epätoivoinen tilanne

Alkoholistin kemiallinen kuori, jep. Tunnistan. Kun mies juo, hän periaatteessa lakkaa olemasta se ihminen johon olen rakastunut. Pieniä pilkahduksia saattaa näkyä mutta sairaus jyllää päällimmäisenä.

Jäin miettimään käsi sydämellä haluanko minäkin rangaista miestä kun otan etäisyyttä, pysyn omassa kodissani ja lopetan auttamisen. Pieni osa ajattelee ja toivoo, että poissaoloni saisi hänet havahtumaan ja tekemään itselleen jotain, hakemaan apua, mutta suurin syy on kertakaikkinen kyllästyminen ja totaalinen jaksamattomuus. Miksi yrittää kun aiemmatkaan yritykset eivät ole johtaneet mihinkään pysyvään.

Idealisti minussa yrittää piipittää että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja mitä jos itse olisin samassa jamassa. Ja että jokainen tarvitsee hyväksyntää ja tukea ja rakkautta. Näin ajattelin vielä syyskuussa ja lokakuun alussa ja yritin hampaat irvessä, menin mukaan putken lasketteluun taas kerran ja yritin sietää miehen kaikki oikut. Toistuvat repsahdukset ja tiheästi alkaneet uudet putket kuluttivat (onneksi?) sen verran piippuun, että kun tapahtumat ja pettymykset ovat tuoreessa muistissa, kieltäytyminen on helppoa.

Pelkään tietysti sitä että joudun katumaan. Pahin skenaario lienee se, että mies kuolee ja joudun itsesyytöksien valtaan loppuiäkseni: olisinko kuitenkin voinut tehdä mitään, olisiko sittenkin pitänyt yrittää. Jokasiella on vastuu omasta elämästään ja juomisestaan jaadajaada, tiedetään, mutta lienee inhimillistä jossitella, tässä tapauksessa jo etukäteen.

En odota yllätystä, en pidätä hengitystä, vaikka tietysti toivon että jonkinlaine ihme tapahtuisi ja mies rimpuilisi kuiville.

Viime yönä ehdin jo säikähtää. Mies soitti yöllä (olin menossa nukkumaan enkä ollut ehtinyt laittaa puhelinta äänettömälle) ja pelkäsi viinakramppia. Käskin häntä soittamaan 112, laitoin puhelimen äänettömälle ja nukuin läpi yön sikeästi, kiitos hyvien unenlahjojen. Mies oli soittanut yöllä 04 pari kertaa ja aamulla kuulin, että hänet tosiaan oli viety ambulanssilla sairaalaan, jossa hänet olisi lääkkeillä vedetty kuiville. Mutta: mies lähti taksilla kotiinsa, todennäköisesti kaljakaupan kautta. Hänellä riitti kaikenlaisia (teko)syitä miksi ei ollut halunnut sairaalaan jäädä. Tapaus vahvistaa päätöstäni pysyä erillään. Hänellä ei selvästikään ole kauniista puheistaan huolimatta minkäänlaista oikeaa pyrkimystä lopettamiseen, ei vaikka sitä hänelle tarjotaan. Aina on jokin syy lähteä ja jatkaa juomista.

Aivan loistavasti toimittu. Todellakin, pitämällä juoposta huolta tämä laskee sen varaan että hänestä huolehditaan. Joka kerta hänen kehittämänsä soppa on entisä pahempi. Kun ajoissa tekee rajat, niin ei joudu siihen tilanteeseen jossa joutuu miettimään mikä on heitteillejättö tai muu. Antaa vastata omista juomisistaan ja krapuloistaan.

Tähän sanoisin, että mun kokemuksen mukaan jos ihminen on alkoholisti, se näkyy kaikessa. Monesti sanotaan että mies on ihana selvinpäin, mutta uskon että alkoholismi vaikuttaa kaikkeen. Voi olla jopa liian ihana ollakseen totta, ja sekin on vain alkoholismin kompensointia. Eli ollaan kiltimpiä kuin ollaankaan, ja saadaan lisää aikaa juomiselle.
Varmaan töissäkin voisi kuvitella alkoholistin tekevän paljon ylimääräistä ja olla oikein hyvä työntekijä, koska sitten ei kukaan kehtaa valittaa. Ja saa ostettua itselleen juoma-oikeuden viikonlopuksi. Mun mielestä alkoholismi määrittää myös selvänä oloa, koska selvänä olo on juopolla vain juomisen välistä aikaa. Eli ei mitään muuta, kuin osa sitä sykliä. Hän on “juomatta” kun ei juo. Eli joutuu olemaan alkoholismissan aktiivinen sitä kautta. Selvinpäin olokin on tietyn pisteen jälkeen vain seuraavan juomiskerran petaamista.

Näin se taitaa olla. Mies on selvänä passannut ja hellinyt ja puhunut kauniita, ollut totaalisen ihana. Mutta varoituskellot soivat ajoittain. Muutaman kerran huomasin tämän syksyn aikana, että hän oli erityisen joustava ja mukava, mutta vaatikin sitten päälle oikeutta ottaa lasin, kaksi viiniä tai tölkin, kaksi olutta…noissa tilanteissa huomautin hänelle asiasta, mutta siinä ollaan hieman puun ja kuoren välissä, jos ei halua pilata koko iltaa riitelyllä.

Joo ja kuule tuo ajattelumalli saattaa jatkua pitkään miehessä raitistumisenkin jälkeen.
Meillä se oli näin että “Enkö saa nyt seksiä, kun olen laittanut pyykitkin kuivumaan?” “Olen mahtava mies koska en ole käynyt pettämässä ainakaan puoleen vuoteen”
ja miehelle ei saanut mistään sanoa, eikä puhua, ja kaikki on nalkutusta jos haluaa suhteesta puhua, sen jälkeen kun hän on uhrannut ystävänsä pullon. Sen jälkeen pitää antaa seksiä, passata, ei saa koskaan puhua mistään vakavista asioista, koska hän on niin hyvä ihminen. Poislukien se, kun hänellä on se nöyrä hetkensä jolloin koetaan niitä oivalluksia ja suuria tunteita.
Suoraansanottuna ihan rasittava tyyppi siitä kuoriintuikin, ja käytti manipulaatiota minkä oli oppinut alkoholistiajoiltaan.
Vaihtoi vain eri keinot.

Tämä juoppo kyllä mielellään puhuu tunteistaan ja osoittaa hellyyttään päivittäin, puhuu ja pussaa. Minua jatkuva puhuminen on hieman rasittanut, hän on sekä selvänä että humalassa itku silmässä ja suu vaahdossa selittänyt kuinka ei koskaan ole rakastanut ketään yhtä paljon ja kuinka tekee kaikkensa eteeni. Se jotenkin…väsytti ja löi yli. Tuli ajoittain ajatus siitä, että hän rakkaudellaan kietoo minut itseensä niin kiinni että saa sitten toteuttaa itseään juomalla kun sellainen hinku päälle iskee. En epäile etteikö hänen tunteensa olisi aito, mutta hiuksenhienoa manipulaation makua siinä on ollut.

Mies on äärimmäisen herkkähipiäinen (huono itsetunto vaikka pitääkin itseään ylivertaisena muihin nähden?) ja takertuu pieniinkin poikkipuolisiin sanoihin, jopa äänensävyihin ja ilmeisiin, joita yleensä tulkitsee ihan mielensä mukaan. Eli jos olin vaikka ajatuksissani, olin torjuva ja “vihainen”.

Vaikka näennäisesti elimme minun velvollisuuksieni määrittämässä rytmissä, pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että miehen mielentilat, nukkumattomuus ja milloin mitkäkin tikusta kehitetyt stressit linjasivat arkeamme. Olen koko syksyn ollut varpaillani, oikeastaan elokuun lopusta saakka jokainen viikko on ollut alamäkeä ja on ollut vaikea enää löytää vilpitöntä riemua siitä, että on löytänyt rinnalleen ihanan miehen joka rakastaa ehdoitta ja ottaa rakkautta kiitollisena vastaan. Taustalla vaanivat koko ajan isot ja pienet pettymykset, kännisekoilut, miehen mielentilojen arvuuttelu ja juomisten vahtiminen. Kolmen syksyisen retkahduksen jälkeen loiventelupäivät (max 6-7) vaativat käytännössä 24/7 valppautta ja skarppausta. Mies vastuutti minut jakelemaan loiventavia tölkkejä ja pameja ja laskemaan niitä. Näin jälkikäteen ajateltuna todella sairasta ja sisälsi manipulointia parhaimmillaan: “nyt on niin huono olo että pakko saada yksi, jos nyt annat niin en pyydä kahteen tuntiin”.

Kaikenlaista sitä suostuukin rakkauden nimissä sietämään.

Siis tällainen se oli, vaati vähän vaan syvemmältä raapaisua että se todellinen karva tuli esille.
Helppoa hänen oli olla ihana, kun ei ollut mitään todellista kiistaa ja haastetta kyseessä.
Mutta annapa kun olisi jotain oikeaa asiaa ollut. Sitten tämä. että jokaiseen vakavaankin asiaan on vastauksena “Kulta, mä rakastan sua” niin alkoi tulla sellainen olo että pitääkö hän minua täysin aivottomana?

Juuri näin.

Al anonissa opetetaan rakkaudella irrottautumisesta. Se on aika hyvä keino päästä irti juuri tuosta tunteesta mikä sinulla on. Pikkuhiljaa vain hetki kerrallaan on ajattelematta toista ihmistä, ei vastaa puhelimeen, eikä keskustele.
Minulla oli myös tuollainen suhde, jäin niin koukkuun siihen että kyttäsin hänen tekemisiään koko ajan. Pelkäsin ja odotin. No, eihän hän ollut rehellinen, eikä normaali aviomies jonka kuuluisi olla huolehtimassa perheestään, vaan hän kait halusi että on koti johon tulla reissuiltaan. En loppuvaiheessa tuntenut olevani rakastettu vaimo, enkä kyllä kunnioittanut enää häntä miehenä. Siihen se sitten loppui.
Usko pois, eron jälkeenkin on elämää ja siitä selviää, mutta hanki ensin tukiverkosto johon turvata ettet ole yksin.

nyt olen sitten vihdoinviimein saanut tavata mieheni. Yllätys, yllätys hän oli humalassa :cry:
No keskustelu meni niin että minut lytättiin. Kerrottiin miten minä toimin joka asiassa väärin, jouduin kokoajan pyytelemään anteeksi. Kaiken huippu oli se, että minä olen kuulemma sairas henkisesti. Meinasin tipahtaa tuolilta, minä sairas? anteeksi mitä?
Lopputulos oli se, että mies ei ole valmis tulemaan kotiin, hän voi ensi viikolla tulla esim. yhdeksi yöksi, voi käydä kotonamme silloin tällöin jne… mutta ei tule kotiin koska minä olen koeajalla kun olen käyttäytynyt huonosti. Kaikki riidathan on yksin minun vikaani, hän ei ole tehnyt mitään väärin, uskomatonta. En ymmärrä sit yhtään. Kuinkakohan kauan tämä koeaika sit on? hän ei osannut siihenkään sanoa.
Tuli fiilis että hän haluaa juoda rauhassa, ja siksi ei kiinnosta olla kotona juurikaan kun vain silloin tällöin. Mutta juominenhan ei ole ongelma, koska hän juo vasta klo 18.00 jälkeen, kuvitelkaa että hän oikeasti uskoo tuohon.
Hän myönsi että on juopotellut viimeiset kaksi viikkoa runsaasti. Vaikka ei olisi myöntänyt niin kyllähän sen näkee, pöhöttyneistä kasvoista.
Mun sydän vuotaa verta. Olen niin huolissani miehestäni ja minulla on kokoajan valtava ikävä häntä. Minua pelottaa että hän alkoholisoituu kokoajan enemmän ja enemmän koska on yksin hotellissa ja muutakaan tekemistä ei ole kuin juoda. Yritin keroa hänelle että minua pelottaa jne… niin eihän hän välittänyt, hänellä on hauskaa kuulemma kun hän juo.
Mitä minä teen… pidän jotain majataloa jonne hän voi tulla sitten kuin jaksaa ja huvittaa. Pesen hänen vaatteensa ja saan silloin tällöin vastapalvelukseksi yön kainalossa. Miten voin pelastaa parisuhteemme, vai voinko enää pelastaa sitä?
Miten saisin mieheni hoitoon? pitääkö minun vaan odottaa että hän on niin rappiolla ettei ole muita vaihtoehtoja?
Miten saisin puhuttua järkeä ettei hän kuitenkaan suuttuisi ja menettäisi hermoja? Auttakaa minua :cry:

ai niin hänelle oli hyvin tärkeää etten kerro kenellekkään tilanteestamme. Eli en saa kertoa ettei hän asu kotona tai hän juo… mukavaa elää kaksoiselämää ja salailla asioita.

Eihän tuo nyt oikein normaalielämältä kuulosta… :frowning: )Minun mielestä olisi hyvä ottaa etäisyyttä alkkikseen sekä konkreettisesti että henkisesti. Niin silloin yleensä kauempaa näkee ja hahmottaa tilanteen paremmin. Vaikeaahan se on, ja mä jos kuka sen tiedän, niin samantapaisessa elämäntilanteessa olleena aina vaan parempaa tai edes jotain nollan yläpuolelle plus-merkkistä odottaen, mitä ei sitten koskaan tullut kuitenkaan. Ei voi muuttaa toista, vaikka toivoisi parempaa vuorokaudet ympäriinsä. Niin se vaan on.

Missään tapauksessa älä anna alkkiksen sulkea suutasi, tänne kirjoittu on hyvä alku kulissien kaatamiseen.

Al-Anosta tukea koittanut saada?

Voimia!

Nimenomaan miehesi kaikesta päätellen haluaa juoda rauhassa. Sinä olet epämiellyttävä suriseva kärpänen hänen korvassaan joka muistuttelee siitä, että toisinkin voisi elää. Se, että hän vaatii sinua salaamaan juomisensa ja muualla asumisensa on juomisen turvaamista. Tietenkään hän ei halua mitään ongelmia tai kyselyitä ihmisiltä, tärkeintä on juomisrauha, oma vapaus, tunne siitä että itse määrää mitä tekee ja milloin. Oikeastihan hänkään ei määrää, alkoholi määrää häntä.

Kurjassa tilanteessa olet, ja ymmärrän epätoivosi samassa tilanteessa olleena/olevana, mutta olet myös vaarassa menettää oman elämänhallintasi. Siitä ei mitään hyvää seuraa. Voit ajatella myös niin, että jos itsekin menetät elämänhallintasi, et pysty miestäsikään auttamaan jos hän joskus apua suostuu ottamaan vastaan.

Oman mielenrauhasi kannalta parasta olisi pikkuhiljaa päästää irti ja lopettaa aikuisen miehen vahtiminen. Juova alkoholisti ei juomista lopeta ellei hän itse sitä aidosti ja oikeasti halua. Satunnaisesti voi lopettaa jos menee liian huonoon kuntoon. Sitten toivutaan ja kerätään voimia uuteen koitokseen.

Niin kauan kuin miehesi syyttää sinua tilanteesta ja uhoaa, et pysty vaikuttamaan häneen mitenkään. Ja vaikka hetkellisesti voisitkin, kestäisikö se? Eikö mies taas tilaisuuden tullen jatkaisi harrastettaan?

Synkältä ja tylyltä kuulostaa, mutta itselleni on vajaan kahden viikon aikana kirkastumassa vihdoinkin se, että toista ihmistä ei voi juomasta estää, korkeintaan sitä pystyy hidastamaan. Miehesi on kaiketi koluttava pohja tai hoksattava jotenkin muuten itse että juominen tuhoaa hänen elämäänsä.

Et voi oikeastaan muuta tehdä kuin pitää itsestäsi huolta ja muistuttaa miestäsi, että jos hän on valmis muutokseen, sinä olet tukena.

Ymmärrän sen tuskan jossa elät ja sen, että haluat kaikin tavoin korjata tilanteen ja olet siksi valmis mihin tahansa, mutta älä silti itseäsi aivan halvalla pistä ja ota kaikkea niskaasi, osaa myös vaatia tai ainakin asettaa selkeät rajat miehellesi.

Jos selaat al-anonin sivut,sieltä löytyy lehtisiä mitä voi kotiin tilata.

Juopolle ei voi puhua järkeä. Hän ei järkipuhetta ymmärrä, tai ei halua ymmärtää. Ylipäätään puhuminen on aivan turhaa kun juopolla on menovaihde päällä.

Pakkohoitoon juoppoa ei saa. Ymmärtääkseni taustalla pitäisi olla ihan joku diagnosoitu mielenterveysongelma, ennen kuin täysi-ikäinen ihminen saadaan laitokseen ilman omaa haluaan. Juopposi kuulostaa siltä, ettei häntä hoito voisi ainakaan tällä hetkellä vähempää kiinnostaa.

Juopon puolesta ei kannata muille lähteä valehtelemaan. Hänen pitää kantaa itse käytöksensä seuraukset. Uhrautumisesi ei auta ketään. Se ainoastaan edesauttaa juopon alkoholiharrastuksen jatkumista.

Kannattaa jättää nyt juoppo omiin oloihinsa, ja marinoitumaan omissa liemissään. Tiedän tämän kuulostavan pahalta, mutta niin se vain on. Et voi tehdä hänen hyväkseen tällä hetkellä mitään. Itseäsi ja lapsiasi voit sen sijaan auttaa paljonkin. Tee nyt kaikkea sellaista, mitä et juopon kanssa voi yleensä tehdä. Nyt juoppo ei ole ainakaan fyysisesti paikalla dominoimassa koko perhettä käytöksellään. Yritä saada ajatuksesi juoposta irti edes hetkeksi.

Kuulostaa ihan hirveältä tuo sinun elämältä. Sinulla on varmasti kamalan paha olla. En ymmärrä, miten pystyt keskittymään mihinkään tuossa tilassa. Tyttäresi kärsii luultavasti rinnallasi myös, vaikka ehkä sinulla ei ole enää voimavaroja nähdä tilannetta hänen näkökulmastaan.

Jossain mielessä miehesi on oikeassa pitäessäsi sinua sairaana. Vaikka mikäs hän itse mielenhäiriöisenä on muita diagnosoimaan. Hän on niin sairas, että ei välitä, vaikka on hajottamassa sinua kappaleiksi. Sinä olet sairastumassa, koska annat tämän kaiken tapahtua. Tai ehkä et vaan enää pysty muuhun. Ehkä et enää erota terveyttä ja sairautta.

Läheisriippuvaisuus on uuvuttava tauti. Usein siihen kasvetaan jo lapsuuden kodissa. Toivottavasti löydät jotain apua itsellesi. Miestäsi voit auttaa vain sillä, että annat hänen juoda. Voit auttaa häntä hylkäämällä hänet, niin ainakin yksi tekosyy juomiseen poistuu hänen elämästään ja hän on lähempänä ongelman ydintä ja sen ratkaisua eli raitistumista.

Tosin voi hyvinkin olla, että miehesi ei halua eikä aio raitistua. Etkä sinä voi sille mitään. Et voi mitään millekään muulle kuin omalle ja lapsesi elämälle.

Kiitos kannustvista teksteistä. Kirjoituksistanne olen saanut voimaa ajatella asioita eritavoin.

Kohta viikko kulunut mieheni viimeisestä tapaamisesta ja siitä kuin sain kaiken syytöksen niskaani. Mitään muuta en voinut tehdä kuin ottaa vastaan kaiken. Hän uhkailee kokoajan työpaikallani ja koska olen taloudellisesti riippuvainen hänestä niin en voi sanoa hänelle mitä mieltä olen oikeasti asioista. Haluan että lapsillani säilyisi koti ja perusturvallisuus.

Pitkästä aikaa viikonloppuna pystyin jopa hetkellisesti hymyilemään, en nimittäin muista milloin olisin viimeksi hymyillyt?

Nyt mieheni on tulossa kotiin vuorokaudeksi. Hakee puhtaita vaatteita ainakin. En oikeasti tiedä miksi hän ei tee päätöstä? nauttiiko hän, että saa juoda vapaasti hotellissa asuessaan, ei ole kukaan sanomassa että tuo on hullun hommaa ja juomisella tappaa hitaasti itseänsä? eikö hän oikeasti tiedä mitä haluaa ja purkaa pahaa oloaan juomiseen vai uskookohän oikeasti siihen että minä olen syyllinen kaikkeen yksin meidänparisuhteessa ja haluaa rankaista minua? hän nimittäin kokoaika viikkositten hoki minulle, että minun pitää näyttää että olen muuttunut jne… ja siihen ei auta muutama viikko vaan siihen tarvitaan kuukausia.
En vaan tiedä jaksanko tämmöistä elämää kuukausi tolkulla? saan mieheni takaisin vuorokaudeksi ja sitten en taas tiedä milloin näen hänet uudestaan? Joudun keksimäänselityksiä yhteisille tuttavilleni joita näen harrastuksissa, että missä mieheni on. Kun sanon tästä niin hän vähättelee ja väittää että ei nyt kukaan kiinnitä huomiota onko hän mukana vai ei? ja oikeasti ihmiset kiinnittää, miksi he muuten laittaisivat terveisiä? on todella ahdistavaa kun ei voi kertoa totuutta, sillä vihaan valehtelua ja toisen suojelemista. Tekisi mieli sanoa kaikille että se katosi kun olin ulkoilemassa ja nyt on ryypännyt kotikaupungissaan monta viikkoa enkä tiedä tuleeko kotiin vai ei. Tekisi mieli sanoa että olen niin rikki etten jaksa enää edes itkeä, koetan vaan selvitä tunnista toiseen ja mietin että mitä pahaa olen tehnyt että ansaitsen tämän?
Nyt repeää taas haavat auki kun hän tulee ja huomenna jään itkemään hänen peräänsä. Itkua en näytä hänelle, sitä iloa en suo, mutta sydämeen sattuu kun hän hyppää autoonsa ja jään taas yksin kotiin vailla yhtään mitään tietoa. En tiedä milloin näen hänet, en tiedä milloin kuulen hänestä. En tiedä mistään mitään, ajalehdin vain virran mukana.

Nyt parhaillaan odotan häntä saapuvaksi milloin tahansa ja olen tosi peloissani. Juoko hän täällä, onko hän kireä koska ei kehtaa juoda täällä. Onko hän kovinkin pöhöttynyt, saanko haluaksia, suukkoja yms… miten tämä suhteemme jatkuu. Tämä epätietoisuus on tuskaa.
Välillä tuntuu että olisi parempi jos en ikinä enää näkisi häntä. Miksi hän ei voi yrittää jatkaa tai sitten erota, miksi hän pitää minua otteessaan ja joudun vain kestämään?
En ymmärrä mistään mitään, yritän vain jaksaa tätä sairasta leikkiä. Leikkiä jossa asiat salataan ulkopuolisilta.

Jospa soitat terveydenhuoltoon ja kerrot tilanteesi.

Kultarakas, kuuntele edellistä viestijää. Soita apua. Olisiko täällä jollain antaa puhelinnumero tai sähköpostiviesti, johon kirjoittaa? Sä et jaksa eikä sun tarvitse jaksaa yhtään enempää. Voi kun ylläpidolla olisi antaa apua.