Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

Kotikanava
1

Jopa voi olla vaikeaa aloittaa tämä kirjoittaminen, vaikka teen sen täysin anonyymisti. Alan vain olla siinä pisteessä, etten tiedä mitä pitäisi tehdä tai että miten jaksan tämän kaiken kanssa.

Olen nelikymppinen nainen, parisuhdetta nykyisen mieheni kanssa takana muutama vuosi. Mies on melkein joka tavalla juuri sitä mitä olen aina mieheltä halunnut, unelmamies siis minulle, unelmavävy vanhemmilleni. Mutta. Niin, se mutta. Se on alkoholi ja sen runsas käyttö.

Mies käyttää alkoholia joka päivä, viikonloppuisin reilummin, arkena sitten vähän vähemmän. Mutta kuitenkin se neljä pinttiä (vähintään) pitää yleensä arkenakin saada. Tilanne oli jo alussa sellainen, että mielestäni mies käytti liikaa alkoholia, mutta rakastumisen huumassa uskoin niitä puheita, että se ei ollut tyypillistä tai normaalia. Miten tyhmä sitä ihminen voikaan olla?

Viimeisen reilun vuoden aikana tilanne on mennyt sikäli pahemmaksi, että mies on ollut työttömänä ja sadoista lupauksista huolimatta se tie käy kaljakauppaan aamusta, että saa tehtyä sitä tai tätä tai saa vitutusta vähemmäksi tai tai… Siis syitä juodahan löytyy toki pilvin pimein. Nyt mies on lähellä saada työpaikan, mutta se on vielä vaiheessa. Saa nähdä miten sitten käy. Luultavasti ne iltaoluet pitää saada silti, mutta kohtuullisemmin kuitenkin. Ehkä. Ainakin tilanne oli enne sellainen… mistä tietää millainen se tulee olemaan seuraavaksi.

Minä olen väsynyt. Olen väsynyt olemaan aina ratissa, myös miehen lasten kuskaamisissa (tosin tässä olen ottanut viime aikoina paljon tiukemman linjan ajamisen suhteen), olen väsynyt olemaan se, joka käy töissä, joka tienaa ja joka mahdollistaa sen, että mies on kotona kittaamassa kaljaa. Olen väsynyt pelkäämään sovittujen menojen kanssa, että onko mies missä kunnossa, pystyykö krapulaltaan lähtemään ja ellei pysty, “antanut” ottaa sen krapulakaljan tai pari, että pystyy.

Kaikista noista tilanteista huolimatta mies tekee kuitenkin kotitöitä, siivoaa, käy kaupassa (ostamassa jopa muutakin kuin sitä olutta), laittaa ruuat jne, koska minä olen töissä. Mutta alkoholi vie, alkoholi hallitsee. Se määrää.

Aina aika ajoin, useinkin nykyään, mies ottaa puheeksi sen miten aikoo vähentää juomista, miten “aikoo näyttää” minulle, miten ei aio jatkaa. En enää usko - en yhtään - niitä puheita. Ja mieskin tietää sen. Olenkin sanonut sille monta monituista kertaa, että älä puhu, vaan toimi.

Ero on pyörinyt mielessä paljon… ja silti kuitenkin aika ajoin pieni toivonkipinä elää sisälläni. Että entä jos sittenkin se pääsee siitä paskasta eroon. En ole tätä suhdetta ennen kuvitellutkaan miten hauskaa miehen kanssa voi olla tai miten paljon voi toista kohtaan tuntea. Valitettavasti jokainen avattu kaljatölkki vie sitä rakkautta vähemmäksi…

Arvaatte varmaan, että kenellekään en ole puhunut tästä asiasta. Arvaatte varmaan senkin miten monta kertaa olen ottanut sen syyn niskoilleni peruuntuneista menoista, ottanut itselleni sen häpeän. En kehtaa sanoa suoraan, että se, ettemme johonkin tulleet, johtuu siitä, että miehellä oli niin järkyttävä krapula. Tai että sen seurauksena tuli niin kamala riita, että näytin siltä kuin en olisi viikkoon nukkunut tai minä olisin se, joka on juonut, koska itkin silmät päästäni.

Olen väsynyt olemaan se vahva. Ei tämä ole minua, että itken milloin mistäkin syystä tai etten tunne enää iloa juuri mistään. Paitsi niistä pienistä selväpäisyyden hetkistä, ajoittain. Ja kuitenkin, vaikka eroa mietin ja pelkään, en halua sitä oikeasti. Haluaisin pitää kiinni tästä. Tuosta miehestä.

Mutta miten kauan voin jatkaa, miten kauan jaksan hukkaamatta täysin itseäni. Jätän ostamatta itselleni uusia vaatteita, koska ei ole rahaa. Mutta rahaa on siihen, että sitä kaljaa voi kantaa kaupasta päivittäin. Tai hakea miehen lapset tänne. Tai viedä ne äidilleen.

Usein olen helvetin vihainen itselleni… miksi olen päästänyt itseni tähän pisteeseen? Miksi mahdollistan omalta osaltani tämän? Syytän itseäni, vaikka en tietenkään sillä tavalla syytä… tiedän, etten minä ole se syy miehen juomiseen.

Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne saakka. Vielä enemmän kiitos, jos joku haluaa sanoa jotakin. Neuvojakin ehkä, mutta kai tämä on joku vertaistuen avunhuuto. En tiedä… mutta helpotti tämä, vaikka paljon on vielä asioita mielessäkin. Tämä oli ehkä nyt tällainen tietynsortin oksennus sisällä olevista asioista…

2

Hei Hukkamieli!

Hienoa, kun sait avattua pään ja aloitit tänne kirjoittamisen. Se on sinulle ensimmäinen ja yleensä se vaikein askel.
Totuushan on, kuten aina, miehesi ei raitistu kuin omasta tahdostaan. Ja nimen omaan viimeisessä hädässä. Sitten kun ymmärrys lopultakin valtaa mielen sen paksun kallon takana ja hän ymmärtää, että näin ei voi enää jatkaa. Periaatteessa helppoa. Täällä on muutama raitistunut kertonut, että sitten kun se lopullinen “valaistuminen” viinan käytön lopettamisen suhteen tuli, niin se juominen vain loppui.

Suurin ongelmahan onkin siinä, milloin miehesi tajuaa, että tie on täydellisen väärä. Sinä et voi siihen vaikuttaa, eikä kukaan muukaan. Itseasiassa, tällä hetkellä mahdollistat miehesi juomista, hoitamalla asioita, jotka kuuluisivat hänen hoidettavakseen. Retku pitää jättää oman onnensa nojaan. Täydellisesti. Ehkä sitten hän ymmärtää, että ainoa vaihtoehto, on 100% raittuis. Nimenomaan ehkä, sillä suurin osa juopoista ei suostu asiaa koskaan sisäistämään.

Ikävää kuultavaa, mutta näin se vain on. Huolehdi nyt itsestäsi. Miehen lapsista huolehtiminen ei sinulle kuulu. Sovi asia lasten äidin kanssa ja sano, että et jaksa hoitaa asioita, jotka kuuluvat hänen ja miehesi hoidettaviksi. Osta isellesi niitä vaatteita (vie rahat kaljarahoista) ja ala määrätietoisesti rakentaa retkuvapaata elämää. Se koittaa kyllä, tavalla tai toisella, jos niin itse haluat ja päätät.

Voimia!

3

Täällä taas! Kiitokset vastauksesta Sivusta seuraaja! Illalla oli jopa hieman huono olo siitä, että kirjoitin. Vaikka tein sen täysin anonyymisti, jotenkin se, että sanoin asian “ääneen” laukaisi jonkin reaktion, jota en oikein itsekään ymmärtänyt. Ja samalla olin aivan käsittämättömän helpottunut siitä, että nyt se on tullut tehtyä… pää avattua.

Totta on tosiaan tuo, että mies ei raitistu minun tai kenenkään muunkaan pyynnön vuoksi, ei käskyn vuoksi. Ja vaikka sillä niitä lupauksia kaikesta mahdollisesta on ollut, niin joka kerta ne lupaukset pettävät. Joka kerta saan pettyä… ja mikä on ehkä toisaalta aika pelottavaakin, enää en oikeastaan edes pety kirjaimellisesti (alkuvaiheessa, kun uskoin niihin juttuihin, saatoin purskahtaa itkuun tajutessani lupausten taas rikkoutuneen jne), vaan se on lähinnä olankohautus, että no näinhän siinä taas kävi. Vähän kuin se olisi ostanut jälleen kerran väärän merkkistä vessapaperia kaupasta. Ja se on oikeasti helvetin huono asia.

Tiedän, että toimin väärin omalla toiminnallani. Siksipä olenkin tuota lasten kuskaamista vähentänyt entisestä. Tilanne on siis kuitenkin se, että mies on itse noissa reissuissa ollut mukana (matka on aika pitkä, satoja kilometrejä per reissu), itse olen siis ollut hyvin usein kuskin ominaisuudessa mukana. Ne reissut ovat sinällään ihan hauskoja, mutta ei se miten ne ovat tapahtuneet. Sitä olen siis karsinut… yhteydenpitoa en hoida ko. exän kanssa mitenkään, se on miehen tehtävä ja se on sen hoitanutkin ja saa hoitaa vastakin. Mutta ehkä otan vieläkin tiukemman linjan ja totean, että en aja. Metriäkään en, vaikka mukaan lähtisinkin.

Lauantaina mies puhui taas kymmenen hyvää ja viisimiljoonaa kaunista (jotka korvissani kuulostavat jo siltä blaablaablaablaa-tekstiltä) siitä miten ei aio huomenna (eli sunnuntaina) juoda. Kuitenkin krapulakaljat piti hakea. Ja tänään vaihteeksi oli pitänyt käydä kolme olutta ostamassa, heti aamusta.

Itse olen taas miettinyt sitä, että pelästyttäisikö avioerohakemuksen vireille laittaminen yhtään? Mikä helvetti sen saisi tajumaan nuo asiat ja muuttamaan toimintaansa? Olen harvoin räjähtänyt tai aukonut päätä asiasta, koska tiedän, ettei se meikäläisen räjähtämisellä mihinkään se asia muutu. Mutta eipä se auta se lempeämpi lähestymistapakaan näemmä yhtään mitään.

Nyt on vähän parempi mieli kuitenkin itsellä, jos vertaa tuossa loppuvuodessa olleeseen mielialaan ja fiilikseen. Silloin pahimpina hetkinä makasin yöllä valveilla (oli sitten stressiä töissäkin siihen päälle vielä) ja mietin sitä, että on se ainakin yksi keino olemassa, joka saa tämän kaiken paskan omalta kohdalta loppumaan. Pelästyin itsekin sitä ajatusta, koska en ikinä ennen ole ollut niin maassa, että olisin itsemurhaa pitänyt vaihtoehtona. Nyt se kuitenkin muutaman kerran tuli päähän se ajatus. Ja se lohdutti.

Pelko on kuitenkin päällimmäisenä. Pelko siitä miten tässä käy, pelko siitä miten pärjäisin taloudellisesti tässä tilanteessa, jos ero tulisi. Talosta on velkaa ja sen verran kallis ylläpidettävä, ettei kumpikaan meistä sitä yksin pysty maksamaan. Ja taas sen myyminen täältä maaseudulta, jossa asumme, on ongelmallista, jos kohta muutenkin tällä hetkellä aika on mikä on taloudellisesti. Muuten taas tiedän, että taatusti pärjäisin eron jälkeenkin, olen yhden helvetillisen eron läpikäynyt ja yksin pärjään kyllä, siitä ei ole pelkoa (päinvastoin ehkäpä tällä hetkellä päiväunia näen asiasta), mutta tuo taloudellinen tilanne on se, joka hirvittää ja ahdistaa. Plus tietysti se, että menettäisin sellaisen parisuhteen, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Toki… eihän sitä olekaan, tällä hetkellä, koska mies juo ja vie meitä kohti tuhoa. Ehkä minä jonain päivänä opin sen, että rakkaus ei yksin riitä… Ehkä mies oppii pistämään korkin kiinni.

Kumpikohan lienee todennäköisempää…

4

Hei!
Miksi yleensä lähdet mukaan hakemaan miehen lapsia? Äkkiä ajattelisin, että rajan vetoa auttaa ettet lähde ollenkaan mukaan. Miehellä on tuon jälkeen vain kolme vaihtoehtoa eli on juomatta ja ajaa, juo ja ilmoittaa lasten äidille homman peruuntumisen tai juo ja ajaa. Jos hän peruu tapaamisen (toistuvasti) on lasten äidillä parempi mahdollisuus saada lapset kokonaan itselleen (mies saattaa saavuttaa juomispohjansa tämän ansiosta), jos hän juo ja lähtee ajamaan soitat poliisin (jolloin hän voi pelästyä ja saavuttaa juomispohjansa…) tai jos hän ei juo niin hän ei juo eli tekee mies tilanteessa mitä tahansa sinä hyödyt mielestäni tilanteesta.

5

Hmm… taidan lähteä mukaan siksi, että siellä menee monta tuntia siellä reissulla ja ne ovat sikäli mukavia reissuja olleet, kun on voinut jutella kaikista asioista ja toisaalta toiselle ei ole tullut kauhean pitkää matkaa ajelua yksin. Mutta toki, tuo alkoholi on nyt tuonut niihin sen ikävän sävyn, joka taas vie sen normaalisti koetun ilon niistä reissuista.
Mies ei kyllä kännissä lähde rattiin, siitä pisteet sille (ainakaan vielä ei näin ole käynyt ikinä), mutta ehkä tuo rajanveto tosiaan voisi omalta puolelta olla vielä tiukempi entisestä. Olen sitä tosiaan tiukentanut, mutten tarpeeksi. Ehkä se rajanveto toimisi sitten sillä tavalla, että mies olisi edes yhden asian suhteen selkä seinää vasten, omien valintojen edessä. Sitä se ei tee, että alkaisi juoda, kun on lastenvienti ja minä en suostu ajamaan… kännin takia ei ole vielä tarvinnut noita reissuja perua ikinä. Mutta miten nopeasti nekin tilanteet tulisivat eteen? Krapula on se syy, miksi mies on kovasti minua rattiin toivonut, että on voinut ottaa ne krapulakaljat.

Olen tässä viime yönäkin taas mietiskellyt asioita ja valvoskellut ihan kivat pätkät… miettinyt sitä, että miksi helvetissä voi olla näin huono tuuri. Että miksi nyt, kun on sellainen parisuhde, josta on aina haaveillut, sellainen mies, jonka kanssa voi nauraa, itkeä ja puhua ihan kaikesta, sellaiset miehen sukulaiset, joiden kanssa tulen helkkarin hyvin toimeen, sellainen mies, josta omat sukulaiseni pitävät kovasti, kavereista puhumattakaan, niin miksi nyt… miksi pitää perkele olla sitten se tuuri sellainen, että on noin iso miinus mukana.

Ja kun tuo miinus on niin suuri, että se vaikuttaa omaan jaksamiseen, terveyteeni, taloudelliseen tilanteeseen (ei vielä kovin pahasti, mutta entäpä vaikka viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, jos tilanne tällaisena jatkuu)… ja huomaan, että olen itsekin taitava selittämään noita asioita itselleni. Että eihän se niin paha ole, kun eihän se ole pahapäinen. Toki se on iso huojennus omaan tilanteeseeni sikäli, että mies ei kännissäkään/pienessä hiprakassa ole paha eikä ikävä mua kohtaan, mutta toisaalta ehkä omia mietteitä ja päätöksiä helpottaisi jotenkin se, että se olisi jollakin tavalla “pahempi” kännissä? Olisi helpompi todeta, että tätä en katsele, tätä en siedä. En tiedä.

Toisaalta jossittelu on sikäli turhaa, että tilanne on nyt tämä ja faktat tiedän (ainakin suurimmaksi osaksi). Pitäisi vain osata nyt jotenkin päästä tilanne siihen malliin, että mieskin tajuaisi. Olenkin sille monesti sanonut tästä asiasta puhuttaessa, että minun takia sitä juomista ei tarvitse lopettaa, ikinä. Että se pitää tapahtua siksi, että se haluaa tehdä sen oman itsensä ja oman terveytensä ja elämänsä vuoksi. Tästä asiasta on siis keskusteltu useinkin ja mies on monesti sanonut, että minun pitäisi kieltää ostamasta kaljaa (ihan kuin voisin joka helvetin käänteessä olla sanomassa sille, että älä osta?). Olen todennut, että aikuista ihmistä en ala paapomaan ja kieltämään, tosin joskus olen kyllä sen kiellonkin sanonut, jos rahatilanne on oikeasti ollut tosi huono sillä hetkellä. Mutta että ei se kieltäminen saa miestä juomista lopettamaan.

Saako enää mikään, ei voi tietää. Pelkään kuitenkin sitä vastausta tuohon kysymykseen. Kun vain itse tietäisi milloin olisi aika hypätä ja tajuta, että se laiva uppoaa.

6

Voihan se pelästyttääkkin,mutta ei se juomista vähennä,ei vähentänyt ainakaa meillä päinvastoin,juonut kaksin käsin ja kirkasta,kun vaimokin puukotti selkään :blush: .Sitten on vielä suurempi syy juoda :laughing: Pohjan on tultava ennen kuin alkoholisti tajuaa tilanteensa,jos yleensä tajuaa.Meillä mies alkaa olla siinä kunnossa että,muisti pettää,huimaa, on saanut diabeteksen,jalkoihin koskee,hirveän ärtynyt krapulassa…saa nähdä milloin terveys pettää lopullisesti,mutta en tarvii olla sitä katselemassa.Onhan se surullista kun ihminen on ollut joskus rakas ja hyvä puoliso,jonka alkoholi on muuttanut aivan toiseksi ihmiseksi,jota ei enää tunne.Surutyötä olen siis tehnyt jo vuosia,joka nyt alkaa helpottaa kun ollaan kokonaan erillään,ero astuu voimaan keväällä…Voimia sinulle hukkamieli.-jellonatar-

7

Hei taas. Ja kiitokset vastauksesta Jellonatar!

Itsekin pahoin pelkään tuota vaihtoehtoa, että pelästyttää, mutta ei saa kuitenkaan sille itse ongelmalle aikaiseksi tehdä mitään. Tähän mennessä mies ei ole mua syyttänyt juomisestaan kuin yhden ainoan riidan aikana taannoin ja sen kyllä sitten torppasin siihen malliin tehokkaasti, että pyysi jopa saman tien anteeksi sanomistaan (vaikka riidellessä harvoin sillä hetkellä mitään sellaista tekee). Mutta voihan olla, että jos sillä tavalla kovan pistäisin kovaa vasten, olisi aika sitten tosiaan juoda sen vuoksi, kun vaimo on niin saatanan julma, että ohrapirtelöstä yrittää vierottaa.

Kyllä kai tässä itsekin tekee tietyllä tavalla sitä surutyötä koko ajan. Jollakin tavalla teen ehkä sitä irtautumista tästä kaikesta jatkuvasti? Ehkä mä syvällä sisimmässäni olen kuitenkin jollain tasolla jo niin sanotusti luovuttanut, odotan vain sitä “sopivaa” hetkeä, jolloin ns. kaikki räjähtää käsiin.

Jotakin sellaista kai tämän on pakko olla, kun en enää usko pätkääkään miehen vakuutteluihin muuttumisesta (itsensä tai asioiden), en samalla tavalla pety/pahoita mieltäni niistä kerroista, kun lupauksesta huolimatta se olut aukeaa jne. Tavallaan varmaan voi olla osin ns. alistumista tilanteeseen, mutta kyllä se ehkä näin paremmin tarkasteltuna kertoo siitä, että tosiaan mä olen luovuttanut hyvin pitkälle. En suunnittele tulevaisuutta sillä tavalla… jos mies sanoo jostakin tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta tai miettii esim. lattiaremonttia vuoden päähän, totean sillä tavalla nyökytellen, että joo, niin pitäisi tai kylläkyllä, näinhän se pitäisi tehdä. Mutta en osallistu, en ota kantaa tai sano, että joo, näin pitää tehdä tai että niin tehdään sitten.

Pieniä asioita, joista sitten kasvaa oikeastaan aika suurikin puro. Ellei jopa joki.

Jokin aika sitten mies, erään vakavan keskustelun aikana tai oikeastaan heti siinä alussa, totesi minulle, että et ole enää onnellinen. No shit, Sherlock. Se oli sille kova pala, sillä hetkellä. Sitähän se ei tietenkään näe, että omalla toiminnallaan se vois saada mut onnelliseksi. Tai näkee, mutta sulkee siltä silmänsä ja korvansa ja aivonsa. Ei halua nähdä. Ei halua ymmärtää, tunnustaa. Tai ehkä se senkin vielä tekee, mutta ei välitä tarpeeksi tehdäkseen sille asialle oikeasti jotakin. Kun onhan se nyt jumalauta niin paljon parempaa se olut kuin akka.

Minulla tuo mies vetoaa hyvin usein siihen, että kun eihän hän paha ole minua kohtaan olutta ottaessaankaan. Ja ei, ei ole, se on oikeasti hyvä asia. Joo, pari kertaa on ollut sellainen kännitila, että kun riita tuli, sen selvittäminen oli mahdotonta, kun ei siihen känniseen päähän mennyt yhtään mikään, mutta noin pääpiirteissään se on tosiaan hyvä mua kohtaan paitsi tissutellessaan, myös kovemmassa humalassa. Mutta sitäkin olen sille koittanut toitottaa, että eihän se oikeasti ole mikään puolustus juomiselle. Että hei, mä voin juoda, kun oon silloinkin kiva.

Jossakin lukemassani ketjussa täällä puhuttiin siitä, että sitten, kun mies onkin (puhun koko ajan miehestä, vaikka yhtä hyvin se voisi olla nainen) yhtäkkiä juomatta, se muuttuukin erilaiseksi, kun on hermo kireällä. Ja todellakin olen saman huomion tehnyt omastani kuin mitä muutkin tuntuivat tehneen eli se ei ole oikeasti aitoa liikakäytön lopettamista tai mitään, vaan ainoastaan hermoja ja hampaita kiristelleen sen hetken yli elämistä, kun ei sitä viinaa saa. Elämistä hermot kireällä siihen hetkeen, kun saa taas sihauttaa sen tölkin (tai korkin) auki.

Ja itsestäni taas olen huomannut sen, että ensin olen iloinen siitä, että hei, nyt on päivä, kun tuo ei juo… ja sitten mitä pitemmälle mennyt se aika, sitä enemmän huomannut sen, että miehen pinnan kiristyessä myös oma hyväntuulisuuteni ja iloisuuteni asiasta kaikkoaa ja olen helvetin ahdistunut yhtäkkiä. Ja joskus jopa huomannut ajattelevani, että voi vittu hae sitä kaljaa, niin helpottaa… en ole kyllä sitä ääneen sanonut, mutta miettinyt sitä. Ja sitten se ajatus on alkanut ottaa aivoon itseäkin ihan kympillä, koska enhä minä oikeasti sitä halua, että se sen tekisi sillä hetkellä. Mutta se kireän ahdistava ilmapiiri on vaan … no, perseestä.

Eilinen oli itse asiassa pitkästä aikaa kiva päivä. Meillä oli kivaa, vaikka mies olikin juomatta pisaraakaan. Omituista. Tänään toki sitten pakkasen aiheuttamien ongelmien takia joutunut mies askartelemaan pihalla paljon, joten pitihän sitä tietysti “pari vitutuskaljaa” käydä tuossa päivän pintaan hakemassa. Totta kai. Eikö niin.

Se on muuten jännä, ettei mies osaa vastata siihen kysymykseen mitään, kun olen joskus kysynyt, että tiedätkö sinä miltä minusta tuntuu kestää kaikki ne samat vastoinkäymiset plus sen kännääminen ihan selvin päin… päivästä toiseen. Ei muuten osaa.

8

Luovuttaminen alkoi minullakin samalla lailla ,eli en ottanut enää vakavasti miehen ehdottamiin talon remontteihin.olisi pitänyt laittaa katto uusiksi,ikkunat ym, sisäremppaa.Jotenkin aavistelin tilanteen muuttuvan tai että juominen ei kuitenkaan vähenisi ja en halunnut enää investoida taloomme,kun tilanne oli epävakaa :blush: Toisaalta se olisi ollut keino mieheltä pitää minua saman katon alla,kun olen sijoittanut taloommekkin…Vähitellen myös sitten luovuin puutarhan hoidosta,joka oli minun intohimo joskus :blush:

Se että alkkikset vetoaa siihen että enhän minä ole paha,enkä aggressiivinen ,otan vaan muutaman oluen,mitä se sinua haittaa…Kyllä se haittaa jos sitä tapahtuu joka viikonloppu ,tai joka toinen ,kun se ei jää siihen muutamaan kaljaan,vaan vedetään pe-su niin paljon kun sitä on .Yhteistä aikaa ei ole,kun alko on tärkeempi ja se TV…Sosiaaliset suhteet vähenee.Missään ei käydä eikä kukaan tule kylään,kun ei tiedä missä kunnossa mies on…On se kumma minkälaisia putkiaivoja ne alkkikset ovat…oman napansa ympärillä pyörijiä…

9

Kuulostaapa niin tutulta tuo Jellonatar! Juuri tuotahan se on… ja kun täällä sitä olutta kuluu ihan päivittäin yleensä. Ei tosin viikolla mitään änkyräkännejä, mutta onpa nekin kerrat olleet, kun on ollut ihan selvästi kännin (hah mitä ironiaa) puolella. Kerran jopa silloin, kun mun vanhemmat tulivat käymään. En tiedä, ne tuskin huomasivat mitään, mutta minä huomasin ja pelkäsin koko ajan, että kysyvätkö jälkeenpäin minulta jotakin miehen kunnosta. Eivät kyselleet, joten epäilenpä, että eivät huomanneet.

Mies on kuitenkin sillä tavalla huomattavassa kännissä vasta sitten sellainen, josta ulkopuolinen näkee sen tilan. Muutaman oluen jälkeen ei vielä näe… sillä kerralla oli vain kovin rajoilla se. Itse tunnistin ne merkit, kun onhan ne tässä tullut nähtyä sen verran monta kertaa.

Viikonloppuisin sitten menee sitä olutta taas enemmän, aamusta saakka. Ja sitten välistä valittelee, kun en enää halua lähteä johonkin kauemmas tekemään jotakin kivaa. No olen kyllä sanonutkin, etten aina jaksa olla se, joka istuu ratissa. Että mennään vaan heti, kun se on selvinpäin ja ajaa ja itse saan vain istua kyydillä. Mutta eihän sitä nyt mitenkään voi olla Kunnon Mies kaljottelematta, kun kalenteri näyttää lauantaita!

Tänään tuli taas itseltä itku. Mies kyseli, että olenko vihainen. Totesin, että en ole. Enkä minä vihainen olekaan, vaan saatanan pettynyt. Kaljaa piti ostaa taas lisää… ei riittänyt se pari siis, jotka piti puolilta päivin hakea. Enkä minä oikeastaan ollut edes siihen kaljotteluun sinällään pettynyt, koska sehän on ihan normaalia jo tässä parisuhteessa eikä mitenkään voi enää aiheuttaa sitä pettymystä. Mutta pettynyt olen edelleenkin siihen, että tämä suhde todellakin osoittautui liian hyväksi ollakseen totta… ainakin pahasti nyt näyttää siltä.

Meillä siis lähipiiri ei vielä tiedä tuota kaljottelua juurikaan. Yhdelle kaverille alkuvaiheessa puhuin asiasta, mutta nyt en nykyhetkestä ole kertonut mitään hänellekään. Luulenpa, että miehen äiti tietää jotakin, on vihjassut aikanaan asiasta (mies itse sanoi). Silloin kysyin mieheltä (äitinsä siis oli sanonut pelkäävänsä, että mies alkaa taas juoda liikaa), että no mitä se äitis sitten tarkoittaa asialla… ei kuulemma mitään, turhaan huolehtii.

Ja minä saatanan idiootti uskoin sitä.

10

Joo, en ymmärrä miksi me mennään tähän halpaan. Että lähdetään hoitamaan miehemme ja hänen exänsä lapsien kuljetuksia. Sitä minäkin olen tehnyt vuosia. Tosin ei enää tarvitse kun lapset ovat jo isoja mutta kuuleppas, sitten tulevat lapsenlapset. Päivällä mies kysyi että voiko pojanpoika tulla meille yöksi huomenna ja vastasin että ei voi (koska minä olen se joka hänestä aina saa pitää huolta). Hän sanoi että eihän hän niin voi sanoa … siis poikahan tulee. Itselläni ei ole lapsia ollenkaan.

Ja sitten nämä läheiset. Oletko ihan varma etteivät he tiedä? Tämä on arka aihe ja ilmeisesti kunnioittavat sinua ja odottavat että kerrot itse jos on jotain ongelmia. Näitä asioita on vaikea piilotella. Varsinkin kun nämä ongelman aiheuttajat eivät välitä sitä piilotella ainakaan puolisonsa kavereilta ja omaisilta. Vai onko muilla toisenlaisia kokemuksia? Minulta on menneet kaikki ystävyyssuhteet, suhde ainoaan sisareeni joka asuu samalla paikkakunnalla, suhteet neljään kummilapseen (jotka sain koska olen aina ollut luottohenkilö, tosin nyt vain enää juopponi luottohenkilö)

Omalta exältään, lapsiltaan ja omaisiltaan sitä kyllä yritetään piilotella.

Hyvä kun olet tullut esiin. Siitä se alkaa, pitkä ja vaivalloinen taival jolla itsekin vielä olen. Edetään yhdessä, vertaistuen avulla.

11

Kiitokset vastauksestasi Eitzu99! Kuulostipa niin tutulta tuo!

Meilläkin on se tilanne, että hyvin usein kyllä minäkin olen joutunut jotakin tekemään noiden miehen lasten eteen, vaikka sinällään pääasiassa se “hoitovastuu” on kyllä ainakin toistaiseksi ollut ihan miehellä itsellään. Mutta tosiaan ymmärrän ihan täysin tuon tilanteen, jossa olet sanonut miehellesi, ettei lapsenlapsi voi tulla. Sama tilanne on on itsellänikin sen suhteen, että minulla ei lapsia ole enkä ole edes niitä ikinä halunnutkaan. Siksipä on joskus kyllä tullut kiristeltyä hampaita, kun olen miehen krapulan tms vuoksi joutunut hoitamaan jotain noihin lapsiin liittyviä juttuja.

Ei silti, toki ottaessani tiesin, että lapset tulevat paketissa mukana enemmän tai vähemmän, mutta tokikaan en tiennyt mitään siitä, että kuviossa on mukana myös olutkin näin paljon. :confused:

En toki voi täysin varma olla siitä, että läheiset eivät tiedä, mutta epäilen kyllä kuitenkin niin. Emme asu samalla paikkakunnalla esim. vanhempieni kanssa… mutta sen tiedän, että taatusti täällä asuinpaikkakunnallamme asiasta tiedetään, koska mieshän sitä kaljaa kantaa ihan paikallisesta kaupasta. Ja sekin hävettää itseäni… häpeän, vaikka minun ei todellakaan tarvitsis hävetä, vaan miehen. Mutta minä häpeän. Mietin mitä ihmiset puhuvat ja mitä ajattelevat ja ja… voisi oikeastaan listata ennemminkin ne asiat, joista en hermoile/stressaa.

Miehen sukulaiset asuvat vielä kauempana kuin esim. omat vanhempani, mutta jotakin siellä päässä varmasti on tiedossa, koska miehen äiti aikanaan oli sillä tavalla sanonut. Meillä on kyllä sikäli päinvastoin ollut, että mies suhteellisen avoimesti on kyllä esim. lauantaina päivälläkin sen oluen juonut omien sukulaistensa nähden, mutta ei minun vanhempieni. Mutta tokihan se tölkki pitää sitten olla piilossa kylppärin kaapissa, jotta voi käydä välillä “vessassa”. Eihän sitä nyt muuten kestäisi reilun tunnin mittaista vierailua, jos ei välillä vois ryyppyä ottaa… hah.

Ystävyyssuhteet kai tässä kohta alkaa itseltäkin mennä. Ei niinkään suoraan siksi, että mies juo ja ystävät eivät sitä kestäisi tms, vaan siksi, että itse vetäydyn enkä oikein halua kutsua tänne ketään käymään… tai lähteä itse mihinkään, kun ei oikein riitä voimat mihinkään. Ja väärin sekin on. Väärin itseäni kohtaan.

12

Täällä taas, pitkästä aikaa. Tilanne edelleen sama tai jo pahempikin. Ja edelleenkin, yli vuosi edellisen kirjoituksen jälkeen, olen samassa pisteessä. Melkein.

Olemme kyllä edelleen yhdessä ja asumme saman katon alla, mutta nyt minä olen löytänyt jostakin sisältäni voimaa. On sitä voimaa antaneet ne pari harvaa ystävääkin, joille olen tästä uskaltautunut nyt kertomaan kunnolla. Se on ollut yllättävänkin voimaannuttavaa huomata, että ystävät todellakin haluavat olla tukena ja kuunnella, antaa neuvoja ja vinkkejä jaksamiseen - tai sitten yksinkertaisesti viljellä kanssani mustaa huumoria asiasta.

Eropäätös on siis pääni sisällä aikalailla tehty, mutta eron ajankohta on auki vielä tietyistä syistä. Pahinta tässä tilanteessa, raastavinta, on se, että rakastan edelleen tuota miestäni yli kaiken. Nyt olen vain tajunnut sen, että niin kauan kuin se ihanaakin ihanampi salarakas (eikä niin salainenkaan) pysyy ykkösenä miehen elämässä, minä en voi olla onnellinen.

Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että mies on töissä. Huolehtii kyllä työnsä ja selviää juomatta työpäivät kyllä ongelmitta, mutta sitten, kun koittaa vapaat… olipa sitä vapaata sitten päivä tai viisi päivää, koko aika menee juomiseen, ellei ole mitään ns. oikeaa tekemistä. Ja minulta loppuvat tässä hermot. Ja rahat. En enää jaksa.

Sen lisäksi tilanne on muuttunut siltä osin, että kun olen tämän eropäätökseni tehnyt, olen lakannut puhumasta juomisesta samaan malliin kuin ennen. Myönnyn, en jaksa sanoa, että et joisi tai pyydä, että voisitko olla tänään selvinpäin. Tai edes huomenna. En puhu enää mitään asiasta (kyllä me pari isompaa riitaa on asiasta käyty, mutta lakkasin välittämästä), vaan otan vastaan. Annan juoda. Mutta samalla, kun näin tapahtui ja tapahtuu, minä etäännyn miehestä koko ajan kauemmas ja kauemmas. Enää sen sanoilla ja kiukutteluilla ei ole minuun sellaista vaikutusta kuin oli esimerkiksi joskus vuosi sitten. Tai reilu, kun tännekin kirjoitin viimeksi.

Ja ilmeisesti tämä etääntyminen on saanut aikaiseksi sen, että mies saa ihan ihmeellisiä mustasukkaisuuskohtauksia. Ihan käsittämättömiä… ja ellei se tuo pelkkä juominen sitä tekisi, se mustasukkaisuus on piste iin päälle eroasiassa. Tai viimeinen naula eroarkkuun. Se on elämää, jota en halua elää.

Minä en voi hengittää vapautuneesti, minä stressaan koko ajan ja oireilen koko ajan pahemmin fyysisestikin stressin takia. Mutta se hyvä puoli on nyt tässä omassa päätöksessäni, että vaikka se onkin vain sisäinen ja mies ei tilanteen vakavuutta tiedä, se on helpottanut omaa oloani todella paljon. Se tieto, että minä pääsen tästä vielä pois. Että minun ei tarvitse sietää tätä loppuelämääni ja että jonakin päivänä voin jälleen kerran olla onnellinen ja iloinen. Oma itseni.

Se minä, joka on hukkunut niihin järjettömiin määriin tyhjiä tölkkejä, joka on oppinut pelkäämään ja stressaamaan, ihan huomaamatta.

Ja se on jälleen löytynyt, tuolta jostakin.

Pieni osa minusta toivoisi vielä sitä, että mies ottaisi järjen käteen ja oikeasti haluaisi olla juomatta (ainoa tapa olla juomatta, oma halu), mutta silti osa minusta miettii sitä asiaa, että jos mies yhtäkkiä päättäisikin raitistua… jaksaisinko siltikään jatkaa enää? Onko niitä haavoja jo tullut liikaa, liian paljon mennyt rikki? Onko sellaista liimaa keksittykään, jolla saisi tämän suhteen sirpaleet kasattua, vaikka täyskäännös alkon suhteen tulisikin?

Vaikea kysymys, johon vain minun täytyy se ratkaisu löytää.

13

Löysin oikean suunnan kun löysin Jumalan, en uskonnosta, tai jostain lahkosta, vaan ihan itsekseen. Rukoilin apua ja sitä sitten sain mielenrauhana. En ole saanut mitään huuhaa-juttuja tai itselleni hyviä juttuja, vaan rauhaa omaan mieleen ja varmuutta siihen että vain omasta sielusta, sydämestä kannattaa huolta pitää ja ei antaa muiden tai ympäristön sitä määrätä. nykyään kyllä käyn hengellisissä tilaisuuksissa ja kuuntelen mitä opetetaan. Luen joskus myös Raamattuakin, jopa. Viimeaikoina olenkin rukoillut että löytäisin paikkani uskovien joukossa ja löytäisin hengenheimolaisia, sellaisia jotka eivät ole liian ankaria ja arvostele muita.

14

Siis jäi kirjoittamatta että etsimistä se on varmaan meillä kaikilla tässä elämässä. :slight_smile:

15

Moikka,

soita Rehappiin 020 155 0000 24/7 voi soittaa. Ne kertoo miten sun tulee toimia, sieltä saat apua ja neuvoja.
Sun tilanne muistuttaa niin täysin minun elämääni, elin ja tuskailin samalla tavalla vuosi tolkulla kunnes sain mieheni hoitoon ja uusi elämä alkoi meillä.
Mieheni ei alkuun suostunut menemään, koska mukamas kykenee itse vähentämään ja kohtuu käyttöön… tuota sontaa kuunetelin ja uskoin.

Ensimmäiseksi lopeta juomisen mahdollistaminen eli älä kuskaa miestäsi tai sen lapsia, älä huolehsi millään tavalla miehestäsi, kerro kaikillle totuus, älä selittele asioita. Ja sano miehellesi että mene hoitoon tai tulee ero.

Rehapissa ne hoitaa myös läheisiä.

Tiedän että kaikki tuo mitä kerroin on helvetin vaikeaa, minä en pystynyt siihen… ainoa mihin pystyin niin kertomaan miehelleni että en enää jaksa, jatkan elämääni yksin jos hän ei hakeudu hoitoon. Hän meni hoitoon ja sain ihan erilaisen uuden ja täysjärkisen ihmisen takaisin joka tajuaa satuttaneensa minua ja tehneensä väärin niin paljon.

Tänään 25.4 on Käpylässä Hlesingissä Park hotellissa ilmainen info alkoholismista klo 18.00 ja sen pitää Rehapin työntekijät ( entisiä alkoholisteja) se info on niin veret seisauttava että menkää sinne, jos et saa miestäsi mukaan niin mene yksin, on oikeasti sellainen se info että saat sieltä voimaa ratkaisuihisi.

oikeasti mene tuonne tai soita rehappiin tuntemattomana, ne tietää mitä helvettiä käyt läpi, he osaavat neuvoa ja auttaa. Ilman heitä minulla ei olisi enää miestäni tai avioliittoani, olen Rehapille ikuisesti kiitollinen, niin mahtavaa työtä he tekevät <3

16

Totta, elämä yleensäkin alkoholistin rinnalla on veret seisauttavaa. Parempi kokonaan irti alkoholistista kuin yrittää ja yrittää. Tämä on minun neuvoni. Eron jälkeen jo kahdessa viikossa 100 x paremmat fiilikset ja tyytyväisyys-takuu vuosiksi eteenpäin.

17

Komppaan Vierasta. Alkoholistin pitää saada pohjakosketus ennen kuin on kypsä ottamaan vastaan apua (jos edes silloinkaan). Auttamalla ja hysäämällä vain pitkität aikaa siihen pohjakosketukseen. Alkoholistia voi “auttaa” parhaiten sillä, että panee hänet ottamaan vastaan juomisensa seuraukset.

Alkoholistia ei paranna läheisten huoli tai hätä tai rakkaus. Jos parantaisi, ei olisi juoppoja tai narkkareita tässä maassa. Pystyt pelastamaan ainoastaan itsesi. Tee se.

18

Pitkästä aikaa täällä taas. Suuret kiitokset kommentoijille tässä välissä! <3 Edelleen elän tässä samassa tilanteessa, edelleen teen työtä sisälläni tämän asian suhteen.

Yhä varmempana siitä, että ero tulee… Ja siis tämä on niin älytöntä, koska työssäni kohtaan jonkin verran päihderiippuvaisia ja heidän suhteen sitä näkee asiat niin eri tavalla, mutta kun se onkin se perkele siinä omassa elämässä, niin onpa vain vaikea tehdä niitä ratkaisuja!

Mutta tosiaan eropäätös on tehty, ajankohta vielä auki. Muutama juttu, joista en ole varma miten ne haluan hoitaa. Tunnen itseni, että tarvitsen tällaisiin isoihin ratkaisuihin tosiaan sen pitkän harkinta-ajan, että varmasti tiedän tehneeni voitavani. Minä olen kyllä tehnyt. Olen tehnyt ihan helvetin paljon liikaa asioita. Omalla käytökselläni mahdollistanut miehen juomisen.

Nimimerkki “rakkaus<3”; tuo Helsinki on niin kaukana, ettei sinne ole mahdollista lähteä (yli 500 km). :frowning: Toki täälläkin noita tapahtumia olisi, ainakin jonkinlaisia. Mutta että saisin miehen sinne mukaan? Ei tule tapahtumaan. Olen tässä näiden viikkojen aikana sanonut ääneen monestikin sen, että ero on tulossa… ja että mikäli sillä on vielä joitakin haluja kääntää kelkkaa tässä asiassa, niin se aika ois aikalailla nyt. Kovasti myöntää ja on samaa mieltä ja itkun kanssa sanoo, ettei halua missään nimessä menettää mua, mutta sitten seuraavassa hetkessä käy kaupasta hakemassa lisää juomista jne. Oravanpyörässä tässä pyöritty aika vauhilla viime vuodet. Mutta siis iso kiitos tuosta Rehapin numerosta, voi olla, että sinne kannattaa soitella… tämä pikkupaikkakunnalla asuminen ei houkuttele niin soittamaan täällä avuntarjoajille. Tuonne kai voi soitella, vaikka asuisi missä tahansa päin täällä Suomen kamaralla?

Enää en välitä. En sano mitään kritisoivaa juurikaan tai pyytele. Olen vaan, että totta kai saat hakea (se usein siis kysyy, että haittaako jos otan pari olutta), tietenkään ei haittaa. Tai että sinä teet kuten sinä haluat. Tuo viimeisin on se mitä eniten käytän. Se pistää pelottamaan sitä, mutta ei tarpeeksi, että ois ostamatta. Koska alkoholi kutsuu…

Vieras*; olet täysin oikeassa tuossa asiassa. Mä tavallaan välillä jo elän sitä aikaa, kun ollaan erottu. Tyhmältä kuulostaa, mutta se haavemaailma on tuolla mun sisällä (tulevaisuus siis) niin vahva, että joissakin tilanteissa ajattelen, että no puhu mitä puhut, mutta eihän tällä ole oikeasti mitään väliä enää ja ei tule tapahtumaan jne.

Ja Akvara… sehän on just noin. Mä olen jo aikaa sitten luopunut siitä ajatuksesta tai edes toiveesta, että minä voisin tehdä jotakin sellaista, joka parantaisi tuon yhden tilanteen uusille urille. Se on hänen itsensä tehtävä ja tämä aika on osoittanut sen, että ei tule tapahtumaan niin kauan kuin minä seison millään muotoa siinä rinnalla. Krapulapäivinä kyllä on samaa mieltä, mutta annas olla, kun koittaa taas vapaat… sitten on taas haettava vitutukseen/ilostukseen/mihinvaan “pari” olutta ja hups, muutaman päivän päästä saakin huomata, että olutta on mennyt aamuyölle saakka joka päivä ja heräämisen jälkeen ensimmäisenä on toki se helvetin tölkki auennut.

Vielä Akvara sulle kiitos tuosta viestin lopusta. Vaikka tuon tiedänkin ja olen tiennyt jo pitkään, niin se, että sen joku sanoo “ääneen” mulle, pysäyttää.

Mutta tällä hetkellä mulla on kuitenkin jotakin sellaista, jota ei ollut esim. reilu vuosi sitten. Mulla on uskoa siihen, että selviän. Päivä päivältä yhä enemmän uskoa siihen, että minä jumaliste selviän tästä… tässä voi käydä huonosti tai hyvin huonosti, mutta silti. Kyllä mulla vaan on sen verran munaa, että vastoinkäymiset selvitän. Ja sen verran rakkautta sisällä, että voin hiljalleen kääntää siitä rakkaudesta osan myös itseeni. Alkaa välittämään itsestäni tauon jälkeen.

Kiitos vielä kerran teille kaikille kommentoineille… ja ensimmäinen vieras, jonkinsortin “usko” mulla on jo itselläni, mutta en koe taas sinällään tarvetta etsiä itse mitään seurakuntaa tms tähän rinnalle. Vaan se on olemassa, jossakin muodossa, tässä rinnalla koko ajan. :slight_smile: Usko on lainausmerkeissä siksi, että en määrittele sinällään tätä mun uskoani minkään uskonnon mukaan. :slight_smile: Uskoa ja luottamusta tulevaan, sitä ainakin. :slight_smile:

19

Moikka!

Tervetuloa erokerhoon :slight_smile: Kirjoittelinkin oman tarinani tuossa äsken tänne ja ajattelen juurin noin niin kuin sinäkin, että hitto, minähän selviän tästä ja alan välittämään itsestäni tauon jälkeen uudelleen! Mitkään uudet suhteet eivät todellakaan kiinnosta vielä enkä pysty sellaista ajattelemaankaan, mutta ajattelenkin vain itseäni, mitä minä haluan tehdä ensi viikonloppuna ja nautin siitä, että se suunnitelma pitää, että sitä ei tule kenenkään kännit enää sotkemaan!! Ongelma taitaa meillä kummallakin olla, että näemme miehemme paljon muinakin, kuin pelkkinä alkoholisteina, mutta sehän se ydin kuitenkin on. Mikään suhde ei onnistu niin pitkään, kun toinen juo, ja se juominen suhteessa häiritsee.

20

Täällä taas pientä viestiä naputtelemassa. On se tuo ihmismieli kummallinen, sitä aina välillä herää se toivo, koska toinen on alkoholismiaan lukuunottamatta juuri sellainen mies, josta minä olen haaveillut. Ja nimenomaan, kuten Haituva sanoit tuossa; ongelma on se, että näkee sen kaiken muunkin kuin alkoholistin/alkoholismin. Ja toisaalta, niin sen pitää ollakin, tiettyyn rajaan saakka, kun kohtaa alkoholisteja, mutta kun se on tässä niin liki, ihan iholla, sitä pitäisi osata nähdä nimenomaan ne ongelmat ja yrittää työntää syrjään se muu osa, se muu, jota rakastaa, mutta joka ei ole periaatteessa läsnä elämässä kuin hetkittäin.

Mies vetäisi tuossa sellaisen kunnon putkosenkin, pisin meidän yhdessäolomme aikana. Oli jopa pari päivää pois töistäkin (eli nyt ollaan JO niin pitkällä oikeasti) sen putken takia. Eropelko pistää sen kuulemma juomaan enemmän, krapulassa ahdistaa ja tulee liuta lupauksia, joihin en enää usko. Silti, vaikka usko mennyt, tulee ne hetket, että itku pyrkii pintaan ja tuntuu, että tällä hetkellä vietän elämäni hautajaisia. Tai meidän yhteisen elämän. Toki se onkin niin, mutta se vain pistää niin ottamaan päähän, että se on joillekin niin helppoa työntää syrjään se hyvä.

Mutta niin se vaan menee. Yritän niinä hetkinä, kun iskee itselle se ahdistus sen hyvän puolen menettämisestä, ajatella niitä paskoja puolia. Niitä hetkiä, kun se on kännännyt päivätolkulla, minä olen yrittänyt jaksaa töissä, itkenyt yöllä yksin sängyssä kuunnellen, kun tölkki toisensa jälkeen sihahtaa auki ja selitellyt töissä miten se, tämä tai tuo paikka on kipeä enkä ole saanut nukutuksi.

Kaverini kanssa oli vasta puhetta, on itsellään ex-mies alkoholisti, siitä, että exällään oli suhteensa loppuaikana hyvin samanlaisia “oireita” kuin mitä omalla miehelläni on nyt tullut. Eli ihan ihmeellisiä asioiden kääntämisiä, riitoja omituisista asioista, mustasukkaisuuden pahenemista/syyttelyä. Enkä minä loppujen lopuksi edes tiedä onko ne syytökset ja muut oikeasti sitten osa miehen luonnetta vai onko ne vain olleet tähän saakka piilossa?

Siis sangen vaihtelevaa tämä kaikki. Viikonloppu sujui meillä hyvin, hassua. Meillä oli todella hauskaa yhdessä. Ja samalla, kun sitä hauskaa oli, nakertaa sisimmässä koko ajan se tieto, että tämä on lopun edellä, että myös tämän minä menetän. Ja huolimatta siitä, tiedän, että minun on oikeasti pelastettava tästä itseni ja ero on edessä. Se vain silti tuntuu niin jotenkin… karulta. Lohduttomalta.

Sekin on jotenkin niin ironista tai jotain, kun tuleva eksäni (vois kai ehkä jo alkaa puhua noin?) puhuu paljon siitä miten pelkää, että löydän jonkun toisen, paremman miehen. No joo, meillä noin muuten toimisi joka osa-alue tästä suhteesta ihan helkkarin hyvin, eli siinä mielessä ns. parempaa miestä olisi hyvinkin vaikea löytää, mutta jos taas miettii sitten tätä tilannetta kokonaisuutena, joka se on, niin kai se nyt itsekin tajuaa, että mikään unelmien mies se ei tällä hetkellä ole kenellekään?! Että jos se pelkää mun löytävän parempaa seuraa, niin oliskohan kannattanut tehdä ajoissa jotakin? Huolimatta muutamista lupauksista lähteä hakemaan ulkopuolista apua, niin ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu.

Mun vain pitäisi saada jotenkin selvitettyä nyt pääni sisällä ne asiat, että voisi lähteä sitä eroa oikeasti tekemään, ajamaan. Se oli HYVIN lähellä tulla tuossa pari viikkoa sitten, siinä jo itseasiassa keskustelimme aika vakavastikin erosta, mutta se lopullinen niitti sitten jäi tulematta (tai itselläni tekemättä siinä tilanteessa). Mutta raha-asioihinhan noista asioista hyvin moni liittyy… yksi iso juttu on lainat ja muut. Itselläni olisi ratkaisu tiedossa, mutta se miten vaikeaksi mies tekee sitten oikeasti asiat, on eri juttu. Huolimatta siitä, että kovasti lupailee ja lupailee, ettei halua hankaluuksia kummallekaan. No, itselleen ei ainakaan. :smiley: