Hei @Räpistelijä , kiitos myötätuntoisesta viestistäsi.
On ihan totta, että nyt jos koskaan tulisi olla armollinen itselleen. Sen vain kovin helposti unohtaa.
Yritän hyväksyä surun, ja vain antaa sen olla, tulla ja mennä. Jumalauta mikä tunne se on, ihan kuin hyökyaalto. Ja kaikki tämä itku, tippuukohan silmätkin jo kohta päästä… Mutta totta tuokin, että ne paremmat päivätkin tulevat. On kuitenkin niin kuten kirjoitit, hyvin todennäköisesti tulen olemaan vielä hyvilläni tästä muutoksesta. Se oli kuitenkin väistämätön ja tarpeellinen, niin minulle kuin puolisollenikin.
Parin viikon takainen itkuruljanssi on nyt ollut ainakin tauolla. En jaksa uskoa itkun loppuneen kokonaan, mutta olen nyt jossakin “pois päältä”-tilassa, jossa en oikein tunne yhtään mitään. Paitsi väsymystä. Välillä mieleeni alkaa kohota jotakin narinaa miten koen tulleeni väärinkohdelluksi tai tunnen itseni typeräksi, mutta lopulta olen huomannut ajattelevani mitä väliä näillä ajatuksilla on. Olkoon arvossaan, eivät ne kuitenkaan mitään muuta.
Mies on nyt yrittänyt olla vähäisemmällä juomisella pari viime viikonloppua, mutta eihän sekään mitään muuta.
Jotenkin vain odotan, että tämä välitilavaihe asuntojen välillä loppuu ja muutto on valmis. Ihan kuin seuraisin asiaa itseni ulkopuolelta tai vain seuraisin asiaa, jota ei voi pysäyttää. Olo on omituinen, koska todellisuudessa kuitenkin toteutan aktiivisesti päätöstä, jota olen itse ollut tekemässä.
Ei tässä jorinassakaan mitään järkeä tunnu olevan. Olen yrittänyt viime päivinä löytää ajatuksia liittyen omaan, henkilökohtaisen elämääni. Ajatuksia ja asioita, jotka eivät peilautuisi puolison dokaamisen tai asumuseromme kautta. Niitäkin on, niistäkin voisi olla joskus hyvä kirjoittaa.
Vaikutat olevan saranavaiheessa vanhan ja jonkun ihan uuden välissä. Kaikkia ovia ei voi kuitenkaan pitää auki, vaan vaikka uusi ovi on raollaan, vanhaa pitää ainakin yrittää sulkea.
On oikein hyvä peilata tänne puolison juomisen ja asumiseron kautta kun siltä kerran tuntuu. Kirjoittaminen selventää asioita ja auttaa käsittelemään niitä.
Olet varmasti hyvällä ja oikealla polulla, tsemppiä!
Kiitos kannustuksesta,@Teme70. Itsellä tuppaa välillä unohtumaan, että taitekohdassahan tässä tosiaan ollaan…
Jotenkin koen kaiken tosi raskaana ja surullisena, ja pelkkänä menetyksenä. En osaa edes ajatella, mitä hyvää tästä kaikesta voi vielä seurata. Mutta ehkä sen aika vielä koittaa. Ja toisaalta, mistä mitään edes voisi tietää, kun on siirtymässä täysin uuteen aikaan ja asetelmaan. Itselleen voisi olla armollinenkin.
Ei mikään ihme, sinähän olet kokemassa menetyksen. Joudut luopumaan haaveista joita oli (ja varmaan myös joistain menneistä hyvistä ajoista) ja tulevaisuudesta, joka ei tullut sellaisena kuin olisit halunnut.
Se onneksi ajan mittaan haalenee, se suru, elämä muuttuu kevyemmäksi ja kun uusi arki alkaa löytää uomansa, uusillekin tunteille tulee tilaa. Kivemmille ja kevyemmille. Ihan varmasti.
Edelleen voimia uusiin päiviin. Kyllä se uusi tulevaisuus sieltä, pikku hiljaa.
@Räpistelijä : Olen huomannut ajattelevani, että koska olen itse ollut asumiserosta päättämässä, tai koska kyseessä on “vain” asumisero, niin ihan kuin se veisi jotenkin oikeuden suruun. Tai ihan kuin ei muka olisi mitään mitä surra. Ihan pimeetä ajattelua.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi miehen elämässä. Ehkä olen tuntenut näin aiemminkin liittyen alkonkäyttöön tai vaikeuksiin ratkaista isoja asioita, kuten asunnonostoa. Tämä on nyt korostunut entisestään. Mies on läheinen sisarustensa ja erityisesti äitinsä kanssa, ja tuntuu hoitavansa asioita ensisijaisesti heidän kanssaan. Äitinsä on jopa menossa laittelemaan valitsemansa verhot miehen uuteen kotiin. En tiedä, tunnen itseni naurettavaksi. Ehkä en vain ymmärrä noin symbioottista toimintaa, kun itselläni ei ole moisesta kokemusta - minun ja vanhempieni tai sisarusteni suhde ei ole tuollainen, vaikka läheisiä olemmekin.
@Karpalo Kuulostaa tutulta jotenkin. Toisaalta, ilmeisesti puolisosi ei ole paljoa sinua kuunnellut esim. juomisen suhteen aiemminkaan. Miksi siis tilanne nyt muuttuisi ? Itse olen huomannut että perheenjäsenet monesti ikäänkuin suojelevat alkoholiongelmaisia. Tätä on vaikea ymmärtää. Ongelmasta ei voi puhua ( esim. omassa lapsuudenkodissani oli näin). Itseäni on yhä enemmän alkanut harmittaa salailu ja valehtelu. Sitten annetaan vaikka perheen hajota ennen kuin otetaan asia esille ongelmasta kärsivän kanssa . Omituista . Joka tapauksessa, tsemppiä muuttoon ja oman tilan löytämiseen !
@Maukkis: Kiitos kannustuksesta, ehkä kaikki järjestyy ajan kanssa. On muuten varmaankin juuri niin, että tuskinpa minua nytkään kuunnellaan. Jos kuunneltaisi, ei välttämättä eri osoitteet odottaisi.
Viimeinen viikko vanhassa kodissa alkaa huomenna. “Kaikki häipyy, on vain nyt” lauleskelivat Eput radiossa. Siinäpä se tiivistyy.
Tsemppiä muuttoon. Varmasti siinä on haikeuden tunne mukana, mutta toisaalta uuden mahdollisuuden tunne - kävi miten kävi, olet uskaltanut ottaa konkreettisen askeleen tilanteen selvittämiseksi. Ajattele kuinka moni vielä pohtii ja ajattelee että ehkä tämä tästä… joskus onkin suurinta viisautta päästää irti, silloin asiat voivat muuttua, koska energiaa enää kulu niin paljon vanhan pönkittämiseen. Jaahas yritän varmaan tässä myös vakuuttaa itseäni
@Maukkis: Kiitos. On kieltämättä ajoittain uskomatonta ajatella, että tilanne on kaiken pohdinnan, toivon, itkun, ja yrittämisen jälkeen tämä. Toisaalta samaan aikaan jollakin tasolla tiedostaa, ettei muuta olisi voinut olla. Siis tässä asetelmassa, alkon kanssa. Väistämätön asia. Kovasti voimia myös sinulle omaan tilanteeseesi.
Näin kodin raunioita katsellessa on aika lyöty olo. Mies oli värvännyt sukulaisensa tyhjäämään kaappeja ja kantamaan tavaroita, itse kun ei tajunnut aloittaa pakkaamista ajoissa. Jotenkin niin vitutti nähdä miehen äiti mouruamassa tavaroiden perään ja purkamassa minun (no joo, meidän) kodin sisältöä, jota en itse ollut ehtinyt käydä vielä läpi. Olen aina tullut anopin kanssa juttuun, mutta nyt teki mieli huutaa että painu ämmä helvettiin. Itsestäni alkaa paljastua varsin viehättäviä puolia, vai mitä? Noh, huomenna hän menee varmaankin laskostamaan poikansa kalsaritkin uuden kodin kaappiin.
On ehkä parempi lopettaa tämä valittaminen ja käydä nukkumaan. Taidan olla vähän väsynyt. Vittuuntunut, katkera ja väsynyt.
Ja saat ollakin. On hyviä syitä. Mutta ei se jää päälle.
Terve reaktio, tuntea tuollaisesta vihaa. Hyvin terve! Älä siitä itseäsi soimaa, siitäkään.
Terveitä puolia.
Nämä ovat tunteita ja ihminen kokee niitä, kun ei koko ajan dokaa. Se on vain hyvä asia ja sinulla on niihin kaikkiin tunteisiisi täysi oikeus, olivat ne mitä hyvänsä.
Käsillä ovat nyt ne pahimmat päivät. Yhteisen kodin purkaminen on raskasta, mutta kun saat viimein alkaa pesiytyä ihan kokonaan omaasi omalla tavallasi, alkaa helpottaa.
Tsemppiä @Karpalo elämänmuutokseen. Uskon että se on sinulle paremman alku. Pidä itsestäsi huolta. Olen mielenkiinnolla seurannut teidän vaiheita ja olen iloinen että löysit sisältäsi päättäväisyyttä tehdä asioille jotakin.
