Epätoivon, eron partaalla!

Olen kirjoittanut aikaisemminkin palstalle, Lähteekö lapasesta-otsikolla… Asiat ovat nyt sillä mallilla, että Mulle Riittää! En jaksa kaikkea tähän kirjoittaa, mutta vähän taustoja: mieheni on alkoholisti (hänen oma isänsä myös alkoholisti…) ja meillä 2 pientä lasta. Vauhti on välillä hurjaa, lähdetään reissuille kun tahdotaan, luvataan olla juomatta, loukkaamatta mua, lupaa hoitavansa velvollisuutensa (joita ei muuten paljon ole) ym. ym. ym.

Kesän alussa jäi kiinni vaihdeltuaan viestejä vieraan naisen kanssa (mukamas vain harmitonta ja mukamas vain viestittelyä…) Annoin anteeksi, vaikka epäilin kovasti että muutakin oli tapahtunut. Lupasi ja vannoi ettei enää hairahtuisi moiseen. Kesä meni välillä hyvin, välillä vauhdikkaammin. Viikottain pohdin eroa, ja omaa onnellisuuttani. Kuvittelin, että kun miehellä alkaa syksyllä koulu, hän pääsisi taas kunnolla elämään kiinni. :confused:

Tahdoin edelleen uskoa. No, viime viikolla jäi kiinni, että oli nettiin laittanut seuranhakuilmoituksen; seksiseuraa. Sain asian aivan vahingossa kiinni, ja pettymys oli kova!! Nostin rähinän päälle, ja siinähän oli ukolle oiva syy lähteä ryypiskelemään… Palattuaan reissulta puhuttiin paljon. Lupasi (juu, mä tiedän kuinka tää kuulostaa niin säälittävältä) ettei loukkaa mua enää… Ja minä idiootti “uskoin”. Sisimmässä tiesin, että: Tämä on kuultu tämän 6 vuoden aikana ehkä 200 kertaa, mutta menköön kun olen tähän mieheen niin jumissa, ja hän on sentään lasteni isä!! EiEiEi. Perjantaina lähdin lasten kanssa mummolaan, ja palattuamme (tiskien piti olla tiskattu, ja vieraiden piti saapua parin tunnin päästä, niin kuin oli sovittu…) kaljatölkkejä oli ympäri asuntoa ja ukko lähi kuppilassa.

Nyt mun luottamus on loppu, nyt mun sympatia on loppu, nyt tämä suhde on loppu! Mä en voi antaa elämäni valua hukkaan, vain ajatellen lapsia… Eipä tuo ukko ole niin loistava isä. (kamalaa sanoa näin…) Mä en ole tällasen kohtelun arvonen, mä olen ihana ihminen ja mä ansaitsen parempaa. Aina mun luottamus rikotaan, mun haaveet kaatuu: tämä ei muuksi muutu!!!

Asunto on nyt irtisanottu, meidän kuului muuttaa yhdessä koko perhe halvempaan asuntoon → vuokrasopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joten nyt ukko saa muuttaa omaan ja me omaan, kuukausi aikaa hoidella raha- ja asuntoasiat kuntoon. Mutta huoli ja pelko miehestä on, jos alkaa juomaan ihan päivittäin (kuten siskolleni baarissa oli surrut: mitä jos tässä ero tulee? voivoi. no sitten mä alan kunnolla ryyppää jätkien kanssa…) mistä ukko saa asunnon kun luottotiedot menneet, tapaako lapsia enää koskaan (nyt sentään silloin tällöin leikkii ja on paikalla useampana iltana kuin baarissa…?! Miksi mä huolehdin ja kannan syyllisyyttä, kun on itse asiat sössinyt! Eikä halua näitä asioita selvittää.

Miten mä huomenna pysyn päätöksessä, kun nyt jo haluisin vaan sen viereen hengissä ja kunnossa, vaikka sitten krapulaisena ja morkkis päällä… Lupailemaan turhia jne. Loukkamaan mua… Eikö normaali ihminen tässä tilanteessa nostaisi kytkintä ja reippaasti!? Mä olen niin jumissa, läheisriippuvainen ja rakastunut (???) tähän mieheen… Jos ero tulee, löydänkö edes ketään rinnalleni, miten lapset selviävät erosta jne jne… Nyt viisaita sanoja kaivataan!!

Hei,

Minä olen ollut samassa tilanteessa ja ny t olen siis vahvasti päättänyt erota miehestä. Lupaukset on rikottu moneen kertaan. Olen vihdoin päässyt oman pääni kanssa siihen pisteeseen, että haluan oikeasti erota. Eroaminen on pitkä prosessi ja minulla ajatus erosta ja toivo yhteisestä elämästä ovat vaihdelleet vuosien saatoessa.
Olen hakenut itselleni apua, että selviän tästä erosta. Pelkään eniten sitä, että mies puhuu minut jotenkin ympäri jatkamaan suhdetta. Minun puoleltani asia on selvä. Rakastan miestäni yhä, mutta olen vakuuttunut siitä, että yhteiselämä ei toimi. Moni sanoi myös minulle, että mitenkähän miehen käy sitten, jos erotaan, mutta tässä vaiheessa tuntuu siltä, että parempi pelastaa itsensä.
Luin muuten sellaisen kirjan kuin hullu rakkaus - suosittelen. Luin myös kirjoja narsisimista - alkoholisteilla on paljon narsisistin piirteitä - voi johtua tietysti alkon käytöstä. Mutta joo,tämä ei ole helppoa. Minä yritän myös ensin järjestää raha-asiat ja asunto ym. asiat kuntoon. Uskon, että selviän - haluaisin vain, että asiat menisivät nätisti, mutta se taitaa olla turha toivo. Kaikkea ei voi saada - minun vaakakupissani painaa nyt eniten mielenrauha ja oma elämä.

Juuri näin. Ei tässä auta hakata päätä seinään; tää on niin monesti nähty, että lupaukset on vaan puhetta ja tekoja ei juurikaan näy… Siis tekoja, jotka edesauttais suhteen jatkumista. Pakko tässä on vaan koittaa pitää pää kylmänä, ja ajatella omaa elämää, onnellisuutta ja tulevaisuutta. Tosin mun puolella tämä päätös ei ole ihan selvä, mä emmin ja mietin, jos vielä. Kun se huomenna kotiutuu, jos se suostuisikin AA:han ja tosissaan yrittäisi: saatais tää perhe kasaan ja pidettyä siinä, kun meillä on niitä ihaniakin hetkiä… Mutta silti mä sisimmässä tiedän, me ei tulla onnistumaan tässä. Ja pidemmän päälle mun pää ei kestä, nyt on se tilaisuus vetästä itteni irti. En taida selvitä tästä ihan ittekseni: taidan hakea keskusteluapua tms.

Joku aika tästä kirjasta näinkin esittelyn, ja mietin että pitääpä lainata. Hyvä kun muistutit. :slight_smile:

Voi, kun mäkin toivoisin että mies sais pidettyä itsensä kasassa. Ryhdistäytyis, tulisi tapaamaan lapsia, ymmärtäisi kaiken arvon… (huom! selkeästi elättelen tässä vaiheessa jo paluuta yhteen, vaikka ei olla erottukaan vielä!). Tosin meillä ei tule riitaa omaisuudesta - sitä kun ei ole. :smiley: Jotain “positiivista”. :blush: Sulle Vieras voimia omaan prosessiin.

Hei Kat,

Näyttä siltä että olet jostain löytänyt sen voiman ja raivon jolla olet alkanut viemään asumuseroa eteenpäin. Järkyttäviä juttuja on sullekin sattunut. Ikävää että näin on käynyt, mutta hyvä että olet täällä kirjoittamassa.

Jos epäilys alkaa nostaa päätään, niin kokeileppa lukea sitä aikaisempaa ketjua, ja mieti ovatko asiat muuttuneet yhtään paremmaksi. Monet on konstit kun itseänsä huijaa: mieli tekee meille kummasti kepposet, mutta tuon oman ketjun lukeminen voi auttaa tajuamaan sen, mikä on totta ja mikä toivetta.

Nuo tekstiviestit ja seuranhakuilmoitukset… Ei ole mitään syytä, miksi sinua saisi kukaan kohdella noin. Oli kyseessä alkoholisti tai ei! Minusta keskusteluavun hakeminen on todella hyvä ajatus jo senkin takia, että siinä saat ulkopuolisen avuksi puntaroimaan sitä, millaiseksi elämäsi on mennyt. Olet ihminen, etkä kenenkään kynnysmatto!

Oletko muuten kertonut ystävillesi, saatko apua heiltä?

Miehesi voi mennä AA:han vaikka olettekin asumuserossa, ja parempi varmaan olisikin niin. AA:ssakaan ei välttämätä tapahdu ihmeparantumisia, ts. vaikka miehesi sinne menisikin, voi kestää pitkään ennen kuin hän alkaa toipua. Mikäli taas käy niin (kuin pelkäät) että hän jatkaa juomista entistä lujempaa, niin sinä et voi sille mitään, etkä ole siihen syyllinen. Hänhän on juonut nytkin, vaikka olette olleet yhdessä. Kädestä pitäminen ei siis ole auttanut.

Se on kamalan vaikeaa, haaveista ja unelmista luopuminen. Mutta vaikka tuntuisi nyt miltä, niin ajan kanssa kaikki tunteet muuttuvat erilaisiksi. Kun ottaa asioihin etäisyyttä, pystyy ajattelemaan asioita sen tavanomaisen kehän ulkopuolelta. Ei eron tarvitse olla lopullinen, eikä lasten tarvitse erota isästään. Mutta isän täytyy saada itsensä kuntoon, että voi olla isä!

Tsemppiä kovasti, sinä kyllä selviät jos pysyt päätöksessäsi! Älä anna nyt löysää, näytä, että sanot mitä tarkoitat.

-Ellis

Voimia sinulle!
Vaikeinta varmaan on irrottaa itsensä rakkaudesta - jota ehkä olet enimmäkseen yksipuolisesti pitänyt pystyssä - menee aikaa ennen kuin olet niin kaukana että näet todellisuuden erillisenä siitä, mitä halusit tai toivoit. Mun eksäni lähti vuosi sitten ja on sen jälkeen ryssinyt kaksi ihmissuhdetta… sen seuraaminen on hiljalleen antamassa minulle armahduksen että olin mukana kuviossa jossa ei kertakaikkiaan voi onnistua.
Mua ovat pikkasen auttaneet päiväkirjoihin kirjoitetut julmat muistot ja kuvat mitä olen nähnyt hänestä nyt myöhemmin ja missä hän näyttää mielestäni keltä tahansa juopolta… se gloria häipyyy pikkuhiljaa, mutta todella pikkuhiljaa. Mietit, löydätkö ketään rinnallesi. Mulla on vuoden ajan ollut sellainen olo, että vierelläni on sellainen valtava monttu, aivan kuin siitä olisi räjäytetty kokonainen kortteli. Ensimmäinen mitä olen harjoitellut on ollut opetella kulkemaan suht pystyssäpäin siitä huolimatta että tuntuu kuin olisin sadasosa itsestäni kun eksää ei ole siinä. En tiedä itsekään voiko kukaan koskaan täyttää sellaista ammottavaa monttua - mutta elän toivossa että eksän stooria seuraamalla tajuan jonain päivänä, että menetys ei ollut sitä luokkaa miltä aluksi tuntuu. Järjellä kun ajattelee niin sen tietenkin sinäkin tajuat jo nyt mutta tunteet ovat eri asia.

kyllä mäkin mietin sitä, viimeksi tänään. Jotenkin päätös on kuitenkin kypsynyt ja nyt suren jo etukäteen kaikkea tulevaa. Olen myös alkanut surra menneitä, esimerkiksi raskauksia ja ensimmäisen lapseni vauva-aikaa. Sitä miten olin niin yksin suuressa elämänvaiheessa ja toinen vietti ajan baareissa ja kavereiden kanssa.
Se viha mitä mulla on ollut miestä kohtaan, on jotenkin hävinnyt täysin. Suru ja luopuminen on tullut tilalle ja osittain pelko siitä, että mitä tapahtuu kun tämä kaikki tapahtuu. Meillä on asunto myynnissä ja sitten kun se on myyty asia konkretisoituu minulle, mies tosin yrittää kokoajan, että hän haluaa ollan vain minun ja perheeni kanssa. Haluaisin, että hänkin päästäisi irti.

Mäkin olen miettinyt paljon mennyttä; kuinka tavattiin, saatiin lapset ja kaikkia niitä ihania ihania hetkiä… Mutta mä olen päättänyt muistella myös niitä huonoja hetkiä. Jokaista ihanaa muistoa vastaan muistelen jotain loukkavaa ja ilkeetä temppua… Aika lailla pysyn tässä päätöksessä: minä ja lapset muutetaan eri osotteeseen ja otetaan välimatkaa. Ja sitten riippuu miehestä, miten siitä eteenpäin.

Mutta pahalta tuntuu, kun toinen sanoo haluavansa jatkaa, on katuvana ja surkeana saman katon alla, leikittää lapsia ym… Ja kun mä rakastan tuota miestä. (paljon se rakkaus on muuttunut näiden vuosien aikana!) Ei se ole enää niin pyytteetöntä, ei niin sinisilmäistä, ei niin ihanaa, kun toiseen ei voi luottaa ja niin monesti on pettymystään itkenyt… Mutta päivä kerrallaan, mä muistan kun yläasteella aina kavereille (jotka olivat sydänsuruissaan ym) hoin: asiat lutviintuu, asiat menee juur niinkuin niiden kuuluukin! Mä luotan, että jonain päivänä huomaa, kuinka jokaiselle tapahtumalle (hyville ja huonoille) on ollut paikkansa. Ehkä tämäkin päättyy vielä hyvin. :neutral_face:

joo, samanlainen minä olen ollut. Aina luottanut, että asiat selviytyvät. Eilen oli kauhea ahdistus illalla, kun ajattelin, että tulevaisuudessa olen vain yksin kotona lasten kanssa - ilman toista. Toisaalta aina kun mies on poissa tunnen miten voin hengittää helpommin. Olen enemmän kotona, enemmän lasten kanssa, enemmän läsnä. Kun mies tulee kotiin, tuntuu että energia valuu minusta pois.
Yritän myös pitää päätöksen kirkkaana mielessä ja sopeutua tulevaan päivä kerrallaan.

Mä olen pitänyt tätä “perheonnea” kasassa. Nyt mä olen sen ymmärtänyt, miten helpolla mies on päässyt; saanut sikailla, ryypätä, välttää vastuuta, saanut täyhoidon… Ja “mun luvalla”. Uskonut jokaisen loukkaamisen jälkeen mun antavan anteeks: -se nyt kiukuttelee pari päivää, ja sitten puhutaan ja kaikki jatkuu hyvin. Ja mä olen kiltisti antanut sen tapahtua, hampaita kiristellen: -no kyllä mun täytyy antaa anteeks, ja jatkaa eteenpäin, meillä on kuitenkin lapsia jnejne. Ja sama piirileikki jatkuu.

Nyt mulla vaan on sellanen erilainen olo; mä en ole vihainen, kiukkunen… Melko tyyni, ja varma, mutta pettynyt. Mä en tiedä kuinka tosissaan mies ottaa tän “eron”. Luuleeko mun vain entiseen tapaan leppyvän pian…? Ei, mut kyllä tää nyt on totista totta. Pelottaa kuinka mä pärjään sitten kun tuo mies ei oikeesti enää pyöri huushollissa, sitten kun tää muutto on hoidettu ja ukolla oma asunto. Sitten kun se ei ole enää puhelinsoiton päässä, ja nuku vieressä… Sitten kun se on ottanut meidän koiran, ja mulle ei enää kuulu sen menemiset… Luulenpa tän olevan tyyntä myrskyn edellä. :frowning: Mä en ehkä vielä kunnolla tajua tän asian todellisuutta.

Meillä on aika samankaltanen tilanne, Vieras. On mukava kuulla myös sun mietteitä. Huomata ettei ole yksin… (vaikka ei se kivaa ole havaita, kuinka paljon meitä täällä on!)

Täällä olisi myös eräs eron edessä.

Meidän tarinan voi lyhykäisesti lukea ketjusta “Miten tästä eteenpäin?”.

Itse olen tyyni, rauhallinen ja luottavainen siihen, että elämä jatkuu.
Mies on masentunut, suorastaan lamaantunut ja täynnä negatiivisia ajatuksia. Olen hänestä hyvin huolissani, ja aluksi eropäätöksen jälkeen yritin kovasti lohdutella häntä. Itse olin ensin asumuseron /tauon kannalla,mutta sitä ei mies missään nimessä tahdo. Jos erotaan niin erotaan kunnolla. Se tuntui tavallaan kiristämiseltä, sillä olisin kaivannut edes jotain mahdollisuutta siihen, että voisimme vielä joskus palata yhteen. Eron minun puolestani teki ratkaisevaksi se, kun hän totesi meidän palaavan yhteen jos näin on tarkoitettu, eikä siihen vaikuta se olemmeko vielä virallisesti naimisissa vai emme.

Mutta palatakseni siihen lohduttamiseen, niin totesin tänään itselleni, ettenhän minä voi olla sen henkilö joka hänet kantaa tämän yli. Koko eron idea on se, että saan tavallaan itseni takaisin, pääsen lopullisesti eroon läheisriippuvuudesta ja itsenäistyn, samalla kun hän hoitaa riippuvuuttaan ja sairauttaan yksin hänen ITSENSÄ takia, eikä meidän. Minun täytyy ajatella itseäni, ja niin itsekkäältä kuin se saattakin vaikuttaa, en voi antaa hänen masennuksensa viedä minulta voimia. Kun kukaan ei ole “pelastamassa” ihmistä, hän joutuu pelastamaan itse itsensä.

Tänään kävin katsomassa asuntoa, huomenna selviää saanko sen. Jos saan, seuraava askel on oman asunnon myyminen. Kaikki käytännön järjestelyt ahdistaa, mutta ei kai se auta kuin ottaa päivä kerrallaan.

Voimia kanssasisarille vaikeiden asioiden äärellä, mahtavaa kuitenkin, että vertaistukea on tarjolla!

Eilen illalla heikolla hetkellä aloin purkamaan tätä epätoivoa ja heikkouttani miehelle… Hyvähän se on että puhuu asiat halki ettei myöhemmin harmita puhumattomuus, mutta mihinkään emme edenneet, tuli itselleni vaan vaikeampi olo.

Hän alkoi puhumaan muutosta ja siitä kuinka hänen täytyy sitten hankkia joku auto. Kysyin sitten, että onko hänelle noin “helppoa” erota? Hän sanoi ettei missään nimessä halua erota, mutta kun vaikutti siltä että olin päätökseni tehnyt. Hän toivoo meidän jatkavan. Hänen sanoin: “Mä rakastan sua ylikaiken, enkä ikinä ole tietoisesti sua loukannut. Mä en vaan aina ajattele asioita loppuun. Mutta en mä kokonaan voi olla juomatta, mä nyt olen tällanen.”

Niin, eli mulla päätös. Mä rakastan, mies rakastaa. Mutta mä en kestä näitä 3krt/kk reissuja + pettämisiä (tekstailua vieraiden naisten kanssa + seksiseuranhaku netissä). Kysyin sitten, onko hänestä reilua, että hän saa tehdä lähes mitä vain; juoda ja rellestää kun siltä tuntuu ja minä saan joko kestää loukkauksia tai lähteä kävelemään?

Hän ei siis pysty jättämään alkoholia tässä tilanteessa, vaikka on menettämässä perheensä. Eli kyllä tässä on mun pakko toimia… Muuten mä katkeroidun ym. Mutta entä jos mä teen väärän päätöksen: huomaan kituvani ilman toista? Tällä hetkellä todellakin tuntuu, etten toista miestä tule koskaan näin rakastamaan, eli olisinko yksin loppuelämäni (olen nyt 25v)? En usko että voin miestäni unohtamaan, varsinkin kun tiedän hänen rakastavan minua samalla tavoin…

Mutta teen kuten Mafalda aiemmassa sanoi: päivä kerrallaan.

^No höps, mä olen 30 ja lapseton, ja rohkeasti jätin juopon poikaystävän, joka, milloin meillä meni huonosti, oli myös kovin taipuvainen vikittelemään kaiken maailman naisia. Mutta tollanen suunnitelmallinen tekstailu ja ilmoitteluhan on ihan suvereenia pahuutta. Ja olet oileassa siinäkin, että Kyllä, hän pohjattoman itsekkäästi ottaa itselleen oikeuden käyttäytyä ikään kuin olisi sinkku, vaikka on perhe. Ei kakkua voi syödä ja säästää! Ja totta kai sulla on vielä vaikka kuinka mahdollisuuksia onneen ilman häntä. Pokkaa ja kärsivällisyyttä se kyllä vaatii.

Kaikella lempeydellä Sinua kohtaan kysyn: pystyisitkö itse toimimaan miestäsi kohtaan samalla tavalla kuin miehesi sinua kohtaan, jos todella rakastat häntä? Entä jos teetkin oikean päätöksen, huomaat olevasi vapaa huonosta kohtelusta ja rakkautesi hyväksikäytöstä?

Voi olla että hän kuvittelee rakastavansa sinua, mutta kyllä hänellä on todella kummallinen tapa näyttää se. :confused:

Tarkoitan tällä kommentillani sitä, että älä turhaan kärsi tunnontuskia jättämisen vuoksi. Hän on itse tehnyt valinnan ja elämästään tuollaisen, sinä päätät haluatko elää sellaista elämää, vai toisenlaista. Jäät tai lähdet, älä alistu tuollaiseen kohteluun, sinä ansaitset parempaa.

Yksin ei varmasti kenenkään tarvitse olla koko loppuelämää, onhan meillä kaikilla hyviä ystäviä, lapsia, sukulaisia, siskoja ja veljiä. Eihän parisuhteessa ole mitään järkeä olla, jos siinä ei kunnioiteta toista?

Hei Kat,

Miehesi kertoo rakastavansa sinua yli kaiken…paitsi alkoholin. Sinä rakastat häntä täydestä sydämestäsi ja hänelle sinä olet kakkonen, kuningas alkoholi on ykkönen. Asiat, joita miehesi tekee humalassa, eivät kyllä vakuuta tuosta rakkaudesta. Oma ukkoni on holtiton humalassa mutta silti ei puheessa tai tekemisissään tahallaan minua loukkaa, hän yrittää piilottaa juomisensa ja asiat mitä kapakassa tapahtuu, sinun miehesi heittää ne silmillesi ja oikein retostelee, viestittää että parempiakin löytyy. :frowning: Olen todella pahoillani että joudut tällaista katselemaan ja kokemaan, varmasti tuntuu pahalta! Kuinka pahalta pitää tuntua ennenkuin huomaat ettei tuo mies niin mahtava oikein olekaan?

Teillä on lapsia, ja nyt katuessaan mies leikkii lasten kanssa ja viettää aikaa. Laskepa yhteen aika, jona mies viettää päivässä normaalisti lasten kanssa, uskallatko ja voitko luottaa siihen että hän pysyy selvänä jos jätät lapset miehen kanssa esim. viikonlopuksi ? Vai vietätkö nytkin kaiken aikasi varmuuden vuoksi tavoitettavissa/varalla, josko mies lähteekin viihteelle? Meillä menee näin jos mies juo, en voi hetkeksikään luottaa siihen että mies on edes kaksi tuntia lasten kanssa selvänä, aivan sama onko mies kuviossa mukana vai ei.

Me kävimme miehen kanssa eron partaalla kesällä, erohakemus on ja pysyy käräjäoikeudessa. Viime tipassa mies löysi pohjansa ja päätti haluavansa perheensä. Nyt takana 1,5 kk selvänä ja tähän aikaankin mahtuu yksi yhden illan retkahdus. On raskasta kun en uskalla vielkään täysin luottaa miehen raittiuteen, siihen että jos hän ei vastaa puhelimeen, ei hän ole ryyppäämässä vaan puhelimen tavoittamattomissa. JOskus epäilen jaksanko kuitenkaan tätä epävarmuutta, kantaako rakkaus tämänkin yli.

Zen, Verity ja Noppa: hyviä pointteja! Juuri mitä itsekin pyöritellyt päässä… Eilen saatiin miehen kanssa rakentavasti keskusteltua. Päädyttiin eroon. Ihan suht yksimielisesti… Toki mies vielä yritti, että jos sä olet aivan varma niin tehdään sitten niin. Juu, kyllä meidän yhteinen aika on ollut ja mennyt. Aikansa kutakin, vaikka ei tässä päätöksen jälkeen suu hymyssä ole ollut…

Päätettiin kuitenkin että missään nimessä ei riitaisissa merkeissä erota. Lapsia saa tulla katsomaan, kun niin sovitaan, ja autetaan puolin ja toisin. Ja tässä iso Huutomerkki: juomista en aio auttaa, eli kännissä on turha tulla pyytämään mitään! Kuitenkin välitetään toisistamme, emmekä halua toisiamme kokonaan unohtaa. Kuitenkin olemme yhdessä lapset saaneet ja kuitenkin monet asiat yhdessä koettu…

Monet itkut on edessä. Tiedän että ratkaisu on oikea, mutta tiedän olevani rikki kun muutamme lasten kanssa keskenämme. Iltaisin yksin nukkumaan. jne. Kai sen kestää, kun miettii kuinka monet illat olen saanut nytkin itkeä. Nyt sentään tiedän olevani rehellinen itselleni! Ja arvostavani itseäni… kahden tunnin päästä saan tietää, saadaanko lasten kanssa haluamamme asunto. Pidetään peukkuja! Ja kiitos kaikille kommenteista; ette uskokaan kuinka paljon voimaa niistä saa…

Voimia sinulle, Kat! Iso päätös ja paljon vielä sinulla edessä, toivottavasti asiat lähtevät luistamaan ja elämä vähän helpottaa. Muista kuitenkin että ei sinun tarvitse olla yksin ja kestää kaikkea yksin, toivottavasti saat tukea myös perheeltäsi ja jaksat hakea apua myös viranomaisilta, jos sitä tarvitset. Sulje ovi takanasi ja katso eteenpäin, siellä avautuvia ovia :slight_smile: ! Kaikkea hyvää teille kaikille: sinulle, lapsillesi ja (ex)-miehellesi!

Jonakin päivänä helpottaa — näin muakin täällä lohduteltiin. Nyt tiedän, että niin se oikeasti on. Siihen on sinulla vielä matkaa, mutta kun pääset kauemmas ja jaloillesi, elämä jatkuu varmasti parempana kuin mitä se on ollut. Älä hätäile toipumista, se hiipii kyllä luoksesi.

Kiitos! Asuntoasiat eivät menneet ihan putkeen, mutta päätös pitää. Nyt vain uutta asuntoa etsimään, tuo ei ollut vaan meitä varten. Tuntuu hyvältä tietää, että enää en ota kaikkea sontaa niskaani; ei ole mun tehtävä enää. Nyt mä olen luottavin mielin, kohti tulevaa! :slight_smile:

Harmi, ettet saanut asuntoa, mutta löydät varmasti jonkun. Minä mietin yhtä vuokra-asuntoa, jota on tarjottu, en tiedä vielä paljonko siinä on vuokra, mutta nyt ajatus omasta rauhasta tuntuu ainoalta oikealta. Minäkin olen varmaan ns. saavuttanut pohjan: enää ei löydy uskoa, ymmärrystä eikä jaksamistakaan katsoa toisen toilailua. Sitä ihmettelee, että miten minä omasta mielestäni järkevä ja tasapainoinen ihminen olen tämmöisen kanssa avioitunut. Täytyy kyllä sanoa, että tasapaino on minusta kaukana nyt. Olen niiin väsynyt, aivan loppuun kulutettu, että en jaksa edes joka päivä kirjoittaa tänne. Tämä on niin epätyypillistä minua, että ikäänkuin pelastaakseni itseni, minun pitää päästä toiseen asuntoon. En jaksa edes rekisteröityä, mutta tosiaan kat ja te kaikki muutkin, kivaa, mutta kamalaa, että on vertaistukea. Nämä ovat kai sellaisia asioita, joita ei oikein voi ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta.

On tämä niin raastavaa, eilen illalla kun sain lapset nukkumaan, olin totaalisen väsynyt. En jaksanut kuin maata silmät auki ja miettiä miksi??? Jostain tuli pinna täyteen ja meni hermot: kysyin raivoten ja itkien mieheltänikin, että muistele nyt per**le meidän ihania ja hyviä hetkiä, ja mieti olivatko illat baarissa niistä parempia, oliko viikonloput baarissa sen arvosia että nyt tämä 6vuotta on pirstaleina ja koko perhe kohta hajalla!!, ja painuin lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Periaatteessa toivoin että mies olisi tullut perässä lohduttamaan, toisaalta olin erittäin vihainen enkä olisi halunnut häntä lähelleni… Eipä tullut. Ennen unen tuloa, päätin että kyllä: turha tässä on surra, edessä on paremmat ajat, olen sen ansainnut! Aamulla olo ei ollut enää niin varma… :frowning:

Yhtä vuoristorataa: yhtenä hetkenä on tarmoa täynnä ja tietää että erosta seuraa paljon hyvää, ja elämä voittaa. Parin tunnin päästä voi olla aivan ventti, pelätä kaikkea muutosta, toivoa että kaikki jatkuisi entisellään… (vaikka tietää samalla että siinä vasta voimat menettää)

On niin epäonnistunut olo, kun mä yritin ja yritin. Illalla haluaisin vain käpertyä miehen kainaloon, tuntea hetken hyvää oloa, vaikka tietäsin hyvän kestävän vain max 1kk. Jos sitäkään… Ja silti olisi pelko ja epäluottamus mukana jokaisessa päivän asiassa. Ja lapset: voi kuinka mä olisin tahtonut tarjota ehjän kodin, onnelliset vanhemmat! Mutta en mä siihen yksin pysty… Jos mä sitten tarjoan ainakin tasapainoisen ja “onnellisen” (osaanko enää olla onnellinen…) äidin…??

Tällä menolla joudumme asumaan vielä yli 1kk samassa asunnossa, enkä tiedä jaksanko minäkään tällaista. Anna sinä vieras palaa, jos vain vuokra on kohdillaan…! Toivon että sinussa on se voima, samaa toivon itsestäni, kun sopiva asunto löytyy! Samaa mietin minäkin, miten minä ajauduin tähän suhteeseen, tosin ilman tätä kaikkea kahta pientä elämäni valoa ei olisi täällä nyt (ja oikeasti lapset ovat antaneet mulle tosi paljon tarmoa! Ja heidän kanssa puuhaillessa unohtaa tämän kaiken hetkeksi)…

Ilmoittele miten sinulle käy asunnon kanssa, vieras. Tiedän miten voimattomalta tuntuu, mutta et ole yksin ja uskon että vielä meille koittaa valoisammat hetket, pidetään vain päätöksestä kiinni! tähän kuuluisi tulla iso voimahali hymiö