En jaksa enää yrittää....

Yhteistä taivalta takana reilu vuosi. Ja siihen aikaan mahtuu vaikka ja mitä. Mutta pääsääntöisesti se on ollut ylämäki/alamäki…

Nyt en enää jaksa mieheni “tuurijuoppoutta”.
Koko yhdessäolo aika on mennyt samalla kaavalla. Menee hyvin, tulee joku viikonloppu ja mieheni lähtee ryyppäämään ja ryyppää niin pitkään kuin mahdollista. Eli yleensä sunnuntai aamuun asti koska ma kyllä hoitaa itsensä töihin. Joskin pidemmät vapaat kuten pääsiäinen ym. sitten taas pidemmästi viinan kanssa. Putken jälkeen on katuva ja taas menee hyvin kunnes sama kaava toistuu.

Nyt olen jo niin väsynyt, että vaatii todella voimia edes kirjoittaa tätä tänne. En tiedä enää mitä tekisin. Sata kertaa ollaan erottu ja palattu yhteen. Olen sanonut miehelleni etten hyväksy tuollaista juomista ja monen päivän putkia vaan lähden sitten menemään. Kuitenkin rakastan kovasti ja olen mennyt siihen ns. lankaan kun hän on pahoillaan ja toteaa ettei tällainen ryyppääminen ole häntä varten. Lupaa muuttua ja parantaa tapansa. Haluaa panostaa todella yhdessä oloomme ja yrittää vielä. Rukoilee minua yrittämään ja pyytää etten jätä… No niinpä olen sitten yrittänyt.

Taas meni ihan hyvin kolmisen viikkoa. Suunniteltiin yhteistä vapun viettoa ja samalla minä pelkäsin. Ja niinhän siinä kävi kuten pelkäsinkin. Tuli perjantai ja yhteydenotot vähenivät. No sitten soitin illan suussa ja siellähän sitä jo ryypättiin. Sain kuulla soittaneeni vain vittuillakseni hänelle ja eihän sitä nyt joka päivä tarvitse yhdessä olla ym ym.
Puhelimen toisessa päässä oli aivan eri mies. Ja sen jälkeen ei sitten ole kuulunutkaan mitään. Huomisee asti vetää viinaa ja ehkä alkuviikosta soittaa ja on pahoillaan. Ja jos vielä yritän niin ei sitä hyvää aikaa ole kuin pari viikkoa. Paljonpa kannattaa.

Ja sitten minä olen se paskamainen ämmä joka haluaa estää häntä menemästä kavereidensa kanssa. Täytyyhän sitä kavereita saada nähdä. Niin saakin, mutta aina samoissa merkeissä. Ja kännissä voi haukkua minut aivan miksi tahansa. Miten ihmisessä voikaan olla kaksi niin eri puolta…

Kotona istun huolissani ja mietin vain koko ajan mitä hän tekee. Kun ei sattuisi mitään ja missä viettää yönsä…
Välillä jopa huomaan toivovani, että jotain sattuisikin. Ei mitää vakavaa, mutta jotain mikä saisi hänet tajuamaan, että nyt on mennyt homma liian pitkälle. Mutta hänhän menee “juopon tuurilla”. :confused:

Haluaisin vielä yrittää ja haluaisin uskoa. Mutta en todellakaan enää usko, että hän muuttuu. Sillä eihän hänellä ole mitään ongelmaa !! :smiling_imp:

Eikä sekään säikäytä vaikka jätänkin hänet… Ja itsekin alan huomata, että olen vaarassa masentua hänen rinnallaan. En tahdo jaksaa nauttia enää edes niistä hyvistä hetkistä. Miten voisin, kun tietää ettei sitä hyvää aikaa kestä kuin pari viikkoa.

En vastaa enää jos hän yrittää soittaa tai ottaa yht. Sama keskustelu käytäisiin taas ja ei se minnekkään johda.
Silti on niin h…tin vaikea päästää irti ja aloittaa elämä ilman häntä. Sitähän kaikki ystävätkin ihmettelevät. Miten voin edes surra eroa sen kaiken jälkeen mitä hän on minulle tehnyt… Lujille se vain siitä huolimatta ottaa.
Ja samalla tunnen itsenikin säälittäväksi paskaksi jos annan kohdella itseäni näin…

Mitä teen??

Pientä lohtua iltaasi, meitä on monta täällä jotka elävät ja ovat eläneet samankaltaisissa suhteissa. Et ole yksin.
Meillä on jokaisella omat kertomuksemme joissa on paljon tuota samaa ja jokainen tietää mitä elämä alkoholistin kanssa voi pahimmillaan olla! Toivoa ja epätoivoa, masennusta ja huolta, paljon kyyneleitä, vähän iloja ja yhä vähenevää luottamusta. Kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kerrot että olette olleet yhdessä vuoden ja sekin aika on jo ollut tuota mitä kerroit? En halua kehottaa mihinkään päätökseen enkä ohjailla tekemään mitään henkilökohtaisia ratkaisuja mutta neuvoisin sinua harkitsemaan tarkkaan, mikä on saanut sinut jäämään siihen suhteeseen jos jo alusta alkaen on ollut nähtävillä alkoholi ongelmia?
Haluatko todella jatkaa tai yrittää perustaa jotain pysyvää sille pohjalle?

Sinun on tehtävä itsellesi selväksi mitä haluat elämältäsi, millaisen parisuhteen haluat ja pystytkö todella saavuttamaan ne tässä suhteessa?
Vuosi on suhteellisen lyhyt aika yhteistä elämää mutta tarpeeksi pitkä aika oppia tuntemaan toisensa ja siinä ajassa ilmenee varmaan jo ne tärkeimmät persoonallisuuden piirteet ja tuovat julki arkipäivän ongelmat ja pääpiirteittäin ne tärkeimmät seikat meissä jokaisessa.

Itse seurustelin nuoruudessani miehen kanssa joka käytti alkoholia holtittomasti heti eka tapaamisesta lähtien, en alkanut koskaan yhteistä elämää hänen kanssaan. En voinut sietää sitä juomisen määrää. Mutta. kuinkas ollakaan, tapasin sitten suuren rakkauteni ja hän oli mielestäni normaali alkoholin käytön suhteen! Ja olikin kauan, mutta ikävä kyllä hänelle kehittyi alkoholi ongelma myöhemmin… ja kyllä jouduin nielemään monet kiukun kyyneleet havahduttuani todellisuuteen, aivan kuin minua olisi petkutettu! enhän minä halunnut alkoholistia miehekseni!
Aivan kuin kohtalon ivaa. Olin niin varma että en koskaan halua kärsiä alkoholista perheessäni ja niin ollen en joudukaan sellaisiin suhteisiin. Ei sitä näe ulkopuolelta kuka sairastuu siihen tai kenellä on taipuvaisuutta siihen, vai onkos se kenties niin että meillä kaikilla voi olla se taipuvaisuus, tarvitaan vain suotuisat olosuhteet alkoholismin puhkeamiselle!

Jos susta todella nyt tuntuu että et jaksa enää yrittää niin kuuntele sitä ääntä sisälläsi, siinä on varmaan totuus jota sinun on kuunneltava. Mutta elämä ei lopu siihen, sinä olet arvokas ihminen ja ansaitset jotain paljon parempaa!
Elämänilo ei ole riippuvainen toisesta ihmisestä, mutta se toinen ihminen voi tehdä elämän hankalaksi. Näin minä koen sen omalla kohdallani. Sinulla on oma elämä ja sinun miehelläsi oma ja molemmat on vastuussa vain omasta elämästään. Toivon että löydät jotain avaimia solmuihin joissa kamppailet juuri nyt.
Ainakin tämä kanava on yksi paikka johon voit heittää huolesi ja täältä löytyy paljon hyviä vinkkejä ja lohtua meiltä “kollegoilta”!

Halit sinulle ja tsemppiä!

Jo alustahan asti merkit alkoholin liiallisesta käytöstä olivat ilmassa…jos vain olisin niihin reagoinut.
Mutta eihän siihen silloin niin kiinnittänyt huomiota. Otinhan itsekin sillä olihan kesä ja nautimme siitä eikä siinä sitten tullut niin kiinnitettyä huomiota siihen kuinka paljon se toinen joi. Enkä aluksi siitä nipottanut vaan luulin oikeasti, että kyllä se siitä sitten tasaantuu kun seurustelumme alkaa olla vakavempaa. Mutta eipä näin ollutkaan…

Olen miettinyt sitä paljonkin mitä haluan elämältäni. Enkä voi sitä tämän miehen kanssa tällaisessa tilanteessa missään nimessä saada. Eihän tällaiseen koskaan voisi mitään lapsia tehdä, yhteistä taloa ostaa tai naimisiin mennä.
Ja ne ovat kuitenkin sellaisia asoita mihin haluaisin elämässäni saada mahdollisuuden. Ja olen sitäkin miettinyt, että vaikka mieheni parantuisikin niin olisiko luottamus koskaan kuitenkaan niin ennallaan, että mitään noista asioista voisin hänen kanssaan saada.

Pelissä on järki ja tunteet. Ja tiedän jos jään niin olen onneton, mutta jos lähden ja olen sittenkin valtavan onneton niin minulla on ehkä mahdollisuus joskus saada se mitä haluan.

Paljon tulee mietittyä sitä mikä tuossa miehessä onkin niin koukuttavaa. Eikö kaikki se paska mitä on saanut niskaansa häneltä olisi tappanut jo kaiken rakkauden. Kaikki haukkumiset, turhat lupaukset, kylmyys ja välinpitämättömyys, Ryyppäämisen jälkeen välillä todella vastenmielinen ulkonäkö, vanhan viinan haju, ja se tolkuton sönkötys kännissä, kännissä lääppiminen jolloin haluaa ettei toinen koske edes kun suoraan sanottuna iljettää…
Epätietoisuus siitä mitä baarireissulla tapahtuu kun sinne pitää yksin päästä ym. ym.
Ja kaikesta näistä huolimatta vieläkin olis valmis vain niin rakastamaan. :blush:

Päällimmäisenä nyt on ajatus, että eroan. Sen toteutus vain huomattavasti hankalampaa.

Hän kuitenkin ottaa jossain vaiheessa morkkiksessaan yhteyttä. Ja sitähän minä koko ajan odotankin. Josko tuo jo soittaisi.

Itsensä tässä täytyy väkisin kylmettää…Ei tule olemaan helppoa.

Ajattelet järkevästi ja uskon että päädyt parhaimpaan mahdolliseen ratkaisuun mikä se sitten onkaan!
Omalla kohdallani minua on auttanut tieto ja tietynlainen tiedonjano joka on johdatellut itseäni näissä asioissa kun ei ollut sitten minkäänlaista tietoa näistä ongelmista takataskussa omasta lapsuudesta eikä läheisistä.

On paljon hyviä kirjoja joista voi ammentaa ikäänkuin täytettä niihin omiin olettamuksiin joista ei aluksi tiedä onko ne relevantteja ja oikeita huomioita. Monet asiat olivat ainakin minulle täysin vieraita ja epäilin jopa terapeutteja ja asiaan kuuluvaa kirjallisuutta josko ne nyt olivat niin paikkansa pitäviä, varsinkin kun löysi jotain tyrmistyttävää ja uutta. Ja oli hirvittävän vaikea uskoa niitä väittämiä jotka tavallaan veivät viimeisetkin toivonkipinät sairauden laadun paljastuttua ja todenperäisyyden paljastuttua. Se tuntui niin hirveeltä löytää ne oikeet vastaukset ja huomata avuttomuutensa.

Kuitenkin, Craig Nakken on kirjoittanut yhden valtavan hyvän kirjan joka paljasti minulle syviä salaisuuksia itse riippuvuudesta ja väärinkäytöstä, Jaget och missbrukaren (ruots.) ja The addictive personality (eng, kielinesenä), en tiedä onko näitä käännetty suomeksi!
Ja toinen jota voin suositella,Robin Norwood, Women who love too much… en tiedä onko tästäkään suom.käännöstä, se löytyy kyllä ruotsinkielisenä.
Ja T. Hellstenin tuotanto ja Ben Furman ovat myös listaykkösiä!

Mitä enemmän tietää asioista sitä helpompi on orientoitua faktojen mukaan ja häviää ne turhat odotukset ja haaveet joita ei ehkä koskaan pääse toteuttamaan ilman muutosta. Omalla kohdallani se olen lähinnä minä itse joka olen muuttunut ja ongelma on samanlaisena siellä pohjalla, siis aviopuolison alkoholismi. Mutta oma suhtautumiseni on ollut se avain asia omalle hyvinvoinnilleni. Nyt en suosittele sinua jäämään, enkä toisaalta lähtemäänkään, mutta tarkoitukseni on vain kertoo omasta elämästäni omia kokemuksia. (meillä lähtökohta on ollut aivan toinen, alkoholi ongelma ilmaantui vasta vuosien kuluttua, eikä suhteemme alussa)

Nostan sulle hattua että olet jo kuitenkin varsin varhaisessa vaiheessa alkanut harkita vakavsti tilannetta. Kyllä siitä hyvä tulee, usko pois… siis vastauksesta ja sulla on elämä edessä. Ymmärrän toki että ero ei ole koskaan helppo eikä se ensimmäinen vaihtoehto mutta uskon että siitä selviää. Elämä kantaa.

Voimia sulle ja rohkeutta! Ei kaikkee tartte nyt just päättää, mieti rauhassa ja ole turvallisella mielin, elämässä voi käydä myös hyvin! :slight_smile:

Jätä tuo juoppo välittömästi ja pelasta itsesi. Ei tuo ole mitään normaalia seurustelua. Sulla on jo nyt luottamus
mennyt, miten jaksaisit 50 vuotta, esim. Normaaleja,luotettavia miehiä on joka puolella joiden kanssa elämä
ois normaalia.
ihmettelen teitä juopoissa riippuvia, eikö teillä ole itsekunnioitusta. meillä on vain yksi elämä joten sitä ei kannata
uhrata ihmiiseen jolla on pahoja riippuvuuksia, se elämä on täynnä pettymyksiä. Siihen jos vielä tulee lapsia kärsi-
mään niin hirveää…Kylmetä nyt itsesi, vähän aikaa se sattuu mut sitten helpottaa. Suuntaa energiasi muuhun.

Rakas Evangelie,
On hyvä, että kirjoitat tänne tuntemuksiasi. Siten kaikki alkaa selvitä itsellesikin. Täällä saat myös tukea muilta samaa kokeneilta.
Jos tunnet tarvitsevasi enemmän tukea, voisit tutustua myös Al-Anoniin (www.al-anon.fi). Siellä tapaat kasvoista kasvoihin meitä alkoholistien läheisiä. Me ymmärrämme sinua. Kerromme sinulle, miten me olemme selviytyneet elämästä alkoholistin rinnalla.

No niin, kuten huomaat Evangelie meitä on moneksi, täälläkin!

En kyllä alkaisi ketään tuomitsemaan omista valinnoistaan, enkä epäilemään itsekunnioituksesta tai muustakaan…
Sinulle “vieras”, haluaisin sanoa että, jokaisen valintoja ja elämän päätöksiä tulisi kunnioittaa, eihän meistä kukaan voi tietää toisten ihmisten perhe elämää ja niitä syitä miksi päädymme tietynlaisiin ratkaisuihin!

Koko elämähän on loppujen lopuksi valintoja ja niimpä omalla kohdallanikin, pääseehän tästä lähtemään jos haluaa ja totta on että kyllä se ero sattuu ja tuntuu mutta …ei kai kukaan jää suhteeseen jossa on paha olla! En minäkään jäisi jos elämäni olisi riippumista toisessa ihmisessä!

Ei niin, vaan meillä on jokaisella ikioma elämä ja elämänilo ei ole toisesta ihmisestä riippuvaa! Mutta toinen ihminen voi tehdä siitä omasta elämästään hankalan ja omilla ongelmillaan saastuttaa myös läheisten elämää ja siinä vaiheessa on tehtävä selväksi rajat kenen huolia kantaa ja kenen pahaaoloa ja ongelmia hoitaa! Kun jättää vastuun esim. alkoholistille itselleen hänen omat ongelmansa ja konsekvenssinsa eikä ala kantaa hänen pahaaoloaan harteillaan on jo voittanut paljon. Ja sen voi toki tehdä myös parisuhteessa, on vain kysymys siitä mitä me itse odotamme ja vaadimme siltä suhteelta.
Omalla kohdallani olen tehnyt tietoisen valinnan ja jäänyt, mutta en kanna mieheni lasteja enkä hänen ongelmiaan!

Ensisijaisesti meidän kuuluu hoitaa itseämme ja pitää huolta omasta hyvinvoinnista, vasta sieltä käsin voi saada oikean distanssin ympäröiviin ongelmiin! Mutta kuitenkin paradoksaalisesti aviopuoliso mielletään niin usein oasaksi omaa itseä ja sitähän hän ei oikeasti ole vaan oma itsensä suhteessakin ja siksipä vastuu hänen törmäilyistään on myös ja ainoastaan hänen!

Pidetään huoli itsestämme ja yriteään ymmärtää toisiamme ja toistemme valintoja!

On tässä miettimistä kyllä…

Olemme muutenkin mieheni kanssa kovin erilaisissa elämäntilanteissa ja lisäksi vielä tuo hänen ryyppäämisensä.
Mies on eronnut ja hänellä on liitostaan lapsia ja minulla nuo kaikki olisi vielä tekemättä. Joskus ajattelenkin, että hän on jo nuo asiat tehnyt eikä hänellä ole nyt edes mitään syytä panostaa kunnolla suhteeseemme eli siis tasoittaa juopottelua. Hänelle ehkä riittää tämä tällainen vallan hyvin eikä muuta haluakkaan…Mene ja tiedä hän kun ei sitä kerro.

Monesti myös olen miettinyt sitä onko alkoholi hänelle todellakin ongelma vai onko ihan muuten vaan noin vit…nen tyyppi… Lapset ovat hänen luonaa joka toinen vklp ja silloin käyttäytyy kyllä mallikkaasti ja huolehtii eikä koskaan silloin ota viinaa. Ja muinakin viikonloppuina jos on jotain lasten juttuja mitä haluaa mennä katsomaa niin jättää ottamatta. Lapsien edelle ryyppääminen ei vielä mene, mutta minun edelle kylläkin. Eli hänen kohdallaan tuo ei oikein päde, että viina menisi kaiken edelle. Mikä on siis vielä hyvä asia. Vaikkakin joskus sitten ajattelenkin, että miksi ei minun takiani sitten voi olla selvinpäin? Enkä nyt todellakaan halua antaa sellaista kuvaa, että haluaisin hänen juovan silloin kun lapset ovat hänen luonaan. En toki. Tilanne tällä hetkellä siis se, että viina vaikuttaa tällä hetkellä vielä vain meidän väleihimme. Ja sen meidän yhteisen aikamme ja yhteiset viikonloput hän sitten uhraa ja juo.

Eikä tyydy juomaan edes kotona jossa minäkin voisin olla hänen seuranaan ( tosin en kyllä välttämättä tiedä haluaisinko olla edes, tai siinä tapauksessa jos joisi vähemmän niin ehkä) vaan pitää päästä baariin riekkumaan tai ainakin jonnekkin. Eikä tietenkään huoli minua mukaan vaan yksin on päästävä. Ihmettelen siis suuresti sitä miksi parisuhteessa olevan on päästävä yksin menemään aina. Vai onko se ns. vapaata aluetta jossa saa rauhassa ryypätä ja missä muutkin ryyppäävät…

Eli siis olen pohtinut, että voiko tätä kuitenkaan kaikkea laittaa viinan piikkiin vai onko taustalla jotain muutakin. Vai onko sen pää niin pehmennyt tai ainaki kännissä pehmenee ettei enää ajattele mitä tekee. Tai sitten ei edes halua tosissaan seurustella. Tottakai olen monesti asiaa häneltä kysynyt ja sanonut, että antaisi sitten olla jos ei halua olla kunnolla yhdessä. Mutta väittää haluavansa.

Tulipa sekavaa tekstiä…

Rehellisyyden nimissä, jos mies elää todellakin noin omien mieltymystensä mukaan ja menee omia menojaan en kyllä katselisi sitä hetkeäkään! Noin alkuvaiheessa jo esiin tulevat vaikeudet ei puhuttele kovin positiivisesti jatkamaan suhdetta! En usko että kukaan haluaa joutua kohdelluksi noin välinpitämättömästi ja itsekeskeisesti.

Sinulla on aivan ikioma elämä ja kun vielä ei ole yhteisiä lapsia on helpompi lähteä. Mitä kauemmin odotat sitä syvemmälle joudut sinne jonnekin läheisriippuvuuden maisemiin!
No, hoppsan nyt tulee kovaa textiä mutta näin minä ajattelen omasta puolestani!

Jos oma mieheni alkaisi elää noin en halua olla enää mukana siinä vaiheessa, mutta meillä mies on kotona ja hissuttelee omissa oloissaan, milloin enemmän milloin vähemmän. Kyllä niitä autotalli keikkoja tapahtuu ja joskus jotain lähistöllä lenkkiratoja ja metsäpolkuja jonne hän eksyy, mutta ei mitään kapakka reissuja tai yksin örveltämistä jossain kuppiloissa ja kaupungilla. Alkoholismillakin on niin monet eri kasvot, eikä se ole koskaan helppoa tai mukavaa elää alkoholi ongelmaisen kanssa, mutta kaikkeen ei pidä myöskään sopeutua!

Kyllä minäkin voin joskus valtavan huonosti mieheni ongelmien takia mutta jossakin vaiheessa aloin saada distanssia niihin ja tajusin sen että enhän minä elä elämääni hänen kauttaan. en elänyt sitä ennnen alkoholismin mukaan tuloakaan niin miksi antaisin sen nyt viedä minut mukanaan!
Kyllä se hidastaa jollakin tapaa vieläkin yhteistä elämäämme mutta ei se ole este minun omalle kehitykselleni ja kasvulleni, eikä vie elämäniloani!

Meillä on kuitenkin aivan eri lähtökohdat. Meidän elämä alkoi ilman mitään riippuvuus- tai päihdeongelmia ja saimme elää ainakin 15 vuotta onnellista ja täysipainoista elämää ennekuin alkoholismi alkoi tulla kuvaan mukaan ja nekin eka vuodet lievempinä. Ja paljon on koettu ja nähty sitten sen jälkeen, niin hyvää kuin pahaakin mutta vaakalaudalla on paljon näitten yhteisten vuosien jälkeen ja ainakin toistaiseksi haluan jatkaa tätä yhteistä taivalta, saa sitten nähdä jos ongelmat paisuu niin sitten on uuden inventaarion aika!

En halua painostaa sinua mihinkään päätökseen, tiedän että se tulee sitten kun sen aika on ja olet kypsä tekemään sen omasta puolestasi! Meillä on ymmärtääkseni aikamoinen ikäero…siis sinulla Evangelie ja minulla, mutta en silti ole mikään fossiili vaan aikamoinen “rokkimummo Hotanen” ja pidän reippaasta menosta ja meiningistä ja ennenkaikkea huolen omasta voinnistani. OLEN OPETELLUT OLEMAAN YSTÄVÄ ITSELLENI!

No niin, sekoitinkohan sun päätä entistä enemmän, ei ollut tarkoitus ainakaan!
Mieti rauhassa asioita ja usko minua, asiat selkenee ja mitä tahansa sitten teetkin kunnioitan sinun päätöstäsi!

Hei,

Luin ketjun läpi ja toivon sinulle voimia. Itselläni on kokemusta kahdesta juovasta miehestä, ensimmäisestä otin eron jo reilut viisi vuotta sitten ja toinen on lähtökuopissa. Minulle ainoa oikea vaihtoehto. Ei ole voimia elää juopon kanssa, vaan mielummin olen yksin.

Todella tärkeä kysymys sinulle: Mitä sinä haluat? Mitä sinä toivot elämältäsi? Jos haluat lapsia ja ‘normaalia’ perhe-elämää, uskotko tuossa suhteessa jatkamalla saavuttavasi toiveitasi?

Kuulostaa tutulta. Tapailin viime vuonna enemmälti juovan miehen kanssa, ja vaikka minulle selvisi melko nopeasti asian laita, halusin silti uskoa että hän haluaa muutosta tilanteeseensa. Välillä meni pidempikin aika ettei pidetty yhteyttä, ja ennemmin tai myöhemmin mies alkoi kaihertaa mielessä niin paljon että oli pakko soittaa. Jokin osa minusta tiesi, ettei siitä tulisi mitään, ja loppu halusi uskotella että kyseessä saattaisi olla Elämäni Mies.

Vasta, kun lähdin vertaistukiryhmiin ja aloin hoitaa itseäni, lakkasin soittelemasta. Huomasin yhtäkkiä etten ajatellut häntä, eikä ollut tarvetta soittaa. Minua ei kiinnostanut, missä ja kenen kanssa hän aikaansa vietti, eikä ajatuksiin noussut enää kuvitelmaa yhteisestä elämästä. Totesin että toistaiseksi taitaa olla parasta elää yksin ja selvittää omaa päätään. Sitten kun olen selkeämmillä vesillä, minulla voi olla mahdollisuus tutustua ihmiseen, jonka kanssa voisi syntyä terveempi suhde.

Eli tärkeintä on huolehtia itsestään sekä omasta hyvinvoinnistaan, kaikki muu tulee sen myötä.

Hei!

On mennyt muutama päivä viimeisestä kirjoituksesta tänne palstalle. Ajan olen käyttänyt miettimällä asioita ja yhtenä päivänä keskustelimme miehen kanssa pitkään tilanteestamme.

Puhuimme siis siitä vieläkö jatkamme yhdessä vai ei. Tällä kertaa ihme kyllä miehen puolelta ei tullut mitään lupauksia, ylettömiä rakkauden tunnustuksia vaan ihan faktaa. Haluaisi vielä olla kanssani yhdessä, mutta myönsi ettei halua loukata minua enää kun on tehnyt sen niin monta kertaa eikä halua taas kerran tuottaa minulle pettymystä. Kun ei voi luvata tai vannoa ettei koskaan tilanne karkaa viinan oton suhteen käsistä. Itse kyllä myönsi ettei se ole sen arvoista (siis ryyppääminen) , mutta kun tilanne karkaa niin se vain karkaa eikä asialle voi mitään.
Yritin ehdottaa hänelle, että jos omat voimat eivät riitä tilanteen parantamiseen hänen ehkä kannattaisi hakea asialle jotain apua jos muutosta kerta oikeasti haluaa. Lupasi miettiä asiaa…

Toki asian miettiminenkin on parempi kuin todellinen tyrmäys ja ehdoton ei avun hakemiselle, mutta luulen kyllä vahvasti, että kun hän miettii niin tulee siihen tulokseen ettei hae mitään apua… Harmi… Ja jos yhtään alan painostaa tai kysellä niin hän ei sitten ainakaan hae apua. Miettikööt siis nyt rauhassa asiaa.

Niin ja lopputulos siis oli, että nyt ollaan sitten vielä yhdessä ja katsotaan tilannetta. Mietin, että laitan itselleni jonkin aikarajan ( jota en kerro Hänelle) ja seuraan mihin tilanne sinä aikana kehittyy. Jos huonompaan suuntaan niin sitten yritän tosissani päästä erilleni ja elämään yksin. Ja kun hän ei mistään aikarajoista tiedä niin silloin ei pysty vain siihen asti sinnimään ja olemaan ok.

Jos suoraan sanotaan niin ei nämä muutamat päivätkään ole olleet mitään ruusuilla tanssimista. Mies ei ole viinaa ottanut, mutta siltikään ei olla nähty kuin pari lyhyttä hetkeä. Ja sekin yhdessä olo aika on tuntunut jotenkin oudolle. Hirveän jännittyneelle ym. En ole ollenkaan ollut oma itseni. Ja tuntuu, että pinna palaa ihan mistä tahansa. En tiedä ollaanko me molemmat nyt vain niin väsytty tähän koko tilanteeseen vai mikä mättää… Mutta ei tunnu enää samalle. Tai toisaalta eihän asiat muutamassa päivässä korjaannu. Mutta eikö niiden kuitenkin pitäisi mennä luonnostaan…

Mies ei ole enää ollenkaan sama kuin silloin kun häneen rakastuin. Enkä kuulemma ole minäkään samanlainen, niin on hän sanonut. No ei kai se nyt ihmekään ole jos luonne muuttuu kaiken tämän jälkeen.

Jotenkin kuítenkin mieltä vaivaa pieni epäilys siitä, että mieheni kiinnostus minua kohtaan olisi jollain lailla lopahtanut. Olisi vain siinä tilanteessa kyllä reilua kertoa se eikä enää edes yrittää…

En tiedä mitä tässä tekisi tai oikeastaan en tiedä miten pitäisi olla, että olisi asioiden kannalta kaikista paras varsinkin jos haluaa vielä saada suhteen toimimaan. En vain itse ole enää oma itseni. Mutta tiedän, että jossain syvällä kuitenkin vielä kovasti välitän ja haluaisin saada kaiken toimimaan. Olen kai sitten vain kadottanut sen taidon ja muuttunut. En enää osaa olla iloinen…

Pelkään niin kovasti tulevaa ja se pyörii mielessä aina kun ollaan yhdessä. Lähteekö viinan ottaminen taas joku päivä käsistä vai ei. Tiedän kyllä, että tein mitä tahansa niin se lähtee jos lähtee, mutta pelottaa silti. Ehkä tämä oma käytös on jotain itsesuolejua. Ei vain enää päästä tunteita valloilleen ja anna itsensä rakastaa jos kaikki meneekin taas pilalle ja sitten pettyy. Tai sitten se rakkaus on kuollut…

Voimaa antavia nämä sivut – moniko muukin kärsii alkoholin tuottamista tuskista, silloin kun se ei läheisellä ole kohtuudessa…

Monenlaista tarinaa täältä löytyy ja itsellänikin yhtymäkohtia asioihin (”en jaksa enää yrittää”, ”ole vahva” ja ”nyt riittää” –aihepiireissä), joten en malta olla kirjoittamatta muutamaa ajatusta mitkä ovat tuntemukset pettymyksestä ihmissuhteessa missä alkoholi oli lähes jokapäiväistä ”paria”… Onko se sitten niin, että alkoholisti riippuvuutensa kanssa valitsee läheisriippuvaisen ihmisen joten soppa on valmis, kun kaksi tällaista ihmistä yrittää rakentaa yhteistä eloa? Kun itsellä on taustalla pelkotuntemuksissa menettää ihminen toiselle = viinalle (oluelle!)… Niin monta kertaa ollut ”vahva” että nyt tää saa riittää, mutta sitten se yksinäisyys tullut taas vastaan. Tätä tarinaa kuulin myös käydessäni muutaman kerran Al-Anon ryhmässä, mutta en kokenut sitä täysin omakseni vaikka joitain eväitä sieltä saikin; mielestäni ei esim. ollut reilua, että ryhmässä olevat henkilöt alkoivat puhua haukkuen ja nimenomaan nimillä alko-ongelmaisista henkilöistä…

Mutta – nyt näyttää siltä, että pari vuotinen yhdessäolo saa riittää… suhteen lopettamisen uhkailuja oli jo viime vuoden puolella kun ilmaisin asioissa oman mielipiteeni yms. henkistä väkivaltaa (kerran fyysistä) , ajoittaista välinpitämättömyyttä viinan viedessä. Mutta silloin kun työssäkäyvänä osaakin ihminen olla mukava huomioiden, niin oliko se sittenkään aitoa kiinnostusta mitenkä toisella osapuolella menee… sehän tässä välillä ihmetyttänyt, että itse ruvennut epäilemään omaa käyttäytymistään, että mitä minä olen tehnyt väärin!? Naputustahan se toki on varmaan ollut, mutta aiheesta…

Niin sitä vaan naiivisti kuvitteli, että tämä tästään muuttuu, mutta ei. Nythän se kesä siitä alkaa – hyvät terassikelit istuskella… tarttee itselleni keksiä jotain parempaa tekemistä luonnossa liikkuen tms., ettei samanlaiset ihmiset ole vastassa viemässä mukaan kuvioihinsa. Kun itsekään en lasiin sylje, mutta on omassa hallussa se että ”tuuri” ei jatku pidemmälle. Mikä sitten onkaan sitä alkoholismia? Toki joskus itselle tullut mieleen, että jos joka ilta ottaa ”sen pari” niin onko riippuvuus olemassa. Ja jos tämä tapa on viemässä toistakin osapuolta mukaan niin millainen tulevaisuus siinä olisi edessä… kuten joku täällä totesi; ajattele millaisen haluat olla elämäsi parin vuoden kuluttua – tämän yhden ja ainoan elämän?! Eräs tuttava mies kerran sanoi, kun kamppailin tupakasta eroon, ettei se onnistu jos toinen parista polttaa – niinpä vain onnistuin siinä, vaikka tämä ”tuuriäijä” aloittaa ja lopettaa päivänsä nikotiinia imien. Mutta toivottavasti onnistun myös tässä asiassa ajattelemaan millaisen haluaa olla terveydentilansa kaikin puolin eteenpäin porskutellessa!

Suosittelen tutustumaan sivuihin http://www.healingeagle.net/Fin
Itselläni on meneillään asian käsittelyssä sellainen vaihe, että vaikka ne hyvät hetket kuinka puskevat mieleen niin silloin yritän kääntää mieleen kuvan ihmisestä ällötyskännissä; miltä ihminen näyttää, haisee, puhuu…tiukkaa tekee, kun hyvät asiat ottavat välillä vallan ja ikävä iskee, mutta jospa tämä tästä jakaen ajatuksia teidän samaa kokeneiden kanssa. Sitä vain ihmettelen kuinka viina (olut!) voi ihmistä ja hänen käyttäytymistään muuttaa niin paljon, ettei tunnista sitä ihmistä johon on ihastunut samaksi ihmiseksi?!

Peace and Love:a lainatakseni: ” Ymmärrän toki että ero ei ole koskaan helppo eikä se ensimmäinen vaihtoehto mutta uskon että siitä selviää. Elämä kantaa.” :slight_smile:

Ymmärtäisin, että täytyy opetella olemaan heikko, mutta heikkoutensa tunnustaessaan on vahva?!

”Jos mahdollista pysy vahvana, mutta ainakin tyynenä.” – Sir Basil Liddel Hard -

Nyt on sitten yrittämiset yritetty…

Pari viikkoa sitten mies niin komeasti sanoi, että nyt ei sitten vähään aikaan otakkaan mitään, ehkä yhden saunakaljan.
No tulihan tuo pyhä nyt sitten keskelle viikkoa ja pe vapaata. Tiesin jo to mikä on homman nimi kun ei vastannut puhelimeen. Seuraavana päivänä sitten terävänä soitteli ja sanoi minun soittaneen hänelle. Kännissä oli ja kysyin ohimennen, että eikös nyt pitänyt olla ottamatta. Ei hän sanoi päättäneensä ottaa ja nyt vielä enemmän kuin ennen.
No aika lyhyeen keskustelu sitten loppuikin. Eikä mitään ole sen päin kuulunut.

Taisi olla nyt tämä sitten tässä. Kyllähän sen tiesin alitajunnassa ainakin miten tämä taas menee.
Ei edes itketä vielä. Heti kun olis joku lukko päällä mielessä. Tais sitten on vain niin täynnä tätä.

Tottakai on tosi surullinen ja pettynyt olo. Ja harmittaa niin toisen puolesta kun pitää pilata elämänsä tuolla lailla.
Ei vain voi ymmärtää miks kaikki pitää vaihtaa viinaan.

Taas olis yks päivä pulkassa kohta.

Tosi kurja olo. Mikään ei kiinnosta ja jos jotain yrität tehä niin aina toinen tulee mieleen jostain asiasta.

Ystävien kanssa oon keskustellu tästä asiasta, mutta tuntuu ettei kukaan oikein ymmärrä miltä musta tuntuu. Parhaimmat kaverini tietävät meidän ongelmista ja nyt sitten saa kuulla sitä, että se mieshän oli niin paska ja hyvä kun siitä nyt vaan päästiin ja mitä sä sitä suremaan. Ja älä nyt missään nimessä ala enää pitämään mitään yhteyttä siihen… Helppohan se on kommentoida kun ei itellä ole mitään tunteita pelissä. Hyväähän ystävät tarkoittavat, mutta kaikesta paskasta huolimatta mitä tässä on ollu matkan varrella niin ei se vaan oo niin yksinkertaista jättää kaikkea taakseen.

Ei oikein enää haluais puhuakkaan koko asiasta kenenkään kanssa. Tekis mieli vaan sulkeutua yksinäisyyteen.

Kyllähän minä sen itse ja sanomattakin ymmärrän ettei tästä tällä menolla mitään tulisi…