Vertaistukea ja neuvoja kaivataan kipeästi.
Olen ollut naimisissa mieheni kanssa kohta jo 6-vuotta. Kokoajan hän on ollut enemmän ja vähemmän alkoholinsuurkuluttaja/alkoholisti. Hänellä on suvussa useita alkoholisteja.
Kun tapasimme niin hänellä oli runsasta alkoholin käyttöä, mutta ajattelin että hän otti koska ex vaimo tuotti stressiä ja rakkauden huumassa en olisi huomannut vaikka olisi ollut 24/7 humalassa sillä niin huumaantunut olisin hänestä ja olen edelleen.
Meillä on ollut suuria uusperhe ongelmia, koska hänen lapsensa eivät ole hyväksyneet minua. Usein kun meille tulee riittaa, jos mäkätän jne… niin mieheni häipyy, joskus niin että olen läsnä ja joskus niin että lähtee salaa. Se on musertavaa ja aivan kauheaa, tulla kotiin koiralenkiltä ja huomata että mies on kadonnut. Vaikka kuinka rukoilisin ja anoisin ja valittaisin paniikkia sekä ahdistustani niin mieheni ei välitä, hän ajaa kotikaupunkiin ryyppäämään. Hän myös laittaa eston puhelimeeseen etten pääse soittamaan hänelle.En uskalla mennä hänen luokseen vaikka melko varmasti tiedänkin missä hän majoituu sillä uskon, että hän suuttuisi vaan enemmän.
Lapsillensa ( täysi-ikäisiä) kertoo että minä olen syypää kriiseihin aina ja siksi juo. Ottaa lomaa rasittavasta eukosta.
Kyllähän minä nalkutan ja mäkätän, myönnän toki, sillä en ole täydellinen. Mutta syyttä en mielestäni tee niin. Yhden kerran hän teki katoamistempun koska en suostunut jäämään terassille vaan halusin kotiin kaupungilta koska lapsetkin olivat mukana.
Nyt mieheni on ollut omilla teillään jo 10vrk ja saan häneen yhteyden vain viestitse, ja niihinkin hän vastaa jos sattuu kiinnostamaan. Aluksi hän uhkaili erolla, että hän jättää minut. Nyt hän vastaa erokyselyymme että ei tiedä eroaako vai ei? eli olen roikkunut löysässä hirressä jo kymmenen päivää enkä tiedä kauan pitää vielä roikkua. Olen anellut häntä palaamaan, olen sanonut että saa kaiken rauhan kotona, en mäkätä enkä kitise mistään. Saa tilaa ja rauhaa. Mutta ei auta, silti hän ei ole tullut kotiin. Näihin tunne puolen viesteihin hän ei edes vaivaudu vastaamaan vaan jättää täysin huomioimatta ne. Jos laitan viestiä säästä tai työasioista niin hän vastaa kyllä. Lisäksi hän vastaa jos toivotan hyvää yötä tai huomenta. Tänään pyysin viestillä että voisimmeko jutella sillä olen aivan jaksamiseni äärirajoilla ja hän vastasi, että hän nyt keskittyy vain ja ainoastaan omaan vointiinsa ( on kuulemma krapula ja flunssa).
Olen aivan epätoivoinen, en tiedä milloin tämä helvetti loppuu. Joka aamu hän on krapulassa hotellissa ja mitään kantaa hän ei ota siihen että jatkuuko suhteemme vai ei.
Hän käy contral hoidossa tai ainakin aloitti sen, mutta ei käytä lääkkeitä mitä kuuluisi siinä ottaa. Psykiatrilla on käynyt kerran. Aluksi hän sanoi, että hän ei tee mitään päätöksiä ennen kuin on käynyt psykiatrilla perjantaina. No minä odotin perjantaita kuin kuuta nousevaa, jotta saisin jotain ratkaisua tähän tilanteeseen. Lopputulos oli se että odotin turhaan ja pettymys oli musertava. Torstai iltana sain häneltä viestin että on niin huonossa kunnossa ettei tiedä onko perjantaina ajokunnossa jotta voisi mennä psykiatrille ( huom. psykiatri aika oli illasta). No perjantai aamusta valitti kauheaa kankkusta ja tuntia ennen psykiatria sanoi että on oksentanut vaan kokoajan, eli siitä aavistin ettei mene psykiatrille. Elätin toivoa että psykiatri olisi puhunut jotain järkeä mieheni päähän, ja sen myötä mieheni olisi tullut kotiin. Olen niin pettynyt tähän, ensin hän uskottelee että psykiatrilla käynnin jälkeen voisi tulla kotiin ja nyt sit sekin toivo meni.
Tänään 10vrk takana ja aivan järkyttävän epätoivoinen olo. En tiedä miten kauan jaksan enää. Välillä tunnen häntä kohtaan vihaa, välillä ikävää, surua, rakkautta ja kaipuuta.
Syy hänen juomiseensa on tietty minussa, minä olen henkisesti sairas ja minun pitäisi saada itseni kuntoon. Olen sairas koska en halua hänen valheitansa, hänen juopottelua, koska sanon asioista takaisin ja olen vaatinut tiettyä käyttäytymistä jne…ja koska pelkään. Ja minä olen sairas tässä suhteessa koska käyn hakemassa apua jaksamiseeni, hän ei näköjään ymmärrä että en ole henkisesti sairas vaikka käyn juttelemassa vaan käyn siksi että saisin keinoja jaksamiseen ja stressin hallintaan en siksi että olisin henkisesti epävakaa.
Nyt sain juuri tietää että ensi viikolla hän mahdollisesti keskustelee kanssani ja nyt hän ei tiedä haluaako jatkaa kanssani vai ei? eli huonolla tuurilla olen vielä viikon löysässä hirressä ja joudun miettimään, että onko minulla avioliittoa vai ei. Tiedän että useampi teistä sanoo että on parempiakin miehiä, joo on tiedän sen, mutta jostain oudosta syystä rakastan tätä miestä vaikka hän käyttäytyykin näin. En tiedä onko tuo hallintaa ja tuleeko takaisin vai haluaisiko hän oikeasti erota?
Välillä tuntuu siltä että minulla olisi mahdollisuus saada hänet takaisin ja välillä tuntuu että olen jo menettänyt hänet. Välillä tuntuu että kuolen jos hän sanoo haluavansa erota minusta, että muserrun enkä estä sitä ja välillä tuntuu että silloin minun ei tarvitsisi enää ikinä pelätä että hän katoaa juomaan tai menee lätkämatseihin enkä tiedä milloin tulee takaisin. En tiedä kumpi on parempi vaihtoehto? mutta raskasta tämä on sillä itse en voi vaikuttaa mitenkään lopputulokseen. Miten minä jaksan ja mitä teen jos hän sanoo sen mitä pelkään että eroaa?
kolmatta pyörää suhteessamme ei ole, eli siitä olen varma ettei hän petä muuten kuin viinapullon kanssa.
Sä olet muuten kohta tuleva ex-vaimo, joka aiheuttaa stressiä ja pistää miehen juomaan… Mitäs pelkäämistä erossa on? Onko tuo tilanne muka sinusta onnellinen? Miehellä ei näytä olevan mitään haluja raitistua. Kunhan kuljailee kanssasi.
Hyvä särkynytxx, oon pahoillani synkästä tilanteestasi ja siitäkin, etten oikein osaa sanoa sulle mitään fiksua enkä lohduttavaa.
Mutta kommentoin siksi, että tuo tilanteesi muistuttaa niin todella paljon ex:äni toimintaa ja toimintatapoja katoamisineen, puhelinestoineen, viesteihin ja muuten vastaamattomuuksineen - vastataan jos vastataan (suurimmaksi osaksi ei). Mä en aikoinaan tajunnut sitä, että katoamiset ja muu kommunikaatiosta kieltäytyminen ei ollut mitenkään minusta riippuvainen asia. Alkoilu ja muu, mikä siihen liittyy on alkkikselle ensisijaista, vaikka läheinen seisoisi alasti paukkupakkasessa päällään.
Ei oikein muuta voi sanoa kuin että kannattaa keskittyä omaan, alkkiksesta mahdollisimman vapaaseen ja riippumattomaan elämään, vaikka se onkin vaikeaa. Hirmu vaikeaa voi olla pyristellä irti, mutta mä en ainakaan tiedä muuta neuvoa kuin yrittää räpistellä irti siitä, että alkkis aiheuttamineen huonoine fiiliksineen hallitsee omaa elämää.
Hei särkynytxx,
Olen pahoillani ikävästä tilanteesta. Pahoittelen myös kun sanon nyt suoraan asioita. Miehesi on alkoholisti ja hän juo oli hänen rinnallaan kuka tahansa tai ei kukaan! Sinä ET OLE MILLÄÄN TAVALLA SYYLLINEN HÄNEN JUOMISEEN! Muista se! Ja teidän elämänne ei muutu ellei hän halua raitistua. Alkoholismi on vakava etenevä sairaus. Voit elää toki juovan alkoholistin kanssa, mutta sinun on silloin irrottauduttava hänen juomisestaan. Ajateltava että hän on aikuinen ihminen ja tekee mitä haluaa. Ja sinä elät omaa elämääsi. Et odota häntä, et pyydä häntä olemaan juomatta jne. Onnistuuko semmoinen? Alkoholisti osaa kieputtaa ja syyllistää niin kovasti, älä lähde siihen.
Suosittelen sinulle Al-anon-ryhmää. Siellä kaikki tietää tasan tarkkaa mistä puhut. al-anon.fi/ryhmat
Ja tässä asiaa alkoholismin keskivaiheesta juhakemppinen.fi/index.php?id=tlupcg2kiuq64y
On rankkaa tunnustaa, että elämä tai liitto ei mennytkään niin kuin kuvitteli. Mutta elämä on sellaista. Tunnustaminen ja hyväksyminen on askel eteenpäin!
Tsemppiä! Kirjoittele tuntemuksista, se helpottaa!
Nyt mieheni on lupautunut , että tulee keskustelemaan kanssani vajaan viikon päästä.
Kun pyydän häntä viestitse kotiin keskustelemaan asioista niin hän vastaa että ei tiedä voimmeko jatkaa yhdessä koska minä ( siis syyttää vain minua) olen rikkonut kokoajan lupauksia joita olen antanut. Aina syy on vain minussa, hänhän ei ole yhtään raittius lupausta rikkonut. Jos sanon että haluan lätkämatsiin mukaan, niin silloin minä rikon lupausta että hän saa käydä vapaasti matseissa. En tiennyt, että se että haluan matsiin mukaan on lupauksen rikkomista? ja minusta on tehty myös psyykkisesti sairas. Hän laittaa viestejä jossa toivoo minun saavan itseni kuntoon, ja toivoo minun hakeutuvan psykoterapiaan josta olisi apua minulle. Käyn juttelemassa psykologille, oman jaksamiseni takia, en siksi että olisin sairas henkisesti, mutta tästä hän on saanut aseen minua vastaan, että olen sairas koska käyn juttelemassa ja hakemassa keinoja omaan jaksamiseen.
Kun laitan viestiä ja kysyn suoraan että haluaako erota niin ei vastaa mitään. Jos haluaa erota, niin miksi ei voi sanoa sitä nyt suoraan vaan pitää löysässä hirressä? saako hän jonkun nautinnon että hän pääsee sitten sanomaan sen suoraan päin kasvoja. Eli odotuttaa minua kaksi viikkoa ja sitten tokaisee sen? vai sanooko hän, onko tämä valtataistelua? mitä hemmettiä tämä on, en enää jaksa.
Kaikesta huolimatta silti anelen häntä palamaan, otan kaiken syyllisyyden omille hartioilleni ja anon häneltä anteeksiantoa. Tiedän että tämä on käsittämätöntä, mutta en vaan saa katkaistua napanuoraa. Tyttäreni sanoi että vaikka se hakkaisi minut niin silti minä vaan ottaisin hänet takaisin. En ymmärrä miksi teen näin, halveksin ja inhoan itseäni, mutta silti pyydän häntä takaisin. Tiedän että hän tulee satuttamaan minua juomisellaan uudestaan ja uudestaan, silti en tällä hetkellä toivo mitään muuta kuin että saisin nukkua hänen kainalossaan.
Tällähetkellä olen taloudellisesti hyvin riippuvainen hänestä ja myös siksi ero pelottaa, ja pelkään jäädä yksin.
Jos saan hänet takaisin niin minun pitää yritää irrottautua hänen juomisestaan ja yrittää rakentaa omaa elämää. Niinhän hänellä kävi myös edellisessä liitossakin, hänen ex-vaimollansa olioma elämä ja hänellä. Mutta ehkä sitten se irrottautuminen onkin helpompaa kun saa hieman itsevarmuutta että elämä kantaa.
Tuli ihan omat nuoruusmuistot mieleen, kun alottajan kirjoitusta luki. Samalla tavalla minäkin juoppomieheni perään itkin ja soittelin, toivoin kotiin palaavaksi missä kunnossa tahansa. Jossain vaiheessa opin, ettei tuo toisen perään aneleminen auta yhtään mitään. Mies tulee silloin, kun sattuu huvittamaan.
Voisit käyttää tuon ajan, kun mies on poissa, ihan sen opettelemiseen ja miettimiseen, miten selviät jatkossa yksin. Vaikka nyt päähän mahtuukin vain se yksi ajatus, milloin mies suvaitsee palata kotiin. Et voi oikeasti jäädä tuohon tilanteeseen. Luin kauhulla, että sinulla on lapsia. Olen itse alkoholisti-isän lapsi, ja sitä turvattomuutta en toivo kenellekään. Suhteeni juoppoon lisäsi turvattomuuden tunnetta myös aikuisiällä. Onneksi se ajanjakso elämässäni on nyt takanapäin. Olen nyt naimisissa luotettavan miehen kanssa. Miten oudolta se alussa tuntuikaan, kun ei tarvinnut toisen puolesta pelätä, ja toinen piti sanansa! Miten ihmeellistä!
Varmaan itsekin tiedostat järjen kautta, että sinun on lähdettävä tuhoavasta suhteesta. Tunteet pistävät hanttiin, se on selvä. Mutta onneen ja mielenrauhaan ei ole oikotietä. Sinun on otettava elämäsi ja päätös suhteen jatkumisesta omiin käsiisi, eikä “riippua löysässä hirressä”. Tiedät jo, mikä se oikea päätös on.
Itse yritin kytätä juoppiksen menemisiä ja tulemisia viestein ja soitoin, pelkäsin että pettää. Mutta niin sieltä vaan kerran kuului luurin päästä taustalta toisen naisen naurahdukset. Mutta hyvä kun sinun tapauksessa ei ole pettämisestä kyse vaan on ‘hoidossa’ jossain muualla. Huhhuh, onneksi itsellä ei ole tuota pelkoa enää. Kun menettää jotain, saa tilalle jotain muuta, tyhjällä tilalla on tapana täyttyä.
Voimia sinulle, tunnistan monia piirteitä tilanteessasi. Ulkopuolisten ihmisten on kevyt ja helppo sanoa, että lähde, elä omaa elämääsi, koveta itsesi, älä välitä, anna juoda etc. mutta kun itse on tilanteeseen ja suhteeseen ja tunteisiinsa kiertnyt, ei se niin helppoa ole.
Itselläni on vain tullut joku raja vastaan. Lyhyen ajan sisällä olen kokenut juomisen takia niin monta pettymystä, että jopa yksin ja rahattomana on helpompi olla kuin sietää toisen juomista, valehtelua, itsepetosta, katteettomia lupauksia, vannomisia, manipulointia jne. Toki se kainalossa nukkumisen ajatus tuntuu haikealta, mutta käytännössä humalaisen kainalossa ei ole kovinkaan turvallinen ja rauhaisa olo…
Hae apua. Kerro tilanteesta mahdollisimman monelle. Tee lista asioista jotka sinun on hoidettava että saat omaa elämääsi kuntoon. Toteuta listaa. Pikkuhiljaa asiat järjestyvät, ihan varmasti. On yllättävän suuri nautinto saada olla rauhassa ja keskittyä omiin tekemisiin, mutta se vaatii sitä, että asettaa omat rajansa eikä enää lähde mukaan toisen “peliin”.
On todella epätoivoinen olo, päivä toisensa jälkeen puuduttavaa tuskaa. Kokoajan pyörittelen päässäni ajatuksia että mitä tapahtuu kun hän tulee kotiin. Sanooko hän jättävänsä minut, sanooko ottavansa aikalisää ja lähtee vai jääkö niin että minun on luvattava kymmeniä asioita.
En yhtään tiedä mitä tässä käy ja tiedostan että tämä suhde ei ole terve mutta irtaantumaan en vain pysty, minulla ei ole voimia siihen. Siksi pelkään kokoajan että mitä tulee tapahtumaan. Elättelenkö nyt toiveita ja sitten hän tulee muutaman päivän päästä ja tiputtaa pommin ja minä romahdan? kauheaa että pitää varautua pahimpaan
Yritän kirjoittaa viesteihin tunteitani, kuinka jokainen päivä on minulle helvettiä ja kuinka vaikeata minun on edes päästä sängystä ylös aamuisin. Vastaus on että olen pyytänyt lopettamaan useita kertoja ja silti jatkat. Ei tämä ihan hirveästi muutosta näytä. Eli en saa näyttää tunteitani yhtään tai hän ärsyyntyy. Hän salllii vain yksinkertaiset viestit missä ei ole yhtään tunnetta mukana, kuten keskustelu säästä tai talvirenkaiden vaihdosta.
Tarkoittaako tuo että hän on jo päättänyt jättää minut?
Tämä tunteiden vaihtelu on helvettiä, välillä olen vihainen, sitten minua itkettää ja hetken päästä rukoilen häntä viestitse palaamaan. Aamut on kauheita, kun herään yksin niin tajuan että kaikki on päin helvettiä ja tulee kauhea ikävä ja ahdistus.
En oikeasti tiedä miten jaksan vielä odottaa yli kaksi päivää, ja sitten minua peloittaa aivan järkyttävästi se hetki kun hän tulee että mitä hän sanoo minulle, onko ilkeä ja mitä teen jos hän ilmoittaa taas lähtevänsä. Minua pelottaa että romahdan, anelen häntä ja pahimmassa tapauksessa estän häntä lähtemästä. En ymmärrä miksi en pääse tunnetasolla hänestä eroon. Miksi tämä on niin vaikeaa, miksi ikävöin häntä?
Mieheni lähti salaa pois kotoa, laittoi soittoestot yms… ja vain minä olen syyllinen. Olen syyllinen koska sain hänet useista valheista kiinni. Mäkätin niistä ja nyt lopputulos on se että minä olen syyllinen. En anna tarpeeksi tilaa, riitelen kokoajan, kontrolloin jne… Hän ei tehnyt mielestään väärin kun katosi ( tehnyt aikaisemminkin niin, luvannut ettei enää ikinä katoa ja rikkoi lupauksen). Hänellä oli oikeus kadota kun nalkutin valheista. Hän ei ymmärrä minkä pelon hän jätti minulle taas, miten uskallan jatkossa ( jos hän tulee kotiin ) mennä minnekkään kun saan aina pelätä hänen katoavan yhtäkkiä.
Hän ei ymmärrä että olen elänyt kaksi viikkoa helvetissä kun en tiedä yhtään miten elämä jatkuu. Ja hänellä on kaikki valta
Valitettavasti tosi tyypillistä alkoholistin käytöstä. Ei oteta vastuuta omista töpeksinnöistä vaan syytetään muita, ehkäpä se jollain alkeellisella tavalla helpottaa ja antaa alkoholistille oikeutuksen juoda.
Olen hieman vastaavassa tilanteessa, mutta sillä erotuksella että nyt ymmärrän jo itsekin että oma oloni vain pahenee jos yritän “saada toista ymmärtämään”. Juomiskierteessä/putkessa oleva alkoholisti ei nöyrry eikä ymmärrä toista, hän on itsekeskeinen ja vaalii päässään ajatusta vapaudesta, vapaudesta juoda. Kaikki häiriötekijät jotka haittaavat juomista, kuten se nalkuttava ja oikeutetusti suuttuva puoliso, ne hän häivyttää ja ohittaa.
Usko pois, tiedän tismalleen miltä tuntuu kaivata toista niin että se tuntuu fyysisenä kipuna. Mutta mieti ihan rehellisesti: kaipaatko jotain ideaalia ja harvoin toteutuvaa vai riittäisikö sinulle vain se, että puolisosi olisi juovana vieressäsi? Että fyysisesti hän olisi vieressäsi, mutta henkisesti poissa, ei sitoutunut suhteeseen vaan juomiseen…
Epävarmuus on sekin raastavaa, mutta siitä pääsee eroon ainoastaan siten että eriyttää oman elämänsä juovasta puoliskosta. Minun puoliskoni vaalii ajatusta kaiken voittavasta rakkaudesta joka tarkoittaa käytännössä sitä, että minun pitäisi aina vain sietää hänen juomaputkensa. Olen itsekin sortunut tällaiseen ajatteluun: että kun vain riittävästi rakastan ja tuen, hän lopettaa juomisen eikä enää retkahtele. Valitettavasti se ei mene näin. Ei ole reilua, että kahden aikuisen ihmisen suhde perustuu siihen, että toinen pitää toista pystyssä ja samalla vahtii toisen juomista. Siitä muodostuu helposti asetelma, jossa juova kapinoi kuin uhmaikäinen lapsi ja toinen vatvoo päässään koko ajan että tekeekö nyt jotain sellaista joka mahdollisesti saa toisen retkahtamaan. Ei herrajumala, ei sellainen ole mitään elämää!
Jos eroaminen on sinulle kauhistus, sinun on alistuttava sietämään jatkuvaa ahdistusta, paskamyrskyä ja epävarmuutta. Ainoat tiet ulos siitä ovat joko mahdollisimmaan suuri riippumattomuus juovasta tai se, että juova raitistuu. Jälkimmäinen polku saattaa tarkoittaa vuosikausien epäluottamusta, pettymyksiä ja epäonnistuneita yrityksiä. Jotenkin kuulostaa siltä ettei puolisosi edes halua raitistua.
Minua auttoi ainakin alkoholistin kanssa ajattelu, että hänellä on oikeus.
Eli vaikka on parisuhde, niin toinen on silti vapaa kansalainen, joka saa mennä miten haluaa. Aikuisen ihmisen ei ole pakko vastata viestiin tai puheluun, mikäli ei halua. Minunkaan ei ole pakko.
Ja on sitten oma asiani, että haluanko seurustella henkilön kanssa josta ei ole minulle paljoa iloa. Tämä kuulostaa rajulta jonkun mielestä, mutta minua se ainakin auttoi. 18-vuotta täyttänyt saa juoda vaikka itsensä rappiolle, ja siihen ei voi kukaan oikein puuttua. Mutta se on vain yksi ajatus muiden joukossa.
Kiitos kommenteista, ne tuo lohtua ja saa minut ajattelemaan asioita toiselta kannalta. Olen jotenkin niin uponnut itsesääliin.
Kokoajan selaan mieheni laittamia viestejä, tarkoittaako tuo viesti että tulee takaisin vai ei, pyörittelen päässäni niitä ja yritän keksiä mitä hänen mielessään liikkuu.
Pelottaa että kun hän tulee selvittämään asiaa että hän lyttää minut ja minä en voi mitään. Minä annan lupauksia ja hän ei. Todennäköisesti hän ei jää kotiin kuitenkaan vaan lähtee loppuviikoksi kotikaupunkiinsa juomaan, koska haluaa lisää miettiä tilannetta. Eli pitää varautua siihen. Miten mä olen saanut itseni tämmöiseen sotkuun sekaantumaan, en kestä?
Toi on hyvä ajatus ja täysin totta. Mutta esimerkiksi mä oon tehnyt sen virheen, että olen luottanut mieheen ja unohtanut sen että jos hän lipeää, saatan olla myös taloudellisesti tyhjän päällä. Mulla on tuloja, mutta ei kuukausipalkkaa, joten esimerkiksi nyt olen hieman hankalassa tilanteessa, koska aiemmin sovimme että mies jeesaa kunnes saan rahaa ulos. Kun hän aloittaa juomisen, tämänkaltaiset sitoumukset ja sopimukset tietysti unohtuvat.
Todella typerästi ja luottavaisesti olen kyllä toiminut, mutta mies osaa selvänä olla vakuuttava. Tästä eteenpäin muistan sen että alkoholistiin ei koskaan pidä luottaa eikä jäädä riippuvaiseksi alkoholistin tuesta, henkisestä tai taloudellisesta.
Toinen juttu on sitten se jos molemmilla on halu sitoutua suhteeseen täysin. Sitoutuminen tuo mukanaan mun mielestä myös vastuuta toisesta ja yhteisestä elämästä. Silloin suhdetta ei vain jätetä oman onnensa nojaan “koska on oikeus”.
Sinuna laittaisin estot päälle puhelimeen, olisit itse oman elämäsi ohjaimissa. Kokeile. Juoppis voi puolestaan itse hätääntyä tästä ja tulla kotiin aiemmin. Tosin oikeasti, se ei ole se ratkaisu että tulee takaisin, sama hullunmylly vaan jatkuu. Voimia sinulle!
Ongelmana tässähän on se, että en tiedä tuleeko takaisin vai ei? Kokoajan vihjailee siihen suuntaan että ero ei olisi mahdotonta. Käyttäytyy todella välinpitämättömästi ja kylmästi mua kohtaan.
Kun en tiedä kiinnostaako sitä edes koko avioliitto vai ei? siksi tässä roikun löysässä hirressä, ja ahistaa suunnattomasti. Kohta jo kaksi viikkoa olen roikkunut…ja en tiedä mikä on lopputulos. Tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Tiedän kyllä tuskasi ja tunteesi, olen ollut samanlaisessa tilanteessa. Ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun ihmistä voi rakastaa ja vihata yhtäaikaa. Ja kuinka kaipaus voi aiheuttaa fyysistä tuskaa.
Asiat on helpompi nähdä, kun ahdistavista tapahtumista on kulunut jo kauan aikaa. Itse pääsin juoposta eroon, kun viimein ymmärsin, että jos pysyn samassa veneessä, menetän oman mielenterveyteni kokonaan. Olin jo todella kuilun partaalla. Kyttäsin juopon tekemisiä, soittelin juopon perään, jos ei vastannut, soittelin juopon kavereille. Töissä en pystynyt keskittymään. Hain juoppoa milloin mistäkin kapakasta kotiin. Huusin ja syyllistin, itkin ja rukoilin, mökötin ja pelkäsin, että kohta taas lähtee. Yritin kontrolloida hänen tekemisiään, tietysti aivan turhaan. Ajattelin vain häntä. Koko elämäni pyöri juopon ja hänen tekojensa ympärillä. Luulin, että olemme luodut toisillemme ja olisimme hautaan asti yhdessä. En jälkikäteen pysty ymmärtämään, miten jaksoin tätä sirkusta yli kymmenen vuotta. Onneksi meillä ei ollut lapsia. Ja tottakai juoppo oli selvinpäin aivan mahtava ihminen. Viimeisinä vuosina noita selviä jaksoja oli kuitenkin yhä vähemmän. Kun viimein saimme erottua, minusta olisi ollut helpompaa, jos juoppo olisi kuollut. Olisin voinut vaalia kauniita muistoja ja elää niissä. Kesti aikansa, että lakkasin miettimästä hänen kuulumisiaan ja toilailujaan. Mutta pääsin siitä yli. Koulu oli rankka, mutta ero kannatti kärsiä läpi. Sen olen oppinut, että rakkaus ei todellakaan aina riitä. Rakastin juoppoa vielä pitkään eron jälkeenkin. En vain voinut elää hänen kanssaan.
Erosta voi selvitä ja toipua, vaikka se nyt tuntuu mahdottomalta. Kenenkään ei kannata uhrata itseään juopon vuoksi. Siinä jää oma elämä kokonaan elämättä.
Kiitos tästä, luin viestisi viimeksi ennen nukkumaanmenoa ja se kolahti. Itse olen juurikin tuossa tilanteessa, kuilun partaalla, ja ymmärtänyt nyt vihdoin, että on pakko olla erillään jos haluan itse pysyä toimintakykyisenä.
Myös tuo, että kyseessä pohjimmiltaan on oikea ihminen, sellainen jonka kanssa haluaisi viettää loppuelämänsä. Alkoholi vain pilaa kaiken. On pakko päästää irti haaveista ja nitistää toivo tulevaisuudesta yhdessä, mitä jos, entä jos, ehkä hän kuitenkin… koska mitään hyviä signaaleja alkoholisti ei anna. Hän vain jatkaa juomista.
Eron tekeekin vaikeaksi juuri se, ettei juoppo ole paha ihminen. Hän vain saa läheisilleen juomisellaan niin paljon pahaa aikaan. Juoppo ei tietenkään läheisten epätoivoa voi oikeasti ymmärtää. Varsinkin humalassa juopolle on turha puhua, sanat valuvat kuin vesi hanhen selästä. Krapulan katumustilassa tai selvin päin jotain viestiä saattaa päästä läpi. Mutta kohta taas mennään eikä meinata. Jokainen juopon kanssa elävä joutuu miettimään, kuinka paljon oma psyyke lopulta kestää jatkuvasti tällaista elämää.
Eroaminen olisikin paljon helpompaa, jos juopot olisivat systemaattisesti pahoja ihmisiä. Oma juopponikin oli aivan ihana, lämmin, myötätuntoinen, herkkä ja älykäs ihminen. Selvin päin.
Toivotan todella voimia kaikille, jotka kipuilevat tällaisessa suhteessa!
Minulla ei enää kiinnosta onko juoppo hyvä vai paha. Järjestys menee siten että juoppo on 1. ihminen 2. sairas 3. tuntematon henkilö sen alkoholistin kemiallisen kuoren alla.
Ennen kuin häntä on kohdeltu ihmisenä eli otettu huomioon hänen sairastama sairaus, niin ei ole mitään herttasen väliä minkä luonteinen ihminen hän olisi, jos ei joisi.
Eroaminen nähdään monesti rankaisuna. Eli olen hyvä ihminen, ja mies on hyvä ihminen, siksi hän ei ansaitse tulla jätetyksi vaan ansaitsee minun antamani täydellisen rakkauden osakseen.
Sen sijaan että ajattelisi, tuo ihminen on sairas, hän ei tarvitse tällä hetkellä parisuhdetta vaan hoitoa, Ja ellei hän ala hoitaa alkoholismi nimistä sairautta, hänen kanssaan parisuhde ei ole edes mahdollinen, saati sitten että sillä olisi jotain väliä onko hän hyvä vai paha ihminen. Sairaus pitää hoitaa ensin alta pois, ennen kuin pääsee edes seuraavaan vaiheeseen koko ihmisen kanssa.
että eroaa?
Mitäs pelkäämistä erossa on? Onko tuo tilanne muka sinusta onnellinen? Miehellä ei näytä olevan mitään haluja raitistua. Kunhan kuljailee kanssasi.