Teki mieleni heittää tällainen kysymys ilmoille. Uskotko kohtaloon, sattumaan, näiden sekoitukseen vai oletko täysin uskoton?
Itse olen tätä pohdiskellut paljonkin aika ajoin. Kun nuo Jumala ja korkeampi voima kysymykset ovat poukkoilleet paljon ketjusta toiseen ja aiheuttavat aina parranpärinää.
Minulla itselläni on usko ollut siitä lähtien, kun korkin olen kiertänyt kiinni. Olenkin siitä sanonut, että sillä ei ole mitään nimeä. Minulla ei ole tarvetta antaa sille mitään nimeä. Sitä voisi ehkä kutsua Jumalaksi ja olen hyvinkin ostanut ajatuksen tästä universaalisesta uskosta ja rakkaudesta, joka siis käsittää kaiken. Wayne Dyer tästä on mm. paljon puhunut, jos kiinnostaa enemmän tietää.
Kuitenkin tärkeää mielestäni on vain se, että uskoi nyt sitten tai ei mihin tahansa, niin se että asian pitäisi niin yksinkertaisena kuin mahdollisena. Jossain olenkin kuullut tämän lausahduksen, kun joku vanhempi mies oli uskostaan tiedustelleelle vastannut vain lyhyesti: “Minä poika se vaan uskon.”
Niin ei se vaadi yhtään tuon monimutkaisempaa selvittämistä. Se on siinä, että minulla on tämä uskoni ja se on kokemusteni kautta osoittautunut tärkeäksi. Joten sillä selvä. Sille ei tarvitse hakea hyväksyntää mistään, sitä ei tarvitse tyrkyttää kenellekään, koska ihminen omissa nahoissaan tuntee asiansa oikeellisuuden.
Oma uskoni muodostui silloin, kun olin todella heikoilla siinä juoma-ajan loppuaikoina. En ole koskaan tietoisesti päättänyt luovuttaa mitään tahtoani, en etsinyt Jumalaa, tai muuta vastaavaa, mutta silloin siinä todella epämieluisessa olotilassa vain annoin sen verran periksi, että olen tällaista “johdatusta” seurannut. Olen tosi huono antamaan tuolle nimiä, mutta joka tapauksessa koen tämän paremman toivon huomisesta olleen silloin se minut pelastanut “oivallus”. Silloin minulla vallitsi juuri oikeanlaiset kärsimykset.
Niin sitten siinä samassa, kun olen tehnyt tuon menneisyyteni kanssa tilejä selviksi, niin yhä uudelleen mieleni on täyttänyt tämä sama “oivallus”, eli se että ilman niitä kärsimyksiä, ilman niitä oikeita ihmisiä ja sattumia ei olisi esimerkiksi sattunut taas niitä oikeanlaisia seurauksia. Eli vaikkapa sitä päätöstä jättää päihteet kokonaan.
Tämä on häirinnyt mua paljon ja olen tietoisesti yrittänyt olla vaivaamatta tuolla päätäni sen enempää. Hakematta mitään “suuria merkityksiä asioille”. Uskon, että kyllä ne sitten tuossa tulevassa näkyvät kaikki ne asiat, jotka on tarkoituskin näkyä.
Nykyään minulla on mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja. Tietoisesti vaikuttaa elämäni kulkuun. Jotenkin silti olen ollut koko ajan taipuvainen ajattelemaan noin, että tulevaisuudesta ei kannata stressata liikaa. Kyllä ne asiat jotenkin aina parhain päin lutviutuvat ja todennäköisesti vielä useimmiten paremmin niin, kun en liikoja itse häslää asioiden kulkua selvittämässä. Päihteistä riippuvaisella ihmisellä tätä mahdollisuutta ei ole, koska se riippuvaisuus ja omat selvittämättömät tunne-elämän solmut tekevät päätökset puolestasi.
Kirkosta erosin hetki sitten, jos se nyt mikään mainitsemisen arvoinen asia on. Ei vaan oo mun juttu.