Epätoivo iskee

Kotikanava
1

Mä en edes tiennyt, että tälläisiä palstoja on. Enkä edes tiedä mistä aloittaa.

Oon alkoholisti äidin aikuinen lapsi ja ikää 23v. Varhaisnuoruus oli kunnossa, niinkuin äitikin ainakin päällepäin katsottuna. Todellisuudessa muistan elämäni ekoista muistoista lähtien sen pienen ahdistuksen piston vatsassa aina kun äidin näki “salaa” juovan. 8 vuotiaana pesin jo omat pyykkini, hoidin veljen ja siivosin kotona jopa kokonaisia päiviä putkeen. Äiti sai aivoinfarktin, kun olin 13v ja siitä alamäki alkoi. Kaikesta huolimatta meidät huostaanotettiin vasta monta vuotta myöhemmin.

Asiani ei oikeastaan koske äitiäni, vaan nykyistä elämäntilannetta. Lapsuudesta kunnialla selvinneenä elämässä on nyt ulkokuori omalta osaltani kunnossa…on Kämppä,avopuoliso, vakituinen duuni, sivussa koulu (niin, omistan pientä taipumusta suorittamiseen).

Olen seurustellut ja asunut yhdessä avopuolisoni kanssa nyt 5vuotta. Muutimme samantien yhteen 18-vuotiaina ja niin rakastuneina. Ja rakkaus se vasta kova peli onkin. Meidän elämä on alusta asti ollut vähän vuoristorataan taipuvaista henkisellä tasolla. Nyt mä olen aika loppu.

Mieheni on päihteiden väärinkäyttäjä. En ole sitä itselleni vielä myöntänyt ennen, vaikka tyhmäkin sen tajuaisi kun vaan hetken seuraisi. Kaikki alkoi niin salakavalasti, porras kerrallaan huomaamattomasti on tultu tähän pisteeseen. Mä oon katsonut läpi sormien monta vuotta sairasta aliarvostusta, sellaista käytöstä joka nauraen hyökkää päin naamaa ja lyttää kaiken mitä oon ollut tai halunnut olla. Oon pienestä asti ollut kakkosvaihtoehto. Jään kakkoseksi toisille naisille ja päihteille. Mä olen antanut anteeksi, mä olen antanut toiselle omaa tilaa, koittanut keskustella, auttanut rahallisesti…tai oikeastaan elättänyt meidät koko ajan, sysännyt omat tunteet sivuun ja padonnut ne syvälle sisälleni.

Mä en tiedä enää mitä tehdä. Sama oravanpyörä on jatkunut vuosia. Mä en halua miehelleni pahaa, en todellakaan. Nyt hän yrittää rajoittaa käyttöään,mutta kun ne vieroitusoireet iskee jokakerta mua kohti sanallisesti niin on vaikea olla pelkäämättä. Pelkkä mun läsnäolo saa toisen riehumaan ja huutamaan. Jos en ole paikalla, sama setti tulee puhelimen välityksellä töihin/kouluun, jossa sit löydät ittes haukkomasta henkeä vessasta.

Mieheni jatkuvasti puhuu siitä, miten vihaa sitä et olen kuin äiti hänelle. Että häneltä on jäänyt kasvaminen aikuiseksi välistä muntakia. Oikeastaan se on mun syy et hän vetää, koska mä en anna hänelle hetkeekään omaa rauhaa, joten hän ei voi muutakaan.

Kuitenkin vietän ajastani suurimman osan töissä ja koulussa (n. 55h viikossa) ja iltaisin usein nään kavereitani. Mun logiikalla jos tarvitsen omaa aikaa niin myös hankin sitä, joten tavallaan satuttaa tulla kotiin varpaillaan jokapäivä siitä että millainen mies siellä on vastassa. Välillä siellä on mies joka antaa pusuja ja on muutenkin hyvätuulinen, toki sekin voi vaihtua hetkessä puhtaaseen raivoon.

Oon vaan niin väsynyt ja epätoivoinen.

Kirjoitukseni on varmaan sekava, toivon että joku jaksaa sen edes lukea tai esittää lisäkysymyksiä. Vastaan mielelläni. Kiitos.

2

jos olette alle 30-kin kymppisiä niin takaan, että sä et ole voinut aiheuttaa miehesi aikuistumiselle pysyvää vauriota olemalla hänen äitinsä.
Päihderiippuvainen syyttää aina muita muutenkin, niin kauan varsinkin kun on kätevästi lähistöllä joku, jota voi syyttää kaikesta.
Mutta mitä tulee logiikkaan, niin oma rauha ei tarkoita aina pelkkää fyysistä rauhaa. Vaan se toisen saapumisen uhkakin voi kuormittaa. Mutta valitettavasti päihteiden käyttäjä haluaa itselleen rauhan nimenomaan käyttää aineitansa. Se on yleensä päällimmäisin syy siihen, miksi hän kokee että toiset ihmiset ovat koko ajan niskassa ja hänen kimpussaan holhoamassa.
Hän haluaisi rauhassa käyttää päihteitään. Taustalla voi toisaalta olla tunne, että sitten kun jokin asia selviää, niin hän sitten lopettaa. Jotkut eivät ole siinä vaiheessa tietenkään aina, vaan puolustelevat päihteitään. Vasta kun päihdekäyttö loppuu, niin selviää miten paljon henkilö tarvitsee omaa aikaa kehittyäkseen aikuiseksi.
Itse ole kokenut mahdottomaksi asua minkään päihderiippuvaisen kanssa, kun vaikka häntä ei mitenkään holhoaisi ja koittaisi kuinka olla olematta hänen äitinsä, niin se on kuin pyörre joka vetää matkaansa ja kohta huomaan ett olen taas puuttunut toisen asioihin ja ollut hänen äitinsä. En itsekään viihdy siinä roolissa.

3

Omasta taustasta sen verran että suvussa on sekä huumeiden että alkoholin väärinkäyttäjiä, omat parisuhteet ovat olleet päihteiden värittämiä ja joutuneet vaihtoon moneen otteeseen…
Al-anonissa kannattaa käydä, etsiä tietoa, mielenterveystoimistoon kannattaa soittaa ja kysyä apua. koska mitä nopeampaa alkaa hoitaa itseään sitä paremmin ehtii elämässä keskittyä omiin asioihin, eikä päihteenkäyttäjät saa vietyä kaikkia voimia. Se kuluttaa ihmistä monesti tosi pahasti, kun alkaa elämään pelossa ja päihderiippuvaisen kierteessä.
On kuitenkin elettävä heistä huolimatta, ja itse jos elää terveellistä elämää eikä käytä päihteitä, niin sitä on syytä vaalia ja vaalia itseään ja herkkyyttään, eikä itkeä tuhansia itkuja päihderiippuvaisien takia. Tsemppiä.
Tuttuahan se on lapsuuden kautta, mutta lapsuudesta voi ajatella että lapsena ei saanut päättää missä asuu ja mitä tekee, mutta aikuisena saa itse päättää. Ja pitääkin koska ei kukaan muu enää voi pakottaa mihinkään, tai käskeä eri paikkaan asumaan tai muuta.