Elämättä jäänyttä elämää

Tässä istun ja mietin kirjoitanko…olenko oikeassa paikassa laisinkaan. Tänään, vappuna, jostain syystä, ensimmäisen kerran elämässäni hakeuduin tutkiskelemaan aihetta alkoholismi.
Olen vähän alle nelikymppinen nainen, avomies, lasteni isä muutaman vuoden vanhempi. Lapsista nuorempi, yläkoululainen asuu kotona, toinen, täysi-ikäinen jo omassa kodissaan. Arki on kiireistä arkea, töitä ja koulua, kotiaskareita ja harrastuksia. Asioita ei ehdi kovin syvällisesti pohtia. Elämä liukuu eteenpäin omalla painollaan, niin kuin on tehnyt vuosikaudet.
Eilen illalla, vappuaattona siis, kaikki oli jälleen kerran niin kuin tavallisestikin: juhlasuunnitelmia ei ollut. Oltaisiin kotona kun yläkoululainenkin menee kavereiden kanssa omia menojaan. Pitää olla “passissa” enkä kyllä muutenkaan käytä alkoholia kuin kerran, pari vuodessa. Valmistelimme yhdessä miehen ja kotona käymään tulleen vanhemman lapsen kanssa vappuherkkuja illaksi. Nuorisokin aikoi tulla illalla piipahtamaan. Kuin vaivihkaa se sitten mieheni suusta taas tuli: Käväisen vähän istahtamassa kaverin luona. Sillä kun on niitä ongelmia sen naisystävän kanssa ja kaikkea. Tunsin miten vähäisetkin vappufiilikset valuivat lattian rakoon ja paha mieli valtasi koko olemuksen. Olisihan minun, aikuisen ihmisen, pitänyt tietää, että näinhän se menee. Mies lähtee “käväisemään” kaverin luona ja me murrosikäisen kanssa jäämme kahden. Toisin sanoen jään yksin. Mainitsin asiasta miehelle ja sain vastaukseksi ärtyneen sihahduksen: “Ala nyt siitäkin marisemaan. Aina jokin valitus päällä”. Minä pidin suuni kiinni ja lähdin lenkille. Mies oli häipynyt sillä aikaa. Vanhempi lapsista soitti hetken kuluttua perään. “Älä äiti ole surullinen, isä aikoi vain käväistä”. Ja oli vielä luvannut autonsa nuorison käyttöön. Kuin hyvitelläkseen tekoaan. Ostaakseen hyvän omantunnon ja “kunnon isä”- maineen lapsensa silmissä. Niinpä…näinhän se muuten meni pääsiäisenäkin. Aikoi käväistä ja meni kolme päivää. Välillä kävi nukkumassa krapulaansa kotona. Muistan hyvin miten paha mieli minulla oli silloin. Kaikki aurinkoiset pääsiäissuunnitelmat haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Olimme nuoremman lapsen kanssa kaksin kotona. Koitin väkisin pitää yllä jonkinlaista “mukavaa pääsiäislomaa”-tunnelmaa että lapsi saisi nauttia edes joutenolosta, yhteisten retkisuunnitelmien mentyä taas kerran mönkään.
Kun nyt mietin aikaa taaksepäin, näin on ollut aina. Juhlapyhät ovat yhtä juhlaa miehelle, lasten isälle. Meille muille ne eivät ole paljon arkea kummempia, sillä erotuksella, että juhlaa seuraavan päivän mies nukkuu krapulaansa ja minulla on paha mieli. Oli jos silloin kun lapset olivat pieniä. Koristelin kotia kunkin juhlateeman mukaan, että lapset ymmärtäisivät päivän jotenkin poikkeavan normaalista. Vietimme iltaa kotona kolmistaan, isän juhliessa jossain. Yritin olla iloinen…lasten vuoksi. Laitoin lapset yksin nukkumaan ja menin itsekin. Katkonaista, pelon sekaista unta. Missä kunnossa mies tulee kotiin vai tuleeko vasta aamulla? Pahinta oli jos ei ollut tullut aamulla lasten herätessä…niitä pienten ihmisten kysymyksiä “Missä isi on” Valehtelin jotain, etteivät pelästyisi ja hermostuisi. Toki tätä tapahtui ja tapahtuu edelleen toisinaan myös tavallisina viikonloppuina mutta nämä juhla-ajat sattuvat enemmän. Eikä enää, lasten kasvettua voi, eikä tarvitse valehdella. Surullista on miettiä milloin he ovat alkaneet ymmärtää asian itse.
Eilisillan “käväisy” venyi taas aamuun. Nyt minulla on todella surullinen ja vihainen mieli. Raivostuin kunnolla ja kävin kovaäänisesti mainitsemaan miehelle. Takaisin sain syytöksiä ja raivoa. Minussako onkin vika? Minäkö tähän olenkin syypää? Alan jo kohta itsekin uskoa.
Tuntuu siltä, että elämä valuu kuin hiekka sormien läpi enkä saa mistään kiinni. Tätäkö tämä on lopun ikää? Surua, vihaa, jatkuvaa pahaa mieltä. Pelkoa tulevista juhlapyhistä, viikonlopuista. Ilon ja onnen tunteet kovin harvassa. Onneksi on sentään ihanat lapset mutta millaisen jäljen tämä kaikki jättää heihin? Ottaako tänään murrosikäinen mallia isästään ja saa pahan kiertämään?
Nyt kun on aikaa ajatella asioita, olen ymmärtänyt, että alkoholi heittää varjonsa elämämme päälle. Mutta VASTA NYT, vaikka samaa on jatkunut vuodesta toiseen. Tai ehkä onkin niin, että vasta nyt myönnän kaiken itselleni. Luulen, että on aika tehdä jotain…ratkaisuja. Kumpa vain saisi lisää voimaa ja rohkeutta. Että saisin elämäniloni takaisin, että käteen jäisi muutakin kuin elämättä jäänyttä elämää.

Tervehdys, Vieras!

Olet oikeassa paikassa. Kokemuksesi kuulostavat tutuilta. Miten sitä odottaa vaikkapa yhteisiä matkoja, suunnittelee etukäteen, ja joka kerta saakin huomata, että viina kuitenkin on tärkeimmässä roolissa, oikeastaan ainoassa roolissa, muut suunnitelmat saa unohtaa. Ja vaikka pohjimmiltaan tietää, että näin on aina ollut ja näin on oleva, se tulee jotenkin aina yllätyksenä. Ongelmat kieltää itseltään ja muilta. Ei näe sitä, mikä on ilmeistä. Herääminen tapahtuu hitaasti, niin hitaasti. Kunnes eräänä päivänä…

Olet jo tehnyt jotain. Olet sanonut ääneen, että kaikki ei ole hyvin. Siitä se alkaa, olet polun alussa. Se polku toivoakseni johtaa siihen, että löydät itsesi, oman elämäsi, sen joka on edessä. Tavalla tai toisella. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Katse kohti tulevaisuutta! Elämää on vielä jäljellä, ja sen suuntaan voimme vaikuttaa itse. Tulevaisuus ei ole vuosien päässä, vaan sen ensimmäinen päivä on tänään. Tsemppiä :slight_smile:

Hei! Hyvin kirjoitettu setti sinulla :slight_smile: kirjoittajan vikaa. Hmm, nii-in. Et ole ainakaan ainut Suomessa joka miettii tuon kaltaisia ongelmia. Komppaisin edellistä kirjoittajaa ja olisin niillä linjoilla että mitä itse haluat elämältä. Askel on otettu, olet kertonut tyytymättömyydestäsi ja homma on käynnissä. Puhu miehesi kanssa, jos ei onnistu niin “nosta kytkintä” joku varmasti sanoisi, mutta tietäähän sen ettei se lapsiperheessä ole niin yksinkertaista.

Tuli mieleen Marge Simpson, joka kärsii suuresti miehensä Homerin sekoiluista, mutta silti rakastavat toisiaan ja ovat toistensa hyviä ystäviä. Pariskunta virheineen ja hyvine puolineen.

Fiksulta vaikutat tuon kirjoitelman perusteella, tiedät itse varmasti mistä naruista vedellä että homma lähtee eteenpäin. Miehesi pitäisi aikuistua monessa suhteessa ja ottaa vastuu lapsistaan ym.

Kiitos Rinalda ja Vertaihelppari sanoistanne. Itkettää ja hymyilyttää.
Aamun episodin jälkeen lähdimme murrosikäisen kanssa metsään vappupiknikille. Pakkasimme eilen syömättä jääneet vappuherkut reppuun ja ei kun autoon ja menoksi. Iskän ja sitä kautta myös meidän kaikkien tilanteesta jutustelimme jonkin verran…tai pääasiassa minä jutustelin, “murkku” kuunteli. Välillä otti puolueettomasti kantaa. Yritin muistaa vihastani huolimatta olla sättimättä miestä, lasten isää.
Kesken metsäretken puhelin piippasi ja mieheltä tuli viesti. Aikoi lähteä kotiseudulleen, vanhaa isäukkoaan tapaamaan. Toisin sanoen pakoon häpeää ja säästyäkseen näkemästä jälleen kerran aiheuttamaansa pahaa mieltä. Vähän myöhemmin tuli toinen viesti “Anteeksi”. Tuon niin tutuksi tulleen “anteeksi” kuulin myös silloin pääsiäisenä, tai tarkemmin sanottuna pääsiäisen jälkeen kun arki oli taas käsillä. Muistan silloin sanoneeni “Niin, anteeksi seuraavaan kertaan” ja hänen vastanneen “Ei tule seuraavaa kertaa”. Niin vain tuli…
Ehkei ollut maailman viisain teko, mutta tekstiviestillä tänään kysyin huomaako mies itse, että hänellä on jonkinasteinen ongelma alkoholin kanssa. Vastausta en ole saanut mutta toivon, että kysymys jäisi edes jollain tasolla itämään hänen mieleensä.
Ja sitten vielä: Marge Simpson!!! Ihana vertaus :smiley:

Voisit näin vapun kunniaksi värjätä tukan siniseksi ja katsoa huomaako mies :slight_smile:

Tuttua on tarinasi monelle tänne kirjoittavalle. Kuten tuolla ‘vastapuolellakin’ (Me Lopettajat), toipuminen alkaa siitä, kun tunnistaa ja tunnustaa tilanteensa. Olet astunut ensimmäisen askeleen, onneksi olkoon!

Mäkihyppääjän sanoin “Hyvä ponnistus” :slight_smile:

Siitä se lähtee. Älä anna yhtään siimaa. Voit ohjata miestäsi hakemaan apua, esim. käynti alkoholismi-infossa Minnesota-hoitoa tarjoavassa paikassa - paljoa muuta et sitten mahdakaan. Sinun vastuullasi ei ole puolisosi raitistaminen.

Eläminen alkoholismin sekoittamassa ilmapiirissä on kuin käsikädessä käveleminen heikoilla jäillä kohti avovettä. Jos toinen ei halua vaihtaa suuntaa, niin sen toisen omassa vallassa on jääkö rinnalle, vai kääntääkö omaa suuntaa…

Hyvää toukokuuta kaikille!

  • pyykkipoika -