En tiedä kuinka pääsen eteenpäin

Löysin tämän foorumin juuri, ja ajattelin nyt kirjoittaa tänne, kun tuntuu että en tiedä kuinka pääsisin elämässä eteenpäin.
Erosin n.puoli vuotta sitten 7 vuoden parisuhteesta, ero johtui siitä että mies ilmoitti ettei hän haluakaan lapsia koskaan. Se oli oikeastaan viimeinen niitti, olin niin tympääntynyt jokapäiväiseen tissutteluun ja sekoiluun, siihen että koko ajan sai olla huolehtimassa aikuisesta ihmisestä. Nyt tosin huomaan, että on ihan orpo olo, kun ei tarviikaan huolehtia kuin itsestään. Eroprosessin jyllätessä tukeuduin kovasti äitiini, soittelimme joka päivä ja sain hänelle juteltua tuntemuksistani jne. Nyt olen alkanut tajuta, että olis ehkä pitänyt valita joku toinen henkilö “tukijaksi”. Äitini nimittäin on alkoholisti, juonut koko elämäni. Hän kyllä hoiti lapset, ja on nyt ollut työelämässä taas mukana, mutta juominen on silti lähes päivittäistä. Lapsuudesta muistan äidin tekemiä useamman päivän katoamistemppuja, jolloin olin hädissäni että onko äiti jättänyt minut. Kun olin jo muuttanut pois kotoa, äitini jätti isäpuoleni ja neljä pikkuveljeäni (kolme heistä alle kouluikäisiä), eli pitkään puoliksi kotona, puoliksi ryyppykavereidensa luona. Minä asuin toisella puolella Suomea, mutta riensin kotiin auttamaan isäpuoltani lasten hoidossa, pitihän hänen käydä töissä ja äiti oli ollut lasten kanssa kotiäitinä. Jokaisella pikkuveljistäni alkoi teini-iällä tulla monenlaisia ongelmia; mielialalääkkeitä, viiltelyä, päihteitä, yksi heistä istui jo puoli vuotta vankilassakin. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten saanutkaan veljiäni “pelastettua”.
Nyt erottuani olen huomannut, kuinka riippuvainen olin ex-miehestäni, ja olen siirtänyt nyt tuon riippuvuuden äitiini. Ja jos äiti vastaa puhelimeen/soittaa mulle kännissä, koen että elämäni viimeinenkin tukipilari on kaadettu. En voi luottaa enää ex-mieheeni, enkä äitiinikään. Minulla on ystäviä, mutta kaikilla on omat perheet, en halua kaataa asioitani heidän niskaansa. Nyt olen miettinyt AAL:n menemistä, olisikohan siitä hyötyä? Pelottaa vaan, kun en tiedä mitä odottaa, ja jos alan kaikkien edesdä itkeä (olen aika itkuherkkä nykyään). Pakko silti tehdä jotain, näin ei voi jatkua…

Hei! Kannattaa kokeilla Alkoholistien aikuiset lapset vertaistukiryhmää. Olin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä ja sain sieltä ystäviä ja vertaistukea. Ehdottomasti paras teko siinä tilanteessa oli mennä sinne. Samoja asioita kokeneet ymmärtävät parhaiten sinua. Äläkä turhaan pelkää itkemistä. Itse taisin itkeä ja täristä koko sen ensimmäisen ryhmässäkäynti kerran ajan. Sen jälkeen on tullut itkettyä ja naurettua siellä monet kerrat :slight_smile:. Helpottaa aivan mielettömästi, kun uskaltaa avautua toisille saman kokeneille! Tsemppiä! ja kannattaa käydä ainakin muutaman kerran ennenkuin tekee päätksen siellä käymisestä. Siellä ei myöskään ole pakko puhua, jos ei tahdo.