voisi tuumata tähänkin, että itepä oot kätesi paskaan työntänyt. 
No päivä kerrallaan ja pitää toivoa, ettei joulu mene pilalle, siitä ajasta kun kovin tykkään! Josko tämä taas tästä… 
No niin, täällä sitä taas ollaan itku silmässä.
Isäntä päätti lähteä loman kunniaksi kaverinsa luo yökylään toiselle paikkakunnalle, senhän tietää mitä minä siitä reissusta ajattelen. Muka hiihtämään, joopa joo.
Tuskinpa överikännejä vetää, mutta käyttää varmasti. Mitään ei lähtiessä minun epäilyihin sanonut ja kovin hilpeällä mielellä näkyi olevan. Nythän kai(?) on ollut taas selvempi jakso. Se minkä takia näitä kyyneleitä vuodatan, on se, että pettymys on niin suuri , jälleen kerran, kaikesta huolimatta(vaikka mitäänhän en varmaksi tiedä). Olen yrittänyt olla nostamatta itseäni sinne seitsemänteen taivaaseen, ettei sieltä tultaisi lujaa alas.
En jaksaisi enää näitä kipuiluja, voi kun olisin vaan tunnoton… Tänään on taas tiukka hetki, kun yksinään näitä ajatuksia on saanut pyöritellä.
Sitä miettii;senkö takia on tiskattu, laitettu ruokaa, annettu selkähierontaa… Että mies saa sitten hyvillä mielin lähteä juomaan? Ja huomenna keskustelu käydään, kun en suostu olemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja kappas, se olen minä joka on paska ja luulosairas.
Tässäpä nämä päällisimmät ajatukset tällä hetkellä. Paha on olla, jännityksen ja pelon seassa.
Ja ai niin, kävinpäs tuossa terveystarkastuksessa, maksa-arvot oli himpun koholla, tässähän alkaa itsekin (melkeinabsolutistina) sairastumaan vierellä… 
Minäkin ajattelin nyt ihan kirjautua tänne, kun tulee täällä näitä tarinoita lueskeltua ja oltua hengessä mukana, aika usein vieläpä.
Niinhän siinä kävi, että mies ratkesi juomaan. Tänään kävin sen sieltä kaverinsa luota hakemassa. Kotiin en tosin häntä ottanut vaan käskin majoittua muualle. En tiedä, pelottaa. Kuolema nimittäin. Sitkaita sissejä nämä alkoholistit tuppaavat olemaan, mutta silti. Väsynyt on olo tältä päivältä, huomenna taas töihin. Jaksettava on vaikka tiukkaa taas tekee.
Niinhän siinä kävi, mies löi. 
Huomenta! Tilanteesi kuulostaa todella pahalta ja olisi hyvä että käyt tänään lääkärissä näyttämässä jälkeä, jos lyömisestä sellaista tuli. Kuulostaa siltä että miehesi on aikalailla pohjalla ja toimintasi estää osaltaan häntä näkemästä sitä (pääasiassa näkemisen estävä seikka on luonnollisesti alkoholismi). Minun mielestäni mitään “autoin kun mies ulosti housuun” tai “en tehnyt juttua lyömisestä” - juttuja ei kannata omalta kannaltaan tehdä. Jaksamista ja yritä pitää huolta itsestäsi niin ja vaikka ilmoitella tännekin päin mitä sinulle kuuluu (en varmasti ole ainoa, joka on todella huolissaan sinusta juttujen lukemisen jälkeen).
DanDan, miten voit?
Teidän tilanne vaikuttaa tosissaan huolestuttavalta.
Ainahan sitä tapahtuu, että juova ihminenkin voi tulla järkiinsä, herätä huomaamaan tilanteensa, kypsyä, kohdata pohjansa. Jotakin sellaista voi tapahtua, mikä pysäyttää syöksykierteen. Mutta.
On yhtä mahdollista, että asiat menevät vain huonommiksi. On hetkellisiä parannuksia, jopa pitkiäkin hyviä jaksoja, jolloin läheinen alkaa luottaa uudelleen. Sitten voikin tulla uusi notkahdus, entistä pahemmin satuttavana. Tai voi olla, että tahti jatkuu tasaisen tappavana. Jopa sananmukaisesti.
En halua kehottaa sinua mihinkään, sinun pitää itse tehdä päätöksiä, jotka ovat sinun sydämesi mukaisia (unohtamatta järkeä). Mutta ehkä voisit listata ne plussat ja miinukset, niin kuin Cricketkin ehdotti. Mikä on niin hyvää, ettet luovuta vaikka millaisessa suossa joutuisitte tarpomaan? Mikä on niin pahaa, ettet haluaisi sellaisen kanssa elää seuraavia vuosikymmeniä (kuten sanottua, alkoholistit ovat ihmeen sitkeitä). Millaista toivoisit elämäsi olevan viiden vuoden kuluttua, ja tuleeko se realistisesti olemaan sellaista kumppanisi kanssa.
Minulla tuli täyteen hiljattain 29 vuotta siitä, kun tämän kumppanini ensi kertaa tapasin. Pääsin irtautumaan kotoa, julman äidin vaikutuspiiristä, löysin turvasataman - ja olihan se minulle sellainen, kun keskityin ajattelemaan niin. Suljin silmäni tosiasioilta, en voinut myöntää edes itselleni että mitään oli pielessä. Koska kuitenkin oli parempi olla kuin äidin huudon alla. Vasta nyt, kun muistelen alkuaikoja, muistan anelleeni, että mies joisi vain yhden pullon viinaa, kun hän 2-3 pulloa juotuaan muuttui ilkeäksi. Muistan miten itkin yöt silloin, kun hän oli yövuorossa, koska hänkään ei saanut nähdä kyyneleitäni. Loppujen lopuksi hän oli siis melkoinen suurkuluttaja jo tavatessamme, eikä oikeastaan (jos olen rehellinen) ole pahentunut, vaan eläkkeelle pääsy on vain mahdollistanut sen, että voi nyt juoda joka päivä, ja paljon. Siis välttämättä alkoholisoitunut ihminen ei koskaan kohtaakaan niin syvää pohjaa, että hän muuttuisi, ei ennen kuin kuolo korjaa. Ja viikatemieskin näköjään leikittelee ja tökkää välillä pikkuisen, muttei vie kokonaan. Vie vaikkapa jalat - tai järjen. Mutta jättää holistin kitumaan. Ja läheinen kituu vierellä, pelkää - välillä salaa toivookin. Mutta juuttuu lentohiekkaan.
Tämä on siis minun tarinani, ei välttämättä sinun. Mutta toivon, että mietit asioita oikein tarkasti ja rehellisesti. Ja omalta kannaltasi, sillä sinä olet tärkeä ihminen. Ja oman elämäsi osalta tärkein päätöksentekijä. Ihminen haluaisi - ja tarvitsisi - tasapainoisen ihmissuhteen. Sellaisen jossa kumpikin tuntee elävänsä. Sellaisen, joka kantaa läpi kaikkien vaikeuksienkin. Jos toinen on ottava osapuoli ja toinen antava, se ei mielestäni kanna läpi elämän. Tämä keskustelu minun pitää käydä taas itsenikin kanssa, mutta 29 vuodessa kiintyy toiseen, vaikka toinen olisi piikkinen kaktus. Ns. luovuttaminen on silloin paljon vaikeampaa, vaikka mistä sitä luopuisi? Turhasta huolesta ja stressistä, jopa vaaratilanteista, suuresta määrästä kyyneleitä, selittelystä ja hatarista kulisseista. Jopa minä, yli viiskymppinen nainen, uskon, että “luovutetun” tilalle tulisi paljon niitä plus-merkkisiä asioita. Sinä olet, DanDan, nuorempi. Mieti mitä kaikkea on vielä edessäsi. Hahmottele eteesi näköisesi elämä, ja mieti mitä siihen kuuluu/ pitäisi kuulua, mitä missään nimessä ei. Lähde sitten kohti sitä haaveittesi elämää, askel kerrallaan.
Voimia sinulle, DanDan! Sinä selviät kyllä.
Hyvin menee, tai hyvin ja hyvin, mutta juominen on miehellä tähän palaan loppunut. Olen väsynyt ja annan sen kyllä näkyä miehellekin. Hän pyörii vielä niin omassa ympyrässään ettei ole kannattanut isommin keskustella. Katuu tietenkin sitä mitä on tehnyt.
Tällä hetkellä kaikki voima menee siihen, että saan päivän loppuun ja pääsen nukkumaan univelkoja pois. Vielä en osaa sanoa mitä teen ja ehkei vielä tarvitse. Mutta sen tiedän, että nyt on todellakin punnittava tämä parisuhde ja tarkkaan. Tämän kummemmin en jaksa tällä hetkellä kommentoida, mutta ette arvaa kuinka paljon teidän kommenttinne lohduttavat. Kiitos.
Pitkästä aikaa.
Miehen raittius on taas tänne asti kestänyt ja toivottavasti kestää, mutta epäilys kalvaa pinnan alla. Pelot tulevat uniin, monena yönä olen nähnyt unta miehen ratkeamisesta. Olen käynyt ammattilaisen kanssa juttelemassa ja huomenna olisi yhteinen aika miehen kanssa. Elämme tilanteessa jossa kumpikin “kipuilee”. Minä pelon ynnä muun kanssa ja mies alkoholismin kanssa. Parisuhde on koetuksella. On päiviä jolloin on kaikki hyvin ja on päiviä jolloin pienestäkin tuntuu, että muurit murtuu.
Mies on taas tosissaan tilanteensa ottanut, käy AA:ssa ja tällä hetkellä on kirkossa. Me ovat hänelle se ensiapu.
En uskalla luottaa enkä ajatella huomista. Päivä kerrallaan.
Ja ai niin, pahoinpitelystä en tehnyt ilmoitusta vaikka mieskin sanoi minulla siihen olevan oikeuden. Mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Koskaan ei voi toisesta tietää, mutta niin. Se oli minun päätökseni. Tälläisiä minulle, sekavia ajatuksia ja epävarmuutta. Miten muut jaksaa?
Olipas sekavan oloinen kirjoitus, yrittäkää ymmärtää!