En enää tiedä, mikä on normaalia.

Onneksi löysin tämän keskustelupalstan. Olen niin suuressa umpikujassa enkä enää tiedä, mitä tehdä. Pitkään olen jo ongelman tiedostanut, mutta mm. omalla toiminnallani sen piilottanut.

Olemme avopuolisoni kanssa seurustelleet jo 6 vuotta. Tapasimme internetin chat-ryhmässä kun olin juuri täyttänyt 18 vuotta. Koskaan en ollut kenenkään kanssa seurustellut, en edes ketään suudellut. Suoraan sanottuna en ollut suosittu poikien keskuudessa ujouteni ja ylipainoni vuoksi. Siksi olinkin mennyttä naista kun ensimmäisiä kertoja viestejä nykyisen avopuolisoni kanssa vaihdoimme. Olimme samalla aaltopituudella, huumori oli samankaltaista ja muutenkin tulimme todella hyvin toimeen. Puolen vuoden kuluttua viestittelyn aloittamisesta tapasimme kasvotusten ja seurustelu alkoi välittömästi. Kun toiset puoli vuotta oli kulunut muutin hänen luokseen toiselle paikkakunnalle. Kaikki oli täydellistä.

Alusta lähtien alkoholi oli vahvasti läsnä elämässämme. Tämä oli minusta enemmänkin jännittävää, nuori kun olin ja juomiskokemuksia minulla ei ollut juuri ollenkaan. Humalassa olin ensimmäisen kerran vasta täysi-ikäisenä. Joka tapauksessa, kävimme viikonloppuisin yhdessä baareissa, yleensä vain iltaisin. Kuitenkin kun aikaa kului alkoi poikaystäväni juoda myös lauantaiaamuisin/-päivisin. Joskus lähdin tähän touhuun mukaan kun en kestänyt katsoa häntä selvinpäin. Mitkään huomauttelut hänen juomisestaan eivät auttaneet, hän kun kykeni hoitamaan työnsä niin mitään ongelmaa ei ollut.

Kun olimme seurustelleet n. 1,5 vuotta tuli minulle eräänä lauantaina mitta täyteen. Soitin äidilleni, että en jaksa enää, haluan tulla takaisin kotiin. Äiti olisi minut hakenutkin, mutta jokin sai minut perääntymään. Kun poikaystäväni näki baarista palattuaan, että olin jo pakkaillut tavaroitani, alkoi anteeksipyytely ja lupauksia sateli. Kunhan en vaan lähtisi pois. Seuraavana päivänä kuitenkin minä olin se syypää. Äitikin kääntyi jotenkin poikaystäväni kannalle, oli sanonut hänelle puhelimessa, että olen vielä niin nuori ja kokematon. Sanoi kuitenkin, että jos poikaystäväni saisi minut vielä itkemään ja minä siitä äidille kertoisin, hakisi äiti minut heti kotiin, mitään kysymättä. Arvatkaa, kerroinko tämän jälkeen äidilleni mitään? Kun äiti kyselee kuulumisiamme, joudun aika usein valehtelemaan hänelle. Mahdollistan siis poikaystäväni juomisen.

Kului muutama kuukausi ja tämä asia siirtyi pitkäksi aikaa taka-alalle kun isäni kuoli äkillisesti. En enää jaksanut välittää omista, saati poikaystäväni tekemisistä. Join, söin ja olin vain. Vihasin itseäni kun olin lihonut, masennuin entisestään. Poikaystävä sai vapaasti tehdä, mitä huvitti. Hänenkin painonsa kohosi taivaisiin juomisen ja roskaruoan sekä karkin syömisen vuoksi.

Seuraavana vuonna tähän tuli muutos kun poikaystäväni sairastui diabetekseen. Se oli kova isku hänelle. Ikinä en ollut nähnyt hänen itkevän, en edes isäni hautajaisissa. Ensimmäiset lauseet diagnoosin jälkeen häneltä olivat: “Hyvästi, vapaa elämä. Ei enää olutta.”, jne, jne… Minun on tässä vaiheessa myönnettävä, että olin mielessäni salaa iloinen hänen sairastumisestaan. Ajattelin, että nyt se juominen tosiaan loppuu. Ja niinhän se loppuikin…joksikin aikaa.

Poikaystäväni alkoi kuntoilla ja syödä terveellisesti. Juominen loppui kesän ajaksi kokonaan (se oli seurustelusuhteemme onnellisin kesä) ja kaikki asiat hän laittoi kuntoon ns. “kertarytinällä”. Paino putosi hurjaa vauhtia ja minäkin siinä samalla hoikistuin kun liikuimme yhdessä ja söimme samaa ruokaa. Lopulta hän oli siinä tilanteessa, että insuliinipiikit olivat jääneet pois ja hän sai pidettyä sairauden kurissa ruokavalion avulla. Tästä alkoikin jään kokeilu kepillä. “Kestääkö elimistöni muutaman kaljan? Hei, tässä onkin vähähiilihydraattista olutta! Sokerit eivät nousekaan…” Ja kappas, entinen meininki on taas vallalla.

Nyt kun olen töissä ja käyn samalla koulua on oma juomiseni todella minimissä. Suoraan sanottuna en edes kaipaa sitä, en siitä seuraavaa huonoa henkistä ja fyysistä oloa. Siksi näenkin entistä selvemmin poikaystäväni käytöksen. Muutama viikko sitten hän oli talvilomalla ja sinä aikana hän oli ainoastaan yhden päivän selvinpäin: kun oli pakollinen meno. Seuraavalla viikolla hänelle tästä sanoin ja kyselin, miksi hän juo niin paljon, mikä sen aiheuttaa? Hän ajatteli syyn olevan työssään ja siinä kun minulla ei enää ole niin paljon aikaa hänelle. Jälkimmäinen syy ei kuulosta kovin uskottavalle, koska tämä meininki on jatkunut melkein koko seurustelumme ajan… Ja valtaosan tästä ajasta olen ollut lähestulkoon 24/7 hänen seurassaan. Kuitenkin, hän tuntui tiedostavan ongelmansa ja lupasi vähentää. Olin tästä iloinen, hölmö minä! Kun seuraavalla viikolla olin muutaman päivän toisella paikkakunnalla koulupäivien takia, ryyppäsi hän kaikkien näiden päivien illat, oli yhden päivän selvinpäin ja loppuviikko menikin juopotellessa.

Eli nykyisin siis tilanne on se, että hän saattaa arkena juoda 6-9 pulloa olutta, sen verran, että selviää seuraavana päivänä töihin. Tätä ei tapahdu joka arki-ilta, mutta viikonloput menevät pääasiassa ryypätessä, ellei meillä ole joku meno, että pitäisi olla ajokunnossa.

Halusin vaan hieman nostaa taakkaa selästäni, vaikkei se sieltä koskaan katoa. En vaan haluaisi jättää häntä, elämäni suurta rakkautta. Vaikka tiedänkin, ettei se rakkaus yksin riitä…

Hei,
itsekin naivina ja epävarmana pullukkana suhteeseen ampaisseen ajatuksia: ehkä ei ole vielä se aika, kun jätät hänet ja saat tilalle jotain parempaa (jos ei muuta niin rauhallisen mielentilan). Voisit kuitenkin keskittyä nauttimaan siitä hyvästä, mitä suhde sinulle antaa - käyttäähän hänkin varmaan sinun hyvätahtoisuuttasi hyväkseen? Nauti vielä siitä, että sinulla on joku jonka vierelle käpertyä. Sitten kun aika on täysi, voit irrottaa hyvillä mielein: sait sen minkä halusit. Varmaan voit myös ajatella, että annoit sen minkä pystyit. Siinä on turha sen enempää surra - elämä kulkee koko ajan eteenpäin. Minä en ehtinyt jättää kumppaniani, hän meni toisen mukaan, mutta oma eheytymiseni on tapahtunut ihan oikean suuntaisesti hänen jälkeensä. Tai niin kuin fiksulta kuulostaa miten asioiden olisi pitänyt siinä vaiheessa (viisi vuotta yhdessä ja juopottelu lähes jokapäiväistä, jatkuvaa rahan kerjäämistä jne) alkaa mennä. Jos olisin tajunnut silloin kysyä joltakin samaa kokoneelta neuvoja. :slight_smile:
Muistaakseni Satu Silvo sanoi jossain haastattelussa, että hän ei koe että avioliitto oli epäonnistunut, vaikka se päättyi eroon. Olihan se hyvä, kun kesti kuitenkin kymmenen vuotta (tai mitä se heillä Heikki Kinnusen kanssa kestikään). Minusta siinä on oikeaa ajatusta. Sinä olet nuori: eteenpäin vaan rohkeasti (ja ilman päihteitä)!

Minun ongelmani on se, etten itsekään huomaa haluaako toisen kanssa olla todella, koska kuvittelen että häntä ei saa jättää.

Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, jättäisin mieheni.

Olin häneen suunnattoman rakastunut, kun menimme yhteen. Rakastan häntä yhä, mutta jos meillä ei olisi yhteisiä lapsia, lähtisin. Ensimmäisen kerran uhkasin lähteä kun olimme olleet yhdessä vuoden. Siinä vaiheessa olin tietämättäni jo raskaana. Jälkikäteen olen palannut mielessäni usein tuohon ensimmäiseen tienristeykseen ja haaveillut etten olisi tehnyt hänen kanssaan lasta. Olisin vielä voinut pelastaa itseni. Mutta kun toista rakastaa, haluaa aina uskoa että asiat paranevat. Enää en usko, mutten koe voivani hajottaa perhettä sen takia että minua ahdistaa miehen tissuttelu tai edes se että kännissä on käsittämättömän veemäinen tyyppi. Välillä vihaan häntä ihan hillittömän paljon, toisaalta itseäni kun en älynnyt lähteä silloin kun olisin vielä voinut sen tehdä vaikuttamatta kenenkään muun kuin itseni (ja ehkä miehen) elämään.

Itse ajattelen just päinvastoin. Juuri lasten takia muutamme eri osoitteisiin jos kuntoutus ei tuota tulosta. Jos lapsia ei olisi, voisin vielä odottaa ja toivoa hetken. Nyt olen vastuussa siitä mitä lapsemme näkevät ja kokevat. Olen niin monet kirjoitukset lukenut joissa nykyään jo aikuiset lapset ovat katkeria siitä kun esim. äiti ei uskaltanut koskaan jättää alkoholisoitunutta isää.