Elämä on ajelehtimista riippuvaisuudesta riippuvaisuuteen

Heipä hei kaikki kanssariippujat!

Ajattelin tässä purkaa hieman päätäni, joten yrittäkää kestää. Ensiksi sellainen päätelmä raittiista elämäntavasta, että vaikka kuinka itseäni prosessoin, tulen huomaamaan sellaisen seikan, että minussa asuu edelleen se pieni poika, joka tasaisin väliajoin väsyy tähän ns. arkiseen askarteluun, kaivaten jonkinlaista nollausta. Aikaisemmin tuo nollaus hoidettiin päihteillä, josta seurasi se, että elämästä tuli täysin hallitsematonta, oman käytöksen muuttuessa totaalsien vastuuttomaksi. No raitistumisen myötä olen sitten opetellut kantamaan tuota paljon puhuttua vastuuta omasta itsestäni, lapsista, perheestä, ystävistä, tuntemattomista…eli heilahtanut äärilaidasta toiseen. Vain huomatakseni sen, ettei minun hartoillani kanneta koko maailman murheita. Olen opetellut kantamaan oman osuuteni asioissa. Pyrkien jakamaan sen, mitä minulla on annettavaa, toivoen että tuosta jakamisesta joku saa jotakin hyvää elämäänsä.

Seuraavaksi saan itseni kiinni siitä, että jakamisen motiivina onkin saada itselle omanarvontuntoa, positiivista palautetta, hyväksyntää…ja siitä syystä olen jatkuvasti totaalisen väsynyt antamaan itsestäni. Tuosta puhuttuani, oivalsin sen, etten voi yrittää auttaa tai pelastaa ketään, mikäli vaikuttimeni ovat väärät. ALkoi seuraava kasvun paikka. Löytää omasta itsestä ne arvokkaat ominaisuudet, joiden varaan omanarvontunnon, minuuden rakentuminen voisi alkaa. Tänään huomaan edelleen eläväni hetkittäin, kuin lapsena. Lapsena sain kiitosta ja hyväksyntää, tehdessäni kauhean määrän erilaisia suoritteita. Saamani rakkauden osoitukset perustuivat siis ehdollistamiseen: “Jos teet tuon, tuon, tuon ja vielä tuon, olet rakastettu”. Siitä eroon opettelu jatkuu edelleen. Yritän tarkkailla itseäni koko ajan, pyrkien aidosti antamaan sitä, mitä koen milloinkin tärkeänä jakaa, ilman että sillä itselleni mitään sen erikoisempaa hyväksyntää hakisin. No tässä hetkessä tuo on edelleen vielä opettelua, kuten elämä yleensä. Huomasin tuossa yhtenä päivänä keskustellessani erään ystäväni kanssa, näistä netin keskustelupalstoista, joissa jaetaan kokemuksia, että minulla on tässä asiassa edelleen sellainen taipumus, että vaikkakin jaan täällä pelkästään omia kokemuksiani sen mukaan, kun aika antaa myöten ja joku kirjoitus jotakin minussa herättää, niin silti sorrun siihen, että hetkittäin käyn katselemassa, olenkohan saanut jotakin palautetta kirjoituksiini.
Älkääkä käsittäkö väärin. Pyrin jakamaan omia ajatuksiani lähinnä saattaakseni toipumisen sanomaa, mutta toisaalta minun on todettava se, että olen edelleen se sama rikkinäinen ihminen, joka yrittää löytää joka päivä jonkun eheyttävän palasen itsestään. Tässä kohtaa se lähinnä tarkoittaa omien tekemisten taustalla jylläävien vaikuttimien kautta tehtyjä päätelmiä siitä, etten edelleenkään kykene pelkästään puhtaaseen, pyynteettömään auttamiseen, jakamiseen.
Yritän lohduttaa itseäni sillä, että nelisen vuotta sitten avattuani tuon oman blogini, tulin riippuvaiseksi tuosta, sen sisältämistä kommentoinneista ja siitä, missä kohtaa blogini on esimerkiksi blogilistan sijoituksissa. Hullua hommaa aka minun elämää tuolloin. Nyt minulle on tärkeintä se, että saan tuonne blogiini jakaa oman pääni sisältöä, niin hyvässä kuin pahassa, toivoen edelleen jonkun ihmisen saavan siitä jotain toivoa itselleen.
Uskon että minussa elää edelleen se riippuvainen lapsi, joka tavalla tai toisella pakenee itseään, erilaisiin pakkomielteisiin. Niin kauan, kuin tuon itsessäni tulen tiedostamaan, samalla hoitaen itseäni, puhuen, kirjoittaen, jakaen sekä vertaistuella matkaa taittaen, niin kauan minun ei voi käydä kuin hyvin. Toivoisin teidän pysähtyvän ajattelemaan hetkeksi sitä, millaisia korvaavia riippuvuuksia teillä elämään raitistumisen myötä on tullut, minulla kun niitä on ollut esimerkiksi: vertasiryhmätoiminta, hengellisyys, opiskelu, urheiluhulluus, vapaaehtoistyö, muutamia mainitakseni. Niin kauan kuin nuo riippuvuudet eivät vahingoita itseäni tai samalla ketään toista, niin kauan minulla on askel kerrallaan mahdollisuus askeltaa kohti eheämpää minuutta, päivän kerrallaan. Toivoen, että kasvu jatkuu kun olen valmis tekemään oman osuuteni sen jatkumiseksi. Tässä kohtaa tuo oma osuus, tuntui olevan tämän jutun raapustelu ja sitä kautta omien vaikuttimien parempi tarkastelu sekä ymmärtäminen.

Sateisesta säästä huolimatta, aurinkoista päivää kaikille…jatketaan askellusta.

Sitten jos tulee riippuvaiseksi jo kaiken jatkuvasta prosessoinnista ja pohtii päänsä puhki niin uutterasti että siitä tosiaan menee puhki, voi olla tarpeen höllätä hieman. :smiley:

Riippuvuuksiahan on hyviä, ns. normaaleja riippuvuuksia, ja sitten on haitallisia ja epäterveitä riippuvuuksia, joita voisi erotukseksi kutsua addiktioiksi.

Olemme kaikki riippuvaisia mm. ravinnosta, toimeentulosta ja enemmän tai vähemmän toisista ihmisistä. Pieni lapsi on esimerkiksi erittäin riippuvainen vanhemmistaan, ja aikuisenakin tarvitsemme erilaisia kontakteja kanssaihmisiimme.
Nämä kaikki ovat luonnollisia ja hyviä riippuvuuksia.

Missä sitten terve riippuvuus vaihtuu epäterveeksi, voikin olla joskus vaikeaa hahmottaa, sillä hyvään ja myönteiseen asiaankin voi muodostua epäterve riippuvuus eli addiktio: työhön, ruokaan, seksiin, liikuntaan… jopa ihmissuhteisiin.

Addiktion määritelmiä voiskin olla se, että kun jokin asia saa elämässä isomman merkityksen kuin mikä sille luonnostaan kuuluisi, on kyseessä addiktio.

Painovoima on joka tapauksessa absoluuttinen, joten riippumisiin!

Tuossa olennaisin, niin uskon. Jotenkin itselläni on taipumus pyrkiä täydellisyyteen ja sen vuoksi asia kuin asia menee ensin äärilaidasta toiseen äärilaitaan. Kunnes väsymyksen kautta tulee hellittäminen ja sitä seuraa asian ainakin jonkinasteinen järkevä tarkkailu.
Itseäni lähinnä huvittaa sellainen piirre itsessäni, etten oikein koskaan ole osannut ottaa oikealla tavalla vastaan positiivista palautetta, mutta kuitenkin tuon palautteen saaminen on ollut ja on itselleni jollain tavalla tärkeää ihmisenä kasvamisessa.
Eräs ihminen näistä asioista puhuttaessa totesi minulle, että jos joku kehuu sinua fiksuksi, eihän sinun tarvitse siihen muuta todeta kuin kiitos. Se tuntui jotenkin hyvälle, koska aina aikaisemmin, jos joku on esimerkiksi sanonut joistain ajatuksistani jotain positiivista, on se minussa aiheuttanut sellaisen tunteen, että tuo ihminen valehtelee tai toisaalta haluaa minusta jotakin. Kuvastanee sitä, mitä allekirjoittanut on hyvin pitkälti lapsuudessa sekä nuoruudessaan kokenut. Kukapa sitä ei positiivisesta palautteesta pitäisi, lähinnä kait kyse on siitä, ettei ala sen mukaan ohjautumaan, tavoitellen pelkästään positiivista palautetta, alkaen muuttaa itseään mielipiteitään tai ajatuksiaan sen varjolla. Tulleen kiltteydestä kipeäksi. Itselläni kun aikanaan oli taipumus tuohon. Eli rooli ja sen mukana mielipiteet vaihtuivat aina sen mukaan, mitä kenenkin totesin minun haluavan ajatella. Tänään pyrin sen sijaan pohtimaan asioita itse, muodostaen sen mukaan mielipiteeni, ollen tällätavoin oma itseni ja hyväksymään myös sen, ettei kaikki välttämättä ole kanssani samaa mieltä. Eikä se silti tarkoita sitä, etten olisi hyväksytty ajatuksineni. Minun on vain edelleen äärettömän vaikea kestää sitä, jos jotkut ihmiset eivät tule toimeen keskenään, saati jos eivät tule toimeen minun kanssani. Tämäkin selittyy pitkälti nuoruudestani, mutta tässä hetkessä pyrin pitämään huolen vain siitä, etten loukkaa ketään. Silti esimerkiksi eilen kävin läpi melkoista tunnemyllerrystä, hyvin vähäpätöisestä asiasta. Minun siskoni tarvitsi autoonsa uudet kesärenkaat. Koulukiireestä johtuen, en ehtinyt hänelle olla kaverina niitä hankkimassa. Sen sijaan kuulin hänen tykänneen siitä huonoa ja voi pyhä lehmä, mikä syyllisyys mieltäni painoi. Järki sanoi, etten voinut asiassa mitään, olinhan perjantaina aamupäivästä iltamyöhään toisella paikkakunnalla koulussa, mutta silti. Tänään ymmärrän sen, ettei tuo tehnyt minusta huonoa ihmistä, saati itsekästä, vaikka siltä kyllä tuntuikin hetkittäin.

Minun elämäni on ollut sitä. Otsikon mukaista, ajelehtimasta riippuvaisuudesta riippuvaisuuteen. Tosin siinä välissä olen ehtinyt hyvin elääkin. Läheisriippuvaisuus oli ensimmäinen addiktioni. Se lähti jo lapsuudesta. Hain huomiota, rakkautta ja arvostusta suorittamalla. Toin kiitettäviä koenumeroita, keräsin stipendejä, jotta vanhempani hetkeksi huomasivat olemassa oloni. Samoin opettajat tykkäsivät, ja koin jopa olevani toisia, luokkalaisiani parempi. Todellisuudessa olin vain yksinäinen, pohjattoman yksinäinen, eivätkä mitkään kaverisuhteet, tai koulumenestys tätä rakkaudettomasta kodista aiheuttanutta yksinäisyyttä pystyneet poistamaan.

Sitten tuli yläaste -lukioikä. Juomiskokeilut, hurjat pitkät viikonloput. Olin suosittu kaveripiirissä, poikaystävät vaihtuivat tiuhaan, ja join monet pöydän alle. Alkoholi toi vapautta ja hyvää oloa, hetkeksi.

Sitten aikuistumisen kautta elämä alkoholistimiehen rinnalla kruunasi jo hyvää vauhtia kehittyneen läheisriippuvaisuuteni. Ehkä parempi kuitenkin niin, toinen vaihtoehto olisi kai ollut se, että olisin addiktoitunut juomiseen. Nyt addiktoiduin vain mieheni juomiseen. (Kyllä, se on mahdollista. Etsin piilopulloja, tarkkailin juomismääriä, annoin ehtoja ja latelin uhkauksia. Raivosin, juonittelin, manipuloin ja käytin mielettömästi energiaa toiseen ihmiseen, niin että sitä ei juuri itseeni jäänyt.)

Rakastuin myös työhöni ja uraani. Piti päästä esimieheksi, hallitsemaan ja määräilemään toisia. Läheisriippuvaisena minulle oli tärkeää hallita toisten elämiä, päättää ja järjestellä asioita, organisoida ja ohjastaa. Esimiesten kiitos ja kunnioitus oli elintärkeää. Minusta oli helppo puristaa tuloksia, koska painelin hulluna kohti suurempia tavoitteita, kuin koiranpentu kieli ulkona ja rapsutuksia odottaen. Itsearvostus oli niin hukassa, että kaikki arvostus piti hakea ulkopuolelta. Kaiken keskellä pidin itseäni niin huonona, että olin olemassa vain toisten ihmisten kautta. Minun piti olla aina oikeassa, voittaa väittelyt. Halusin olla keskipisteenä, siksi sovin hyvin mm. kouluttajaksi ja työvalmentajaksi. Egoni oli suuri, ja samaan aikaan itsetuntoni nollassa.

Luojan kiitos sain lapsia, ja se pakotti minut ajattelemaan myös asioita muiden kuin itseni kautta. Sain myös rakastaa tervettä, aitoa rakkautta, äidinrakkautta, ja se auttoi minua ymmärtämään hieman mistä tässä elämässä on kyse. Luojan kiitos avasin lähes loppuun palaneena Al-Anonin oven. Alkuun ahmin tätä täälläkin parjattua 12-askeleen kirjallisuutta, ja löysin itseni niin monesta tarinasta. Löysin sairauteni, ja riippuvaisuuteni, ja kun aloin hoitamaan itseäni, löysin vähitellen sen sairauden alta myös itseni. Aika rikkinäisen, mutta kuitenkin.

Pystyin irrottamaan, ja hyväksymään vähitellen itseni, sellaisena kuin olin. Sitä mukaa kun aloin ymmärtää paremmin sairauttani, opin tiedostamaan sen “oireita”, ja vähitellen luopumaan niistä. Jätin entisen elämäni oikeastaan kokonaan, pidin vain tärkeimmät eli lapseni, ja hyppäsin tuntemattomaan.

Vaikka läheisaddiktioni oli minulle tiedossa, ja tiesin miten pystyn elämään sen kanssa, niin seuraavaksi huomasin että alkoholi ja unilääkkeet olivat minulle ongelma. Onneksi oli jo olemassa työkaluja valmiina, ja uskon että pärjään jatkossa näiden kaikkien riippuvaisuuksien kanssa. Ne eivät määrittele minua. Olen oma itseni, ja ne ovat vain osa minua. Niistä osista en ole kovin ylpeä, mutta en anna niiden määritellä minua, tai päättää elämäni suuntaa.

Nykyään en juuri välitä toisten mielipiteistä. Minulle on aika sama, mitä muut minusta ajattelevat. Voin poistua paikalta, jos en jossakin tilanteessa viihdy. Luotan omiin mittareihini, ja jos huomaan että hermostun, tai joku tilanne ärsyttää minua, alan miettiä, käynnistyikö minussa taas vanhoja reagointimalleja. En enää yritä muuttaa toisia ihmisiä. Jos huomaan tätä tekeväni, otan itseäni niskasta kiinni. Läheisriippuvaisuus on tietyllä tavalla nykyään myös voimavarani, tiedän sen, tunnen sen, ja tiedostan jos se alkaa oireilla. Silloin otan etäisyyttä, ihmisiin ja tilanteisiin, jotka näitä reaktioita aiheuttavat.

Tässä hetkessä eläminen, ja tämän hetken 100% hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on, on paras lääke mitä tahansa addiktiota tai ongelmaa vastaan. Vastavirtaan on raskasta uida, joskus on parasta vain kellua, ja antaa elämän kuljettaa.

Kaaleppinen, sinä olet kulkenut pitkän tien, ja voin vain kuvitella kuinka monia kirjoituksesi ovat auttaneet ja auttavat jatkossakin. Minä olen yksi heistä. Luulen ymmärtäväni, mistä olet huolissasi. Ja uskallan sanoa, että olet turhaan. Omiin kokemuksiinsa, ja omaan itseensä pitää luottaa. Niin kauan kuin kirjoitat sydämestäsi, autat muita ja varmasti myös itseäsi. Se, että ei haasta riitaa, ei tarkoita että haluaisi miellyttää kaikkia. Kun haluaa ja hakee mielenrauhaa itselleen, pysyy vaistomaisesti erossa konflikteista. Se, että koet huonoa omatuntoa siitä, että haluat miellyttää liikaa toisia ihmisiä, ja olla ns. “hyvä ihminen” on aika hassua, eikö? Mielestäni sinä olet harvinaisen sinut itsesi kanssa. Luota vaan omiin tuntoihisi ja fiiliksiisi jatkossakin. Syytä epäilyihin ei ole. Jos blogin kirjoittelu on addiktio, niin silloin se on sitä Ketonkin mainitsemaa hyvää, elämää etenpäin vievää riippuvaisuutta. Sitä kannattaa ruokkia.

Kiitos Sitruunapippuri!

Kovati paljon itseäni tuosta tekstistäsi löysin. Olenhan itse kasvanut läheisriippuvuuden keskellä alkoholistiperheen lapsuuden. Tänään alan olla aikalailla sinut myös tuon läheisriippuvuuteni kanssa, hyväksyen itseäni palasen enemmän.

Se mitä tuossa blogini aloittaessani ja tänne ensialkuun kirjoittelussani koin menevän vikaan, oli motiivi tekemisieni taustalla. Eli kirjoitin siitä syystä, että saisin itselleni positiivista palautetta, olkaan taputuksia jne. Tuosta syystä kirjoittelu oli hetkittäin todella raskasta, kuten elämäni tuohon aikaan paljolti muutenkin oli, johtuen siitä etten yrittänyt antaa mitä minulla oli, vaan saada jotakin mitä minulla ei ollut. Tänään pyrin karsimaan itsestäni noita haitallisia toimintamalleja ja kirjoitan tänne aina silloin kun tulee sellainen olo, enkä pelkästään sen vuoksi, että pääsisin taas seuraamaan, kuinka kirjoitteluni aiheuttaa kommentointia. En tiedä osaanko tätä tarpeeksi selittää, mutta tässä hetkessä alan kasvaa ulos sellaisesta vääränlaisesta hyväksynnän hakemisesta jota aikaisemmin olen harjoittanut. Kuten sanoit, samalla tapaa minä pyrin hyväksymään itseni ja mikäli joku ei minun kanssa tule toimeen, en koe sen olevan minun huonommuuttani.

Kiitos vielä kerran. Jatketaan taivallusta, päivä kerrallaan. :slight_smile:

Mutta onko siinä jotain väärää, että haluaa kommunikoida ja haluaa myös palautetta muilta ihmisiltä? Ajatusten vaihtamisen taito ja tarvehan on ihmisyytemme perusasioita, ja kukapa ei haluaisi positiivista palautettakin. Tietenkään positiivisen palautteen saaminen ei voi olla itseisarvo, eikä negatiivista palautetta pidä pelätä hysteerisesti. Muutenhan ihmisestä tulee mielistelijä ja hyssyttelijä, joka ei oikeastaan ole mieliksi kenellekään yrittäessään olla mieliksi kaikille.

Motiiveja ei muuten kannata kaivella ihan älyttömän tarkasti, sillä jos oikein haluaa kaivella niin jokaiseen hyvään tekoomme voimme kuvitella olevan taustalla itsekkään motiivin. Ja tästäkin jos alkaa syyllistämään itseään, ei kohta uskalla tehdä mitään hyvääkään kenellekään.

Keep it simple, ja laita hyvä kiertämään. Viis siitä, jos saat hyvistä teoista hyvän mielen itsellesi. Niistä saakin saada. :slight_smile: Eräs vanha viisas mies lausui minulle kerran Intiassa: “if you are happy and feel good in your heart, you do good things”. Saman voisi ajatella toisinpäin; hyvien asioiden tekeminen voi antaakin onnellisuutta.

Mutta riippuvuuksista sitten. Luen parhaillaan suuresti ihailemani Eva Wahlströmin omaelämäkertaa “Homma hanskassa”. Huippu-urheilussa menestyminen vaatii yleensä äärimmäistä omistautuvuutta yhdelle asialle elämässä, addiktiiviselle treenaamiselle ja kunnosta huolehtimisille. Vaikka tämän voisi ajatella olevan jotenkin epätervettä ja monille urheilusankareille onkin elämässä käynyt kehnosti, on myös monia menestyneitä huippu-urheilijoita kuten esimerkiksi ja etenkin Eva W, jotka vaikuttavat hyvin onnellisilta, iloisilta ja tasapainoisilta ihmisiltä.

Itsekin tiedän, pelkkänä harrastuksena säkkiä vastaan nyrkkeilevänä, kuinka keskittynyttä ja pitkäaikaista treenaamista jonkun yhden ainoan iskun opetteleminen vaatii, niin että se lähtee selkäytimestä koko kehoa käyttäen.
Sinäkin, Kaaleppinen, varmasti itsepuolustuslajia harrastaneena tiedät millaisista asioista on kyse. : )

Pitkällisestä ja pitkäjänteisestä omistautumisesta asialle voi seurata onnen tunnetta ja jopa tasapainoa.

Päihderiippuvuuteen puolestaan kuului lyhytjännitteisyys, häilyvyys, hetkellisyys, malttamattomuus, ahneus. Päihderiippuvuus on oikeastaan monella tapaa sen maltin ja kärsivällisyyden vastakohta, jota johonkin hyvään saavutukseen yltäminen vaatii.

Morjesta Kaaleppinen

Noi sun juttusi on niin pitkiä, ettei niitä halua lukea kokonaan. Koita siis vähän saada niitä lyhyemmiksi.

Mehän ollaan AA-tuttuja, kiitos siitä kun kävit 29.21.2112 mun juhlissa.

-Kannusaarinen

Tässäpä se, pähkinänkuoressa. Ihminen, kun minäkin olen, alan aina hetkittäin epäillä itseäni, vaikuttimiani, motiivejani jne.
Puhumalla tai kirjoittamalla ajatuksiani ne saavat oikeammat mittasuhteet. Kiitokset Ketostix heijastuksestasi. Tarvitsin juuri tuon, etsiessäni peilistä itseäni, tänään. :slight_smile:

No terveppä terve! Vai ollaan sitä tuttuja. :wink:

Mitä näihin minun “rustailuilihini” tulee, niin kirjoitan aina periaatteella: Älä mieti mitä kirjoitat, vaan kirjoita mitä sydämelläsi ajattelet. Näistä teksteistä voi halutessaan jättää lukematta mitä ei koe tarpeelliseksi itselleen. Jos alan muuttaa itseäni, palaan entiseen ulkoaohjautuvuuteen, jossa ei ollut hyvä olla. Tässä on.

Hyviä, asiallisia pohdintoja tässä ketjussa. Tosin itseäni ei täydellisyyteen pyrkiminen tms vaivaa mutta kun lukee toisten näkemyksiä ja kokemuksia, niin ainakin siitä pikku asiasta voi olla tyytyväinen.