Erään raitistuneen alkoholistin tarina

Minulla lapsuus ja nuoruus sujui koulukiusattuna. Kotona isäni käytti alkoholia perussuomalaiseen malliin “normaalisti” melkein joka viikonloppu. Itselläni alkoholi tuli kuvioihin 15-vuotiaana ja siitä hetkestä alkaen rakastin tuota ainetta ja sen tuomaa vapauden tunnetta. Rakastin niin vahvasti, että se rakkaus melkein tappoi minut.

Peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun, koska siinä vaiheessa minusta ei omasta mielestäni muualle ollut. Ammattikoulu jäi kesken ja sen jälkeen tein satunnaisesti töitä ja nautin elämästä alkoholin voimalla. Rakastuin ja menin naimisiin ja se tapahtuma piti minut selvänä 3 vuotta, mutta kerran holisti, aina holisti. Aloin kokeilla jälleen muutamia saunakaljoja ja siitä alkoi hitaasi kiihtyvä vauhti, joka pystähtyi vasta reilu 2 vuotta sitten.

No mitä kaikkea tuo vapauden tunne toi tullessaan. Konkurssin, avio-eron, lukuisia itsemurhayrityksiä jne. muutamia mainitakseni.

Jos hieman käyn tässä läpi tuota tapahtumaketjua, niin tiivistettynä se kulkee suurin piirtein tähän tapaan. 10 vuotta sitten aloitin siis uudelleen alkoholin käytön muutaman saunakaljan muodossa ja hitaasti tilanne kehittyi siihen, että sauna oli joka ilta lämmin. Tuohon aikaan minulla oli ex-siippani kanssa yritys ja ihme sinällään kaljotteluni ei juurikaan vaikuttanut tulleeseen konkurssiin, vaan eniten se vaikutti suhteeseeni ja ei ollut ihme, että heti konkan jälkeen seurasikin avio-ero. Elämän muutosta ei tuonut edes samana vuonna tapahtunut läheisen ihmisen menetys, vaan katkeroiduin vain enemmän. Erottuamme minulla oli tunne, että nythän olenkin oman elämäni herra, saan mennä ja tehdä mitä haluaisin. No hauskuutta riitti n. vuoden päivät. Join päivittäin ja säälin itseäni. Käytin hyväkseni läheisiäni, manipuloin, valehtelin ja pummin rahaa, sitä kun ei liiemmälti ollut (päivittäinen juhlinta, kun kuluttaa melkoisia summia). Tästä seurasi koko ajan kasvava itseinho ja luonnollisesti pää sekaisin oli “helppoa” yrittää tappaa itsensä. Oravanpyörä olikin valmis. Join jatkuvasti ja söin samalla lääkkeitä (lääkärin määräyksestä, olinhan masentunut kaikesta tapahtuneesta) ja otin yliannoksia.

Säännöllinen kuvio olikin, että vedin pään sekaisin, päälle purkillinen rauhottavia ja sen jälkeen soittamaan apua. Häpeä kasvoi kasvamistaan. Olin jatkuvasti päivystyksessä ja sen jälkeen hetken hoidettavana piirillä. Ihmiset vain olivat voimattomia, koska itse en löytänyt toivoa elämästäni. Sitten erään yliannostuksen jälkeen olin muutaman päivän teholla nukutettuna ja sen vuoksi päädyin lääkevieroitukseen. Vieroituksista vain ei löytynyt sen pysyvämpää apua, vaan siviiliin päästyäni hetken päästä tilanne oli sama, jos ei hieman aina pahempikin.

Samoihin aikoihin tapasin nykyisen vaimoni ja rakastuin tulisesti. Valitettavasti kunigas-alkoholi oli vain vieläkin suurempi rakkaus. Vaimoni seurasi voimattomana vierestä jatkuvaa juomistani ja tasaisin väliajoin tapahtunutta itsetuhoisuuttani. Meille syntyi poika ja se tapahtuma piti minut irti pullosta n.1,5 vuotta (lääkkeitä meni senkin edestä), kunnes jälleen kokeilin kohtuukäyttöä. Seurauksena viillellyt ranteet. Elämä jatkui yskähdellen, välillä meni paremmin ja välillä huonommin. Suhteemme oli kuitenkin se ainut asia, joka edes hieman piti minut kiinni elämässä. Meille alettiin odottaa toista lasta ja se odotusaika sisälsi vaimoni kohdalla turvakodissa olemista, samalla kun minä ajoin 3 promillen humalassa moottoritiellä pylvääseen. Tuohon aikaan söin säännollisesti niin rauhoittavia-, masennus-, uni-, kuin kipulääkkeitä (n.30kpl/vrk). Tämä taas aiheutti laittomien lääkkeiden hankkimista, reseptiväärennöksiä jne. Onneksi eräs lääkärini pakotti minut vieroitukseen, jossa minulta pikku hiljaa vähentäen lopetettiin pahimmat riippuvuutta aiheuttavat lääkkeet (rauhoittavat ja unilääkkeet).

Alkoholin käyttö ei vain ottanut vähentyäkseen, vaan nuorimman poikani syntyessä vietin varpajaisia, jotka päättyivät sillalta koskeen hyppäämiseen. Tuo tapahtuma olikin oikeastaan ensimmäinen, jossa mietin mitä minulla olisi menetettävänä, jos kuolisin ja siitä alkoikin ehkä kytevä halu avun vastaanottamiseen. Kuitenkin tämänkin jälkeen taphtui vielä “kohtuukäytön” kokeilua, joka sisälsi ulko-ovesta nyrkeillä läpi menemistä ja sairaalareissuja.

Tilanne meni lopulta siihen, että -06 alkuvuodesta perheestämme oli tehty useampia lastensuojelu-ilmoituksia ja uhkana oli huostaanotto. Vaihtoehdoksi tarjottiin Minnesota mallia olevaa päihde-/perhekuntoutusta ja lähdin mukaan siinä toivossa, ettei perheemme hajoaisi. Aluksi en ollut valmis luopumaan kaljoistani, saati lopusta lääkityksestäni, mutta muutaman viikon jälkeen huomasin olevani tilanteessa, jossa ottasin joko apua vastaan tai lähtisin tuhoamaan itseni yksin.

Tuo valinta osoittautuikin sitten sellaiseksi, joka muutti koko elämäni. Olimme 3 kuukautta perheenä kuntoutuksessa ja tänä aikana pääsin eroon lääkkeistäni ja sain purettua mennyttä elämää. Kuntoutukseen kuului osana vierailut AA-ryhmässä ja sieltä löytyikin apu raittiin elämän ylläpitämiseen. Aluksi olin kyllä ennakkoluuloinen, kuten varmaan kaikki ihmiset tuon asian yhteydessä. Mietin ensimmäisellä kerrallani ryhmässä, että mikähän “lahko” tämäkin on olevinaan? Onneksi ajan myöten ennakkoluulot ovat karisseet ja olen alkanut sisäistää ryhmän tarkoitusta. Ensimmäisen puoli vuotta kylläkin kävin säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ryhmässä sen vuoksi, etten menettäisi vaimoani ja lapsia. Mutta sen jälkeen aloin käymään ryhmässä itseni vuoksi ja aloin tutustumaan siihen, mitä tuo paikka voi tarjota raittiutta hakevalle ihmiselle.

AA-ryhmässä olen oppinut puhumaan omista asioistani rehellisesti ja 12 askeleen-ohjelman ja oman AA-kummin avulla olen saanut tutkailla omaa mennyttä elämääni ja käydä läpi erilaisia tapahtumia elämästäni ja löytänyt todellisia syitä siihen, miksi minusta on tullut sellainen ihminen, kuin tällä hetkellä olen. AA-ryhmässä käyminen on auttanut minua myös tutkimaan rehellisesti elämääni ja riippuvaisuuksiani. Tästä johtuen myönsin myös pitkään elämääni lisää ongelmia tuoneen peliongelmani ja hain siihen apua vuosi sitten, AA:n kaltaisesta ryhmästä GA:sta, joka on suunnattu peliriippuvaisille. Eli nyt olen oppinut kohtaamaan elämäni ja ongelmani ilman, että pakenen niitä mihinkään.

No nyt on tullut rakennettua elämää uusiksi täysin raittiina n. 2 vuotta ja 6 kuukautta ja ilman pelaamatta kokonainen vuosi. Tämä aika on ollut kaikkineen vaiherikasta. Aluksi oltuani n. 4 kuukautta raittiina, isäni kuoli viinan ja piilereiden vaikutuksen alaisena tapahtuneeseen kolariin rekan kanssa. Tuo tapahtuma pysäytti elämäni hetkeksi ja aloin miettiä kuinka lähellä sama kohtalo oli itselläni ollut muutama vuosi aikasemmin. Toisaalta tuo tapahtuma sai minussa aikaan sen, että aloin miettiä elämääni uudestaan ja siitä seurasikin opiskelupaikan etsiminen ja nyt viime maaliskuussa sain itselleni elämäni ensimmäisen ammatin ja vajaan kahden viikon päästä jatkuu opiskelut ammattikorkeassa.

Suhde vaimoni kanssa on kokonaan uudistunut. Kiitos AA- ja Al anon-ryhmien, joissa olemme säännöllisesti kulkeneet. Vaimoni on saanut apua siinä, kuin minäkin ja nyt meillä odotellaankin syksylle perheenlisäystä hieman eri tunnelmissa, missä aikaisemmat raskaudet.

Pidän säännöllistä blogia toipumiskokemuksistani ja vähän muustakin osoitteessa toinen-mahdollisuus.blogspot.com/
Tervetuloa lueskelemaan tarkemmin, mitä raitis elämä tuo tullessaan. Olen kirjoittanut myös kyseiseen blogiin oman kokemukseni AA:n 12-askeleesta ja siitä mitä apua minun holismiini siitä on ollut.
Voimia kaikille riippuvuuksien kanssa kamppaileville.

-Kaaleppinen-

Lueskelin blogiasi ja mieleeni tuli anteeksianto. Luulen että itsetuhoisuuden taustalla on usein se ettei kykene antamaan anteeksi itselleen virheitä joita on tullut tehtyä. Ehkä tuosta syystä uskoon tulon kautta raitistuminen antaa jotain eväitä enemmän, kuin ilman Jumalaa raitistuminen, tuo anteeksi antaminen tulee Jumalan kautta. On ehkä helpompi ymmärtää Jumalan antavan anteeksi, kuin antaa itse itselleen anteeksi.

Tämä vain noin mieleennousseena ajatuksena.

Mielenkiintoinen näkökanta sinällään. Yksi AA-ohjelman tärkein osahan käsitykseni mukaan onkin anteeksianto. Oma kokemukseni tässä raitistumisen yhteydessä tapahtuneesta hengellisestä kokemuksesta on pitkälti juuri tuollainen. Usko ja uskoon tuleminen ovat minulle eräänlaisia kästitteitä, joita en sinällään ole vielä osannut sisäistää. Pidän enemmän tässä(kin) tapauksessa tuosta AA:n linjasta, eli hengellisyys. Itselläni tämä hengellisyys on muodostunut tärkeäksi osaksi raitista elämää.

Mukava että oot saanu elämääsi sisältöä , toivon että oma alkoholistinikin joku päivä nousee kurjuudestaan . OOn onnellinen sun ja perhees puolesta , oot taistellu paikkas puolesta , ja sen myös ansainnut . Män käyn itse al-anonissa , saadakseni voimia , jaksaakseni rakkaan alkoholistini rinnalla , mikä ei aina oo niin helppoo . Mutta päivä kerrallaan täs mennään . :smiley:

Kiitos… Olen kokenut olevani todella siunattu saadessani ns. toisen mahdollisuuden elämältä. Oman kokemukseni valossa voin sanoa, että ihminen voi löytää raittiuden todella vaikeiden vaiheiden kautta, mutta ei ennen kuin löytää oman pohjansa. Hyvä että käyt Al-anonissa, minun vaimo-kultani on käynyt saman aikaa, kuin minä AA:ssa ja itselläni on kyllä ajatus, ettei meidän suhde muutoin toimisikaan. Voimia sinulle…

Tarinasi todella liíkutti minua ja nosti kyyneleet silmiini. Petyin suuresti kun tajusin, että tässäkin on kyse “uskoon hurahtamisesta”.
Luulin oikeasti, että nyt olisi tarina, josta voisin ammentaa inspiraatiota ja esimerkkiä.
Minuun ei iske ollenkaan uskontarinat ja AA:han en ole mennyt saman asian vuoksi - ymmärtääkseni koko AA-juttu perustuu uskonnon pakkosyöttöön.
Koko Jumala ja Jeesus -käsite on jotenkin ääliömäisen naiivi - ainakin jos Raamatun sanaa tulkitsee sanasta sanaan.

Itselläni oli juuri täsmälleen samanlainen ajatusmaailma, kun menin ryhmään ensimmäisiä kertoja. Mielessäni oli jo valmiiksi kielteinen(lahkomainen) kuva koko pikasta. Edelleen vieläkin usko, uskoon hurahtaminen jne. ovat asioita joita ainakaan allekirjoittanut ole saanut kokea. Omalla kohdallani päällimmäisin tunne, joka laittoi kyseenalaistamaan kaiken, kun mainittiinkin sana Jumala, oli pelko. Onnekseni olin niin totaalisen pohjalla, ettei minulla juurikaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin kulkea ensialkuun ryhmissä, jos mielin pysyä hengissä. Tämä taas teki sen mahdolliseksi, etten ensikosketuksesta torjunut koko ohjelmaa, vaikka siinä mainitaankin sana Jumala. Lisäksihän joka kohdassa on tarkennus-“sellaisena, kuin jokainen voi käsittää”, eli oikeasti Jumala-sana ei ole niin kauhea asia. Toisaalta olen tutustunut 2.5 vuoden ryhmissä kulkemisen aikana lukemattomaan määrään ihmisiä, jotka ovat löytäneet AA:sta raittiuden, vaikka ajattelevatkin juuri samalla tavalla kuin sinä Edison. Lopuksi totean vain olevani äärimmäisen surullinen, jos koet ettei sinulla ole mahdollisuutta savuttaa raittiutta AA:n avulla, koska oikeasti AA ei vaadi sinua, kuten ei ketään muutakaan uskomaan yhtään mihinkään. Ainoastaan tarvitsee hieman ennakkoluulotonta mieltä.

Kokemuksesta suosittelen jokaista joka taistelee viinan kanssa käymään AA-ryhmässä ainakin 5-6 kertaa, ennen kuin tekee päätöstä suuntaa tahi toiseen. Ainoa asia jonka prosessissa menettää on todellakin vain se kauhean kurja olotila.

Täytyy vaan parilla rivillä todeta, ettei AA:n ohjelma ole uskontoihin sidoksissa. Raamatulla ei ole AA:ssa sen kummempaa roolia kuin muillakaan teologisilla opuksilla. Muutamia kristittyjen käyttämiä sitaatteja ohjelma sisältää. Suomen AA:n jäsenistä lienee sama noin 90 % kristittyjä kuin koko väestöstäkin. Itse olen pakana ja ollut raittiina vain AA:n ansioista parikymmentä vuotta.

Muuten, olen kyllä 100 x mieluummin naiivi ääliö kuin juova alkoholisti :laughing: Mutta tämä on toki jokaisen oma asia - valita saa vapaasti.

kahleeton

Päätin yli vuosi sitten, etten enää tänne kirjoittele. Keväällä ilmoittauduin otsikolla “Paarman retkahdus.” Se ei onneksi koskenut retkahtamista juomaan, vaan kirjoittamaan. Nyt retkahdin uudemman kerran, koska on ihan pakko ottaa kantaa Edisonin kommenttiin.

Kannattaa ottaa huomioon jenkkilän ja meidän kulttuurimme erot. Rapakon takana sana “spiritual” merkitsee ihan muuta kuin suomennetuissa Aa-teksteissä käytetty sana hengellinen, tai hengellisyys. Hengellinen ei siis Aa:ssa tarkoita uskonnollisuutta. Minun mielestäni parempi sana olisi “henkinen.”

Itse en tunnusta mitään tunnettua uskontoa, enkä mitään uskonnoksi luokiteltavaa näkemystä. Korkeampi voima, jota määritelmää Aa:ssa käytetään, on minulle itsestäänselvyys. Otetaanpa esimerkiksi ukkonen tai hirmumyrsky. Ne ovat takuuvarmasti ihmistä suurempia voimia, kuten luonnon voimat kaikkineen. Siitä ja useista elämän kokemuksista, (joita en ala tässä luettelemaan) tiedän henkilökohtaisella tasolla, että on myös ns. henkinen “korkeampi voima,” joka menee kuvittelukykyni yli. Se ei ole esim. Raamatun kertomuksiin verrattava, vaan ihan oma juttunsa, jota on toiselle mahdoton ymmärrettävästi kertoa. Sanoisin, että se on eräänlainen oivallus. Ahaa-elämys ilman minkäänlaista uskoon hurahtamista. Mielestäni ihminen, tai ainakin itse niin tunnen, on sekä fyysinen että psyykkinen, mutta myös henkinen, tai hengellinen, jos niin halutaan kuvata. Tarkoitan ihmistä ja ihmisyyttä kokonaisuutena.

Olen tullut tähän johtopäätökseen tutkiessani kansojen historioita, legendoja, mytologioita ja uskontoja. Näin ollen uskonto ja usko voidaan ja pitääkin erottaa toisistaan ja ymmärtää, mitä ne erillisinä asioina merkitsevät ja tarkoittavat. Tästä en pysty kaaviota piirtämään, enkä rautalankamallia vääntämään, vaan se on itse jokaisen koettava ja oivallettava.

Jos joku Aa:lainen on tullut uskoon siten kuin se yleisesti ymmärretään, on se täysin hänen henkilökohtainen asiansa. Sitä tulee kunnioittaa. Jos hän sen sijaan esittää uskon asioita julistuksen omaisesti, ei hän puolestaan ole ymmärtänyt Aa:n ohjelmaa. Sekään ei haittaa, koska pääasiahan on, että henkilö pysyy raittiina.

Tuliko tästä kukaan hullua hurskaammaksi? Ehkä ei, mutta se ei ole lukijan vika, vaan minun rajoittuneesta ilmaisukyvystäni johtuva seikka.

Kuulemiin taas kerran. En jatka keskustelua asiasta, enkä asian vierestä, mutta kerron vielä sen, että voin juoda viinaa jos haluan. Mutta minun ei onnekseni tarvitse enää juoda.
:smiley:

Vanhempi ammattimies, Paarma kirjoitti kannanoton uskon ja AA: n yhteydestä.

Mitäpä siihen lisäämään, varsinkaan kun en itse tunne kumpaakaan asiaa kovin henkilökohtaisesti.
Mutta tiedän ainakin luonnossa esiintyvän korkeampia voimia. Ne on voimia, joita ihminen ei ainakaan vielä pysty hallitsemaan. Eikä taida ikinä ehtiä oppimaankaan.

Minä olen oppinut olemaan juomatta. AA- kerhossa en ole vielä ehtinyt edes käymään eikä uskonasioitakan ole tullut syvällisemmin mietittyä. Minun mielestä elämä ilman alkoholia on vaan niin pirun mielenkiintoista. Kaikenlaista uutta, hienoa asiaa tulee vastaan joka päivä. Juodessa ei uutta ollut kuin harhanäyt. Eikä niitä tule ikävä.

Eihän toki kukaan voisi estää, jos haluaisin juoda. Mutta onneksi ei tarvii.

Kiitos paarma, asiantuntevasti ja ymmärrettävästi ilmaistu.

kahleeton

Minulla on varmaankin erittäin ennakkoasenteinen kuva AA:sta. :confused:

Mielessäni visualisoin tyypillisen kokouksen niin, että väki istuu epämukavilla tuoliriveillä jossain hieltä haisevassa koulun jumppasalissa. Suurin osa osallistujista on keski-ikäisiä miehiä, joiden historiaan kuuluu yksiö roskiksessa ja ehkä yksi nainen, joka on myynyt itseään vuosikausia viinaa saadakseen.

Edessä on puhujan pönttö, jonne jokainen könyää vuorotellen kertomaan “suurta evankeliumia” - tyyliin:
“Pääsin eroon AA:n avulla alkoholista! Praise the Lord!
Elämä selvinpäin on juhlaa! Praise the Lord!
Olin ennen hulttio, mutta nyt raitis! Praise the Lord!”

Samalla kun joku kertoo elämänsä koskettavinta tarinaa, joku lähtee hakemaan kaffekupillista ja puhujan ääni katoaa kahvitermarin korisevaan ääneen. Lopuksi manataan yhdessä piru-alkoholia ja ylistetään jumala-raittiutta.

Kynnys tulla mukaan kokoukseen on huomattavan korkea ja veikkaan, että monella naisella on hyvin korkea.

:laughing: :laughing: :laughing: aivan mahtava kuvaus. Iso mies täällä alkoi hihitellä itsekseen :open_mouth: :smiley: Noin se varmasti menisi jokin tv:n sketsi oikein brutaalin hulvattomasta alkoholistiparodiasta. Anteeksi nyt kovasti, jos murskaan visiosi, mutta et onnistu tuota mitenkään näkemään elävässä elämässä. Todellisuus on huomattavasti tylsempää :unamused: :laughing:

kahleeton

PS. No jaa. Jossakin Ameriikan Keski-Lännen white trash -kulmakunnan uskonlahkokaupungin seniloituneessa AA-ryhmässä voisi kokous mennä jotenkin noin. Toivottavasti en koskaan ainakaan itse päädy moiseen epäryhmään toipumaan. Tai perskeles, ehkä joudunkin, jos paha karmani heittääkin minut seuraavassa elämässäni juuri sinne! Apua! :laughing:

Mukavaa, että värikäs kuvaukseni otettiin vähän niin kuin huumorilla, niin kuin oli tarkoitus :mrgreen:

En ole koskaan käynyt AA-kokouksessa, sillä kuten jo ilmaisin, olen hyvin ennakkoluuloinen sitä kohtaan. Oman pärstän kanssa sinne puupenkkiin istahtaminen vaatisi ehkä syvemmän pohjakosketuksen kuin mitä minulla on tähän asti ollut.

Onko jotain muita tapoja päästä eroon viinasta?
Kaikkialla tyrkytetään ratkaisuksi oikeastaan vain AA:ta.

P.S. Uskonnosta vielä. Tarkoitukseni ei ole halventaa kenenkään elämän ratkaisuja, mutta “4 vuoden jälkeen retkahdus”-aloitus on sekin uskovaisen kirjoittama. Eikö viinasta/huumeista pääse eroon kuin uskontopsykoosiin vaipumalla?

No, sitä täällä juuri pähkäilen, että onko se AA niin epämiellyttävä kokemus kuin luulen?
Voisiko kukaan kuvailla yhtä sessiota - mitä siellä tapahtuu, millaista porukkaa mukana jne.?

Meidän ryhmässä on kyllä nahkatuolit. Entisestä Elannon ravintolasta lahjoituksena saadut :slight_smile:

Ehkä se vaatii. Jos ei kehtaa öristä jossakin kadunkulmassa sekavia kravatti sinapissa ja pissaa housun lahkeella, tuskin kehtaa naamaansa näyttää selvin päin toipumassakaan. Hmm… oisko noin :open_mouth: :laughing:

Kylmät toipumisprosentit alkoholismista ovat perin tylyjä. Eivät ole sataa prosenttia AA:ssakaan, mutta todella surkeita virallisessa Stakesin seurannassa. Ehkä Kalliola saattaisi sopia sinulle, en tiedä. Se on vaan siitä huono hoitopaikka, että sieltä lähetetään pysyvään jatkohoitoon AA:han. Hekin tietävät, ettei ole hokkuspokkus raittiiksi -temppuja olemassa.

Kokeile A-kiltoja myös, siellä yleensä tosin vain vähennellään. A-klinikoilta saa puolestaan ammattimaista terapiaa.

Voithan kokeilla omin voiminkin. Se selviää aika pian, onko sinusta siihen. Alkoholismisairauden hyvin johdonmukaisesti etenevillä askelmilla alkupäässä olevat saattavat hyvinkin vielä onnistua kuivattamaan itse itsensä. Sitten kun se etenee pidemmälle, omat voimat käyvät koko ajan vähäisemmiksi.

Et kai tosissasi haluaisi kieltää uskovaisia käyttämästä vertaistukipalveluja? AA:ssa on uskovaisia niin kuin AA:n ulkopuolellakin. AA:ssa on vain yksi pääsyvaatimus; halu lopettaa viinan juominen. Uskontopsykoosiin vaipumista ei suinkaan kielletä säännöissä (joita ei siis ole).

kahleeton

kalliola.fi/fi/paihdetyo/

serdexsolutions.fi/a-kilta/home. … count=1000

tiimi.com/yhteystiedot/kaikki.html

Mitä? Nahkatuolit! Voin jo kuvitella sen pierumaisen äänen joka halkaisee ilman pakaralihaksen liikahtaessa. :laughing:

Niimpä, omat pohjakosketukseni ovat tapahtuneet melkeimpä neljän seinän sisällä. Ulkopuolellakin muutama, mutta oman naaman leimaaminen AA:ssa “rantojen naiseksi” on aika hevi vaade. Kaikkihan siellä ryhmässä tosin ovat saman asian ajamina, mutta…

Tuntuu vain, että AA:ssa ja raitistuneissa on poikkeuksellisen paljon Jeesuksen naisia ja miehiä.

Riippuu hieman alueesta, jossa olet. Maaseuturyhmät voivat olla citybreikkaajalle hieman tylsän tunkkaisia ja hulinaiset metropoliryhmät taas liian rauhattomia tyynelle luontodiggarille.

Yleensä siellä kai voisi sanoa, että istuu 15 ihmistä parin kolmen pöydän ympärillä. Suurin osa on jo ystäviä keskenään, joten sisäinen tunnetulkki saattaa harhauttaa ajattelemaan, että on tullut häiritsemään. Jokainen siellä istujista on kuitenkin ollut “sinä” ja joka ikinen muistaa ensimmäisen palaverinsa edelleen hyvin elävänä mielessään (vaikka olisi istunut samalla tuolilla jo 50 vuotta).

Jos ryhmä on yhtään hereillä, sinut huomataan ja joku tai pari tyyppiä tulee paiskaamaan kättä ja sanomaan vaikka että “Raikka” ja että “Emmi”. Sinä hyvät käytöstavat omaavana tankkaat tietysti omaa nimeäsi julki, jos nyt jännitykseltäsi sen muistat. Sukunimiä ei koskaan käytetä AA:ssa, kaikki ovat nimettömiä hautaan saakka.

“Erkki” saattaa tulla ja kysyä, että “oletkos ennen ollut AA:ssa”… johon sinä, että “Ööö… Plinkissä olin tavallaan kun nyysseissäkin oli että kun…tota…siis”. Eli et ole ollut. No sitten kun muut hoksaavat myös, että olet ensi kertaa niin vielä jokunen ehtii luultavasti keskeyttää pälätyksen pöytäkaverin kanssa ja tulee kanssa esittäytymään.

Sitten joku luultavasti tarjoaa sinulle tuolia ja sanoo, että “Persettä penkkiin vaan” tai muuta kuolematonta. Selkäsi takaa ilmestyy käden pitelemä kahvipannu ja ääni kysyy “Tuleeks?” Sitten palaveri alkaa ja ryhmän tavan mukaan luultavasti luetaan alkajaisiksi jotakin AA-kirjaa. Yhtä luultavasti et ymmärrä luetusta höykäsen pöläystä. Sitten alkaa ns. “jakaminen” eli puheenvuorot.

Tyypillistä juuri suomalaisissa AA-ryhmissä on, että puheenvuoro kiertää pitkin pöytiä automaattisesti eikä puheenvuoroja pyydetä erikseen. Yksi puhuu aina kerrallaan, se on kuitenkin tapana kaikkialla AA:ssa. Puheenvuoroja ei sinänsä ole tapana kommentoida, mutta totta kai virikkeitä voi poimia vapaasti. Puhumispakkoa ei tietenkään ole. AA:ssa ei muutenkaan ole mitään pakkoja.

Puhuminen on pitkälle tajunnanvirtaa, ainakin minä teen niin. Todennäköisesti ensin erittelen muutamalla lauseella luettua tekstiä ja siirryn sitten tyhjentämään palaverien välissä kertyneet henkilökohtaiset iloni ja suruni pöytään kaikkien kuultaville. Keskityn olemaan kybällä läsnä (siis kokonaisuutena) enkä vain olemaan paikalla.

Puhuessani en yritä puhua loogisesti tahi kauniisti, vaan avaan vanhan sanonnan mukaisesti sydämeni. Useinkin käy niin, että kun tirautan oikein itsesäälisen kyyneleen, alkavat muut nauraa. Joskus taas itketään ihan urakalla. Jäyhissä hämäläisryhmissä joku sen sijaan sanoo tunteikkaasti kröh ja that’s it :smiley:

Eka palaveri voi olla joko a) positiivinen herätysjuhla b) Linnanmäen kauhutunneli c) tyhjä kaksituntinen. Ensimmäisessä tapauksessa kaikki onkin sillä sipuli. Jälkimmäisissä kannatta vaihtaa ryhmää ja katsoa muutaman erikokoisen ja eritunnelmaisen ryhmän fiilikset ja miettiä sitten onko tämä minun paikkani. Useimmiten mainitaan 3 kuukautta ajaksi, jolloin selviää lopullisesti onko sopivassa paikassa vaiko ei.

kahleeton

Vähän vaikee kuvitella meitin ryhmän kolmikymppisiä Lissua ja Eijaa rantadaameiksi Lady Lasolin maailmasta :smiley: Mutta kovia ovat kokeneet, ei silti.

Noin 15 hengen ryhmässämme on 1 helluntailainen, joka ei uskoaan mitenkään salaile. Pari on lähinnä buddhalaisia, pari on ateistia, pari agnostikkoa ja muut täkäläisiä tavallisia protestantteja. Uskon asioista saatetaan välillä puhua paljonkin. Välillä ei taas kuule siihen suuntaan oikein mitään. Hengellisesti pyrimme silti kaikki elämään. Mutta nämä ihmeelliset väittämät eivät täällä selviä vaan AA-ryhmissä vasta.

AA:ssa on yhtä lailla rantojen miehiä ja naisia ja linnavenkuloita kuin hitsareita, sairaanhoitajia tai rekkakuskejakin, tai pappeja, taidemaalareita, upseereita, vuorineuvoksia kuin rokkistarojakin. Tosin ihan ilman titteleitä kaikki - vähän kuin julkisessa saunassa, jonne ei mitaleja oikein voi vielä mukanaan…

kahleeton

Kai pitäisi vain kerätä se rohkeus ja tulla ryhmään - ehkä.
Miten muuten joku sieltä rannoilta palaa enää normaaliin elämään ja mikä siinä “normaalissa” elämässä on niin viehättävää?
Käyt töissä oravanpyörässä - teet helvetisti duunia pienellä liksalla - raadat kotona kotitöiden parissa - juhlahetkinä saatat käydä saunassa.