Ensimmäinen joulu

…Ilman tytärtäni. Olen yksin ja haluankin olla. Suruni saisi muut voimaan huonosti. Katson hänen kuvaansa ja kynttilöitä. Tyttäreni oli uskomattoman kaunis, olisi teidänkin mielestänne jos näkisitte.

Mitä haaskausta, älykäs kaunis nuori nainen! Tuska tuntuu siltä kuin minua olisi puukotettu tai ammuttu, siis aivan fyysisenä. Kunpa olisin osannut paremmin auttaa tai jotain tehdä, mutta huumeet ja se maailma veivät lapseni.

hei A:n äiti! Olen lukenut viestejäsi ja haluan antaa sinulle ison voimahalauksen ja toivottaa hyvää joulua

Voi A:n äiti! Ei ole edes sanoja sinulle antaa. Joudut tuskaasi käymään läpi ja tyttäresi muisto tulee varmasti kulkemaan aina mukanasi. Kun pystyt, niin koeta hakea voimia niistä ajoista, kun teillä oli kaikki hyvin. Ja saathan halutessasi apua jostain ryhmästä/terapiasta tms.? Oikein lämmin halaus sinulle!

Kyllä tämä Joulu tuntuu pahalle,viime jouluna en antanut poikani tulla luokseni kun ei luvannut olla ilman aineita,nyt tänä Jouluna en olisi saanut häntä luokseni vaikka olisin halunnut,ikävä on suuri.
Kynttilän kävin sytyttämässä hautausmaalla<3 puoli vuotta on kuolemasta.Olin tyttäreni perheen luona eilen,en onneksi yksin,en siihen olisi pystynyt.

Olen ajatellut tänä jouluna myös sinua A:n äiti, sekä teitä muita joilla ei enää lasta ole. Itsekin voisin olla samassa tilanteessa. Voimia sinulle!

Olen minäkin seurannut sivusta ja vaieten pitkään teidän äitien taistelua lapsenne eteen ja tuskaa sitten kun kaikki on lopullista. Kun tuuli käy ylitseen ei häntä enää ole kuin muistoissa. Vaan nyt on pakko kirjoittaa muutama rivi vaikka se on vaikeaa monesta syystä. Haluan kannustaa kaikkia lapsensa huumeille lopullisesti menettäneitä hakemaan itselleen apua heti ja ajoissa kun huomaa itse tai joku läheinen huomaa ja kehottaa niin tekemään. Teidän elämäänne ette saa tuhlata ja hukata sen vuoksi että huumeet veivät lapsenne, toivottavasti yrittäisitte muistaa sen ja pitää mielessänne. Syyllisyys ja häpeä vain lisää surun määräänne ja taakkaanne suunnattomasti ja ihan tarpeettomasti. Olen nyt joulunpyhinä lukenut teidän kirjoituksianne ja olette kaikki todella tehneet kaiken sen minkä ihminen ja läheinen ja äiti voi tehdä lapsensa tai kenen tahansa läheisen hyväksi ja eteen tehdä. Minä olen sitä mieltä että on ihan kamalaa aina vaan miettiä mitä teki mahdollisesti väärin joskus ja oliko tapahtunut jotenkin teidän syytänne. Tähän asiaan auttaa keskustelu jonkin toisen ihmisen kanssa joka on ulkopuolinen ammatti-ihminen kuuntelemaan ja auttaa teitä oikaisemaan asioita mielessänne. Surra pitääkin se on luonnollista surra suru pois mutta siihen ei voi jäädä pyörimään ympyrää ilman ulospääsyä tai määränpäätä ja sen löytämiseen tarvitsee ulkopuolista terapeuttia tai muuta ammatti-ihmistä tai muuten itselle käy huonosti. Se avun tarve pitää tunnistaa nopeasti ja toimia ja etsiä sitä.

Suruun ei saa jäädä pyörimään eikä tuleen makaamaan. Näinhän se on.
Kuitenkin, kun oma tyttäreni päätti huumeisen elämänsä hirteen, on mahdotonta olla pohtimatta tekoja, joita olisi voinut tehdä toisin.
Kaiken avun olen hakenut ja saanut: Kriisiryhmän, kriisityöntekijän, mielenterveystoimiston, työterveyden, lääkityksen, vertaistukea ja oman työntekijän MTTstä. Mutta mitäpä sitten, kun ei näistäkään ole apua.

Nämä huumevuodet ja niihin päättynyt tyttäreni elämä on vammauttanut minua ja perhettäni pysyvästi. Voi olla, etten koskaan toivu tästä. Asiantuntijoiden mukaan niin käy noin kymmenelle prosentille.

Ainoa hyvä asia on se, että tyttäreni ei aivovamman saatuaan elänyt kuin päivän. Karmeinta olisi käydä tapaamassa vihannesta vastuuntuntoisesti viikoittain ilman toivoa paremmasta. Luulen, että hänen “henkensä” olisi voitu pelastaa, mutta sairaalassa tehtiin se humaanein ratkaisu. Mieluummin käyn kuitenkin haudalla kuin sairaalassa tapaamassa tytärtä, jolla ei ole enää aivotoimintaa, joka ei siis kuule, näe eikä tunne.

Näin aikoinaan sellaisen dokumentin, jossa tytär oli 22 v. saanut laajan aivovamman heroiinin yliannostuksesta. Vanhemmat olivat kiitollisisa siitä, että saivat pitää tyttären. Tytär oli täysin kasvis, eikä ennusteissa ollut mitään parempaa. Vanhemmat olivat 17 v. käyneet tytön luona päivittäin vaihtamassa vaippoja ja muuta. Jos olisin saanut itse valita , olisin valinnut oman osani eli tyttären kliinisen kuoleman.

Monestihan se on juuri siinä, että haluaa pitää kiinni toisesta, joka on jo “mennyt” sillä ei kykene itse laskemaan irti. Humaanimpaa on antaa rauha ja lepo. Ehkä sen myötä pystyy myös itse alkaa paranemaan. Sinulla tuntuisi olevan kykyä analysoida asioita ja työstää niitä, siinä on mahdollisuus myös siihen paranemiseen. Eihän tällaisesta varmasti ikinä pääse kokonaan yli, eikä parane kokonaan. Ei oman lapsen menetyksen jälkeen varmastikaan voi olla ikinä ennallaan, mutta ehkä oppii elämään sen kanssa. Uskon että juuri joulut ja vastaavat ovat raskaimpia. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia oppia elämään menetyksesi kanssa. Lämpöisin ajatuksin, Amelie

Noita A:n äidin sanoja sekä toisaalta huumeiden käyttäjien puolisoiden tai tyttöystävien tekstejä lukiessani minulle on selkiintynyt yhä kirkkaammin eräs asia. Toivon, ettei kukaan loukkaannu tästä, kaikilla meillä on vaikeaa.

Olen yhä paremmin tajunnut sen, ettei lapsen huumeiden käyttöä voi rinnastaa puolison päihdeongelmaan, siis läheisen näkökulmasta. Niissä on kysymys aivan eri asioista. Äidin (tai isän) pahin pelko on se, että oma lapsi kuolee. Oma poikanikin on ollut kolme kertaa lähellä kuolemaa. Lapsen huumeriippuvuutta voisi verrata siihen, kun lapsi sairastuu vakavasti, esim. syöpään. Tai miksei myös lapsettomuuteen. Lasta ei voi koskaan vaihtaa uuteen, edes perheen mahdolliset muut lapset eivät koskaan korvaa menetettyä. Syöpään verrattuna lapsen huumeriippuvuus on vain vieläkin pahempi kriisi. Se nimittäin saattaa jatkua aina vaan, vuosikaudet, vuosikymmenet, ja sittenkin päättyä kuolemaan. Lisäksi mukaan tulevat syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteet. Lapsihan on meille useimmille elämän tärkein projekti. Lapsi on vanhemmille (varsinkin äidille) tae elämän jatkumisesta, tärkein asia elämässä.

En väheksy puolisoiden tilannetta. Ei ole varmastikaan helppoa elää parisuhdetta saman katon alla huumeriippuvaisen kanssa, pelätä väkivaltaisuutta ja kärsiä toisen holtittomasta tempoilusta. Ei voi ottaa etäisyyttä niin kuin äiti lapseensa, joka on jo lähtenyt kotoa. Saattaa olla taloudellistakin riippuvuutta toiseen, yhteinen asunto jne. Pois lähteminen ei ole helppoa.

Mutta erilaisista tunteista on kuitenkin kysymys. Erilaisesta problematiikasta. Koska ongelma on aivan erilainen niillä, joilla huumeidenkäyttäjä on oma lapsi kuin niillä, joilla se on puoliso, pitäisi tuenkin näissä tilanteissa olla erilaista. Ilman muuta esim. läheisryhmiä pitäisi olla kummallekin ryhmälle erikseen. Itse asiassa käytännössä näin varmaan onkin. Ainakaan niissä läheisryhmissä, joissa itse olen ollut, ei koskaan ole ollut muita kuin äitejä ja isiä.

Hyvä NM.

Minusta tuntuu siltä, että päihdekäyttäjän puolisot ovat ns. omaa syytään jäänyt suhteeseen ja sitten jos oma lapsi on päihteidenkäyttäjä niin sille ei voi todella tehdä mitään ja suhde pysyy, koska on kerran oma lapsi.

Toivon, ettei tämä ajatusmalli ole kaikilla.

Kun olen elänyt päihdekäyttäjän kanssa nelisen vuotta niin minulla oli läheinen suhde myös hänen äitiinsä. Ensimmäistä kertaa kun tapasin hänet niin hän oli todella arka. Jälkikäteen tajusin, että hän luuli minun käyttävän myös aineita. Mutta olinkin myös vihainen hänelle, että hän salasi asian myös minulta. Olin siis ainoa hölmöläinen perhetapaamisissa. Tein miehelle hyvää, hän vähensi käyttöään huomattavasti ja lopetti välillä koska elämä kanssani on niin - upeaa…

Toin toivon äidille- meillä molemmilla oli sama tavoite. Saada miehen lopettamaan. Kun väsyin niin hän valoi uskoaan minuun. Koska mies uhkaili itsemurhilla.

Jos siis lähden niin hän kuolee. Minun vapauden hinta on toisen kuolema. Se tuntui aivan kohtuuttomalta. Se tuntui niin vaikealle. Kun elää siinä todellisuudessa niin se voi tuntua oikealta. Kulissi oli pidettävä- muuten koko rakennelma kaatuu. minun, äidin ja pojan- siis miehen.

Sitten kun päätin rikkoa sen kulissin eli minun kaksoiselämäni. Kun tuli se itsemurhauhkailu. Soitin hätäkeskukseen ja kyselin neuvoa. Paikalle hälytettiin poliisi. Keskustelimme ulkona asiasta. Sitten poliisi tuli sisään ja kuulusteli miestä. Hän myönsi itsemurhauhkailun koska rakastaa minua niin paljon ettei voi kuvitella elämää ilman minua. Heitin hänet ulos ja se oli viimeinen kerta. Hänen äitiinsä välit menivät poikki jo aiemmin, kun pojalta meni asunto huumeiden käytön takia.

Hyvä NM, on meillä paljon enemmän yhteistä mitä uskotkaan.

Asetelma on siis se, kumpi on todellisempaa rakkautta. Itseään kohtaan tai toista kohtaan ja millaista elämää haluaa elää tämän lyhyen ajan, sen ajan minkä hengitämme. Se on merkitsevämpää.

Pojan äiti muutti ulkomaille asumaan- hän ei vain jaksanut enää olla -äiti pojalle. Koska hän ei enää tuntenut poikaansa.

Kiitos erittäin osuvasta pohdiskelusta NM ja Liisa3!

Liisa3, olet oikeassa että päihdeongelmaisen kanssa parisuhde ei ole “normaali” tasavertainen parisuhde vaan minustakin on tullut miehen “kakkos-äiti” ja itselläni myös hyvin läheiset välit miehen äitiin kun yhdessä on miestä yritetty saada kuntoon. Puolin ja toisin tsempataan toisiamme kun toinen väsähtää.

Tuo NM:n mainitsema kuolemanpelko on minulle käsitteenä tuttu. Miehen äiti pelkää huonompina kausina sitä eniten… hän korostaa, että mitä vain tehdään, jotta oma poika ei kuole. Näin puolison näkökulmasta en ole osannut pelätä kuolemaa, mies ei ole mun verta ja lihaa, joten tässä suhtaudun asiaan eri tavalla.

Moi!

Minunkin on pakko kommentoida tätä asiaa, sillä minäkään en usko että problematiikka on niin kovin erilainen.
Kun mieheni käytti aineita, pelkäsin eniten että hänelle sattuu jotakin tai hän kuolee. En pelännyt että hän jättää minut, satuttaa minua tms. vaan pelkäsin, että hänelle sattuu jotakin. Rakastin häntä ja koin, että en voi jättää sairasta ihmistä oman onnensa nojaan koska - no - toistetaan nyt että rakastin häntä. Tiesin, että hän satuttaa minua käyttäytymisellään mutta samalla tiesin, että se miten minua sattuu on pientä siihen verrattuna miten hän tuhosi omaa elämäänsä.
Monesti vertasin tilannetta syöpään - ja syöpää kauheamman tilanteesta minun mielestäni teki se, että ainakin syöpäsairaan kanssa oltaisiin oltu samalla puolella: Syöpä olisi ollut yhteinen vihollinen joka pitää nujertaa. Päihteiden kanssa päihde on syöpä, josta se rakas haluaa pitää väkisin kiinni.

Tilanne puolison ja lapsen välillä on tietysti siinä mielessä erilainen, että lapseen on jo lain kirjoissa väkisin sidottu. Puolistosta noin periaatteessa pääsee eroon. Käytäntö on siinäkin kuitenkin samanlaista: rakkautta ei voi päättää lopettaa vaikka toista ihmistä ei enää näkisikään.

Uskon, että sekä puolisoilla, sukulaisilla, vanhemmilla, siskoilla, kavereilla… kaikilla on iso tuska ja pelot jos läheinen käyttää päihteitä - ja kaikkien tunteet ovat yhtä todellisia, arvokkaita ja yhteinen jakaminen ja tukeminen kannattaa lokeroinnin sijaan.

Minä kyllä olen NM:n kanssa samaa mieltä. Rakkauttahan tietenkin on niin vanhemmilla kuin aviopuolisoilla läheistään kohtaan ihan yhtä lailla, mutta äiti ensinnäkin joutuu lapsensa kohdalla kaivelemaan sisintään aivan eri tavalla miettiessään syitä ja seurauksia toisen päihteiden käytölle. Vaikka puoliso sitä tekee todennäköisesti samankaltaisesti,niin loppulaskussa hän voi “syyttää” puolisonsa vanhempia katastrofin alkusyistä, äiti joutuu loppuelämänsä pohtimaan, miksi näin on käynyt, vatvoo asioita jo lapsen syntymästä, missä kohtaa on tehnyt suurimmat virheensä, imettikö liian kauan vai liian vähän, eikö lukenut tarpeeksi iltasatuja, jne. Lapsen kohtalo ravistaa koko äitiyden identiteetin, ihmisyydenkin identiteetin. Olenko niin paha ihmisenä, että minun lapseni on näin kokonaisesti tuhoutunut. Minä en pääse koskaan täydellisesti eroon näistä mietinnöistä, toisin kuin puolisot,jotka aikansa kitkuteltuaan voivat lähteä puolisonsa luota ja hakea uuden, paremman tilalle,ja unohtaa entisen parinsa, perustaa uuden onnellisemman perheen. Minulta sen sijaan on viety kaikki. Minulla ei ole enää lasta, en koskaan saa “uutta”, en saa lapsenlasta, edessäni on pelkkää tyhjää. On siinä vissi ero.

Hei,

tämä on kyllä minusta hyvä puheenaihe.

Ymmärrän pointin, että häpeä ja syyllisyys painaa äitejä Zurussan mainitsemien syiden perusteella.

Jossain vaiheessa on vain annettava armollisuus itselleen. Täytyy aina muistaa, että on yrittänyt parhaansa olevan paras äiti. Ja jos siinä ei vain onnistunut niin asian pitää vain hyväksyä ja olla armollinen itselleen. Nykymediassa syyllistetään aika monesta suunnasta siitä, että vanhemmat jättävät lapsensa yksin ja yhteisöllisyys puuttuu Suomalaisessa kulttuurissa. Se pitää osittain paikkansa, mutta se ei vain koske kaikkea. Vaikka oli yrittänyt olla paras puoliso, äiti niin huumeiden edessä ollaan ihan riittämättömiä. Jos siihen on menty koukkuun sanoi käyttäjä miten tahansa niin mikään kasvatusmetodi ei olisi riittänyt.

Rakkaus on silti aina olemassa.

Vaikka ollaan jo erossa niin jostain syystä välitän edelleen miehestä. Tunneside on olemassa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että miehen taustalla kasvatus on ollut huonoa. Mutta en menisi sanomaan hänen äidilleen sellaisista valinnoista, mitä hän oli tehnnyt aikoinaan. Tämä valinta suistui miehen raiteiltaan. Iältään jo 12 vuotiaana. Ymmärrän kyllä syitä, miksi äiti teki niin, mutta silti…

Kaikesta huolimatta miehelläni on vastuu omasta elämästään ja sitä hän ei voi syyttää äitiään ja lapsuutta loputtomiin. Kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin päältäpäin.

Kunhan ymmärretään, että päihteidenkäyttäjä on ainoa joka lopettaa käytön ei kukaan muu. Ongelma on valtava ja monisyinen, että ihminenkin on pieni vyyhdin edessä. Voi aina jossitella, muttei loputtomiin. Äitinä ja puolisona on päätettävä se, että päihdekäyttö ei saa vallata koko elämänsä vaan yrittää löytää omasta elämästä sen elämisen arvoista.

Täällä on monta naista, joka elää huumeidenkäyttäjän kanssa niin on aivan kohtuutonta syyttää heitä olemisesta käyttäjän kanssa- se ei auta ketään. On mahdollista lähteä suhteesta- mutta se jättää aina jälkensä.

Mä olen kyllä sitä mieltä, että ero vanhemman ja puolison välissä on iso, jos puhutaan nyt nimenomaan vertaistuesta. Sellaisesta tuesta, jossa kokee, että tulee ymmärretyksi. Sillä sitähän vertaistuki on.

Tuskin kukaan vanhempi voi täysin ymärtää, mitä me puolisot joudumme läpi käymään tai vastaavasti me puolisot emme voi täysin ymmärtää sitä, mitä te vanhemmat käytte läpi.

Varmasti on hyvä, että näitä asioita voi kumpikin ryhmä käsitellä erikseen. En toki tarkoita sitä, että en haluisi puhua näistä myös teidän vanhempien kanssa. Arvostan toki teidän mielipiteitänne ja haluan lukea kokemuksistanne. Siinä on vaan suuri sävyero, vaikka kokemukset ovatkin paljolti samanlaisia.

Tunnustan tässä samalla, että olen syyllistänyt joskus exän äitiä hänen tilanteestaan. Totuus on kuitenkin se, että jokainen on täällä vastuussa omista valinnoistaan. On paljon ihmisiä, joilla on ollut vaikea lapsuus ja he päärjäävät loistavasti. On myös ihmisiä, joilla on ollut hyvä lapsuus ja he pärjäävät silti heikosti. Näihin asioihin kun vaikuttaa niin moni muukin asia, kuin se perhe. Lapsille esim. kaverit ovat hirveän tärkeitä ja jo pelkästään se, että tällä alueella on ongelmia voi vaikuttaa niin moneen seikkaan.

Varmasti jokainen lapsensa menettänyt vanhempi miettii, mitä olisi voinut tehdä toisin oli lapsi sitten kuollut huumeisiin tai jäänyt auton alle. Jälkimmäisessä tapauksessa varmasti ajattelisi, että olisi pitänyt varoittaa ja neuvoa enemmän miten tietä ylitetään turvallisesti. Ja ne jotka jäävät eloon, mutta eivät lopeta käyttöä… Se on varmasti myös hyvin raskasta… Siinä toisen on menettänyt henkisesti.

Minä olen myös vanhempi ja jo nyt “ryssinyt” lasteni asiat, kun olen valinnut heille päihderiippuvaisen isän. Mahdollisuudet ongelmiin tulevaisuudessa ovat monin kertaiset tavallisiin lapsiin verrattuna. Nyt heillä on mahdollisesti addiktigeeni tai ehkä he ottavat miehen mallia isästään ja valitsevat kummpanikseen rentun. Teen tietysti kaikkeni, jotta näin ei kävisi. Yritän näyttää omalla esimerkilläni millainen käytös on hyväksyttävää ja millainen ei ja elän elämääni toteuttaen haaveitani toivoen , että se inspiroisi myös lapsiani tulevaisuudessa. Jotta he myös näkisivät, että maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Jos kuitenkin kävisi niin huonosti, että jompi kumpi heistä alkaisi huumeiden käyttäjäksi en lähtisi enää pyörittämään omaa elämääni siihen rumpaan mukaan. Olen sen jo kokenut ja tiedän, että silloin ei voi tehdä muuta kuin odottaa, että toinen ymmärtäisi oman elämänsä arvon. Toki tiedän, että on nyt helppo sanoa näin. Ei sitä tiedä, mikä tilanne sitten oikeasti olisi.

Mutta pidemmittä puheitta toivotan teille hyvää alkanutta vuotta! Täällä exä on edelleen “raitis”. Heittomerkit siksi, että käyttää välillä lääkäriltä saamiaan masennuslääkkeitä. Olen nykyään aika ehdoton siinä, miten määrittelen raittiuden. Hyvältä siis näyttää. Ei murskannut tätä muutosta ei meidän ero, ei mun uusi mies. Tätä se on, kun oikeasti haluaa olla ilman päihteitä. Pitkä on ollut tie tähän pisteeseen, mutta piste tuli ja se on pääasia. Oma toipuminen on tietysti myös ollut huomattavasti helpompaa, kun ei ole tarvinnut koko ajan olla huolestunut.

Osittain niin olen samaa mieltä Dahlian kanssa, että eroa löytyy vertaistuen näkökulmasta, mutta
siihen ehkä loppuu meidän “lokerointi” leiriinasettuminen.

Kun olin yhdessä niin kun mies lähti aineiden perään niin silloin minulle nousi huoli miehen pärjäämisessä ensisijaisesti mieleen ja sama nousi myös äidin mieleen. Mutta on kuitenkin enemmän päällä huijattu olo. Että mistä me kaikki viikot ollaan puhuttu erikseen ja yhdessä ja on silti mennyt hyvin. Repsahdus - siihen sitten pettymys iskee.

Uusi täällä sanoi hyvin, että turhaa lokeroida ihmisiä siihen leiriin, kuka kukin on.

Mulla on nyt jonkunlainen analyysivaihe päällä. Olen jo eronnut syksyllä, mutta nyt tavallaan analysoin kaikkea ja ainoa paikka jossa voin hieman analysoida on tämä Vilpolapalsta. Puhuminen ystäville on vaikeampaa, kun he eivät oikein sisäistä tätä asiaa. Joskus kauas katsomisen taito on lähempänä asian ytimeä kuin olla tilanteen päällä. Tämä on just sitä.

Minusta ero on täysin oleellinen, mutta sehän ei estä meitä lukemasta ja ymmärtämästä toistemme tekstejä.

Olen pari kertaa jättänyt päihdeongelmaisen miehen. Se, joka niistä oli rakkain, vannoi, että minun rakkauteni pelastaisi hänet. Muistan sen, miten katsoin hepatiitista keltaisia silmiä ja mietin, että tuota ei pelasta kuin enintään uskoon tulo ja jumalan rakkaus. Näiden repivien erojen jälkeen en kuitenkaan tarvinnut lääkitystä, terapiaa yms., joita tyttäreni kuoleman jälkeen olen tarvinnut. Lapsen kuoleman jälkeen menettää osan itseään ja etenkin tulevaisuuttaan, kuten Zurussa sanoi. Etenkin, jos se lapsi oli ainoa ja vaikkei olisikaan. Ei voi tulla uutta “parempaa” eheyttävää parisuhdetta, mikä toivo teillä puolisoilla on kuitenkin ihan realistinen. Oma nykyinen mieheni on lähes absolutisti ja tukee minua paljon.

Mitään vastakkain asettelua ei toivottavasti täällä kuitenkaan tule ja ala. Huumeriippuvaisen kanssa eläminen on kamalaa, vaikka se olisi seinänaapuri.

Mä en oikeastaan ymmärrän, miksi tuota lokerointia ylipäätään pitäisi vastustaa. Siitähän on paljon hyötyä. Nämä ovat monille niin kipeitä ja vaikeita asioita käsitellä, että mielestäni on ehdottoman tärkeää saada kunnollista vertaistukea, ei valistusta tai päähän taputtelua. Sitä saa parhaiten niiltä, joilla on samanlainen tilanne.

Ja tilanteet ovat erillaisia niin vanhempien kuin puolisoidenkin kesken. Syntyyhän siinäkin jo väkisin jokun verran lokerointia. Mitä aineita käytetään, millainen tausta on, millainen elämän tilanne ym. Nämä kaikki asiat vaikuttavat joka tapauksessa. Minä ainakin olen kokenut, että parhaiten saan yhteyden niiden ihmisten kanssa, joiden mies on käyttänyt samoja aineita kun mun exä.

Vertaistuessa tärkeintä on se, että siitä saa lohtua ja voimaa. Minä olen tehnyt tietoisen päätöksen olla kommentoimatta vanhempien kirjoituksia tai ylipäätään sellaisia tilanteita, jotka poikkeavat paljon omistani. Tämä siksi, että saatan päästää suustani sellaisia asioita, jotka eivät anna toiselle mitään rakentavaa. Varsinkin silloin, kun tullaan tänne ensimmäistä kertaa ollaan todella herkkiä. Vääränlainen viesti tai se että ei saa riittävän paljoa niitä viestejä, voi aikaan saada sen, että suuttuu tai loukkaantuu eikä palaa enää. Siksi olen katsonut, että kaikki vertaistuki ei ole hyvää sellaista ja kaikkeen ei kannata kommentoida, vaikka samankaltaisia kokemuksia olisikin.

Ymmärsin muuten niin, että NM tarkotti, että ei pitäisi syöttää samaa puuroa kaikille, vaan tilanteet pitäisi huomioida erilaisina, niin kuin nyt vanhempien ja puolisoiden kohdalla ovat. En niinkään sitä, että hän olisi jotenkin väheksynyt meidän kärsimystämme tässä, vaikka toki se on pienempää heihin verrattuna. Varmasti me kaikki saamme paljon myös toisiltamme, mutta niin kuin NM sanoi, lapsen huumeiden käyttöä ei voi rinnastaa puolison päihdeongelmaan läheisen näkökulmasta. Peruslähtökohdat kun ovat niin erilaiset.

Niin, mulla ei ollut Vilpolaa kun olimme miehen kanssa yhdessä niin minun ainoa tukeni joka ymmärsi missä olen on ollut miehen äiti. Hän on ollut se minulle vertaistuki.

Mutta kun alan kirjoitella tänne niin se ero vain korostuu. Täällä on vastakkainasettelua puolisot ja äidit/isät vaikka minun mielestäni se on turhaa.

Mutta tässähän hyvä puoli on se, että tulee erilaisia näkökulmia asiaan/asioihin. Voi tulla uusia ajatuksia ja tapoja ajatella asioita.

Niin sehän olisi ihan hyvä, saada uusia tapoja ajatella.
Onhan vanhemman osa todella paljon erilainen kuin puolison. Puolisosta voi erota, lapsesta ei. Tai siis lapsi pysyy lapsena vaikka vanhempi ei haluaisi enää olle mukana siinä painajaisessa. Rakkaus lapseen on jotain niin erilaista kuin rakkaus puolisoon.

Suru silti kullakin, ei kai sen vertailuun ole edes tarvetta kummalla suurempi. Ehkä meidän täällä pitäisi keskittyä enemmän siihen kuinka asian kanssa eläisi tai miten tilanteista selviytyy. Löydettäisiin siis enemmän yhteistä kuin erottavaa.

Jokaisen suru on omansa. Muistan itse huumeista harhaisen miehen kanssa väkivallan uhassa eläneenä, peläten selviänkö eroa harkitessani hengissä seuraavaan kesään, tunteneeni lähes vihaa kun ystävätär valitti jotain arkipäiväistä miehestään. Teki mieli huutaa että “ei tuo ole mikään ongelma!” Mutta kun eihän siitä olekaan kyse… :slight_smile:

Jaksamista kaikille, elämäntilanteesta riippumatta.