eikö anonyyminä tarvitse puhua totta?

Tutkimuskysely ajattelutti.

Onko anonyyyminä helpompi valehdella?
Ajatella etten minä valehdellut vaan nimimerkki valehteli.
Nimellä on puhuttava totta koska totuus tulee julki. Piilosta voi heittää mitä vaan.

Väkivaltaisista valtaisista ei uskalla puhua totta nimellä se on totta. Tarvitaan anonymiteetti.
Keskustelussa anonymiteetti mahdollistaa ilkeyden pelottelun valehtelun liioittelun epätarkan johdattelun.

Plinkissä kaikki niin uskon sanoisivat samat mielipiteet ja perustelut julkisesti omissa nimissään ei tämä koske plinkkiä vaan yleisesti salanimi- ja salaseuroja joilla on salattavaa.

Avoimuus asioissa vai puskista heittoja? Onko netti tuhonnut lopunkin totuuden? Vai nytkö paljastetaan rötökset ja vääryydet?

Mä ymmärrän perheellisiä ihmisiä, jotka eivät avaa elämäänsä. Tarpeetonta se oiskin varmaan jossain määrin.
Omiaan haluaa suojella, eikä tuoda heitä esiin jossain juoppojen turinapoksissa, vähättelemättä mitään sovellusta.

Tietoinen valhehtelu kääntyy itseään vastaan - ja fiktiivinen tarinointi on eri asia.
Itselleni on helppoa olla avoin ja siten ei ole mitään hävittävää.

On varmaan tehtävä valinta. Entisessä elämässä elin niin valheessa, etten halua siihen palata millään formaatilla.
Mitä tulee riippuvuuden perkaamiseen, niin mikään muu kuin tosi ei ole mahdollista
paremman tulevaisuuden kantilta.

Miksi pitäisi valehdella, kun voi jättää kertomatta sen mitä ei halua kertoa?
Harvapa avaa yksityiskohtaisesti vaikkapa intiimejä asioitaan, tai kertoo täällä henkilötunnustaan, osoitetietojaan tai pankkitilin numeroaankaan. Emme varmaan pidä näistä kertomattomuutta avoimuuden puutteena tai epärehellisyytenä.

Jokainen valitsee vapaasti mitä kertoo ja miten. Emme myöskään anonyymeinä voi tietää kenen kertomus on tarkalleen totta, kenen puolitotta tai kenen kokonaan epätotta. Emme ole toisillemme tilivelvollisia tai todistamisvelvollisia.

Pekka Sauri pohti asiaa muinaisen Yölinja-ohjelmansa tiimoilta näin: “oli tietysti mahdoton varmistaa oliko jonkun kertoma asia tosi. Mutta vaikkei se olisi ollut totta, se olisi saattanut olla totta, ja joku ehkä pystyi samaistumeen siihen”.

Úhka totuudelle on jossain muualla kuin anonyymeillä keskustelufoorumeilla. Se on esimerkiksi siinä, että valeuutisten ja luotettavien uutislähteiden raja alkaa hämärtyä ihmisten mielissä.
Trumpin kielenkäytössä “fake news” on alkanut tarkoittaa vain epämieluisaa indormaatiota, josta hän ei tykkää.

Vihaa ja rasismia lietsovat valemediat pyrkivät hämärtämään todellisuutta niin, että totuudesta tulee pelkkä mielipideasia. Äärlaidat pyrkivät manipuloimaan tiedonvälitystä. Ilmiölle on tosin vanha nimikin: propaganda. Oikeita uutislähteitä syytetään valemediaksi, ja valemedioita kutsutaan totuudeksi.
Huuhaa ja potaska menevät kaupaksi.

Toivo elää kuitenkin, että lähdekriittisyyteen oppiva nuoriso on vanhempiaan viisaampaa ja sivistyneempää. Toivoa tästä on.

Valtamedia ei välttämättä valehtele, se vain jättää asioita kertomatta. On hyvä, että on olemassa medioita, joista löytyy myös tietoa jonka valtamedia jättää kertomatta. Vadelman mainitsemat valeuutiset mainitsevat nykyisin tarkkaan lähteet. Itse voit käydä tarkastamassa mitä linkin takaa löytyy.

On hienoa, että vaihtoehtomedioita löytyy. Sitä se on vapaus.

Valtamedioita ja luotettavia medioitakin on monia, ja kilpailu uutisista on oikeasti kovaa. En siis todellakaan usko mihinkään salaliittoteoriaan, jossa kaikki luotettavat mediat jättäisivät jotain kertomatta jostain asiasta.
Paikkansapitävät skuupit ovat kullanarvoisia medioille.

Jos ns. vaihtoehtomedia julkaisee keksittyjä ja valheellisia uutisia, joita kirjoitetaan nimettömänä ja väitetään todeksi, se ei ole hyvä asia. Osa ihmisistä, näiden valemedioiden suurin kohderyhmä, tietysti haluaa uskoa mitä lukee, koska se sopii heidän ajatusmaailmaansa.

Valheiden levittämistä voi tietysti tavallaan pitää vapautena, mutta vapauteen pitäisi liittyä vastuu.

Vaihtoehtomedioitakin on toki kunnollisia, mutta rasismin ja vihanlietsontaan keskittyvät humpuukijulkaisut eivät ole niitä kunnollisia.

Näitä kyselyketjuja on ollut aiemminkin.

Vastaus: todenpuhuminen ei ole kiinni anonyymisyydestä.

AA-liikkeessä puhutaan PASKAA, jotta uudet tulokkaat saataisiin liittymään kulttiin ja Valtiomiesten oppeihin aivopestyiksi ja tottelevaisiksi! Valtiomiehet ovat vallanhaluisia narsisteja jotka haluavat ympärilleen kultin joka tottelee heitä ja pitää heitä Suurina Guruina… Raamattuun uskoviin seurakuntiin he eivät mene koska siellä heidän oppinsa paljastettaisiin valheeksi… Mutta kauhuissaan oleva juoppo joka on juuri tullut tulokkaana, on tilassa jossa kyetään avopesemään ties mihin tahansa oppiin… :frowning: Tässäkin käytetään tietenkin “kikkaa” jota käytetään muuallakin eli valhe piilotetaan totuuksien väliin… Yleisin “valhe” joka syötetään melko lailla alussa, on “istu palavereissa tuntu miltä tuntu, kaikki kyllä selviää ja täällä istumalla ratkeaa KAIKKI ongelmat”… ja PASKAT! mitkään käytännön tekemistä vaativat hommat eivät ratkea istumalla jossain huru-ukkojen seassa eikä Valtiomiehet kykene vastaamaan jokaiseen kysymykseen ja antamaan ratkaisua vaikka raittiutta olisi 1500vuotta!

Valehtelu ja itsensä suojeleminen ovat kaksi eri asiaa.

Usein on parempi pitää jotkut mielipiteensä tai tietonsa omana tietonaan. Suvaitsemattomuus, viha, ihmisten eriarvoistaminen, uskonnollinen tai kansallismielinen “Me vastaan muut” -taistelu … on monta syytä miksei ole aina turvallista olla edes itsensä, saati sitten heikompien puolella.

Aivan henkilökohtaisella tasolla sitten taas… ei se omien asioiden retostelu julkisiksi mikään itsetarkoitus ole. Juorut ovat monen mielestä mukavia mutta enemmän niistä harmia on, ellei asioilla ole tosiaan jotain yleisempää merkitystä.

Asiat voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään.
Julkiset, joista jutellaan muiden kanssa, työpaikalla, bussissa, kerhoissa, missä nyt kokoonnutankin.

Asiat joista jutellaan lähimpien ihmisten kanssa. Puolison, lasten, parhaan kaverin, joistakin terveyteen liittyvistä tietysti lääkärin kanssa.

Ne asiat jotka ovat vain minun asioitani.
Joista ei muille tarvitse puhua yhtään mitään.

Meillä on oikeus niihin omiin ajatuksiin, omaan sisäiseen mielentilaan josta ei todellakaan ole tilivelvollinen kenellekään.

Ei ole mitään pakkoa repiä kaikkea muiden retosteltavaksi, ei sitenkään vaikka sata erilaista ihmeparannusterapeuttia julistaisi avautumista ja kertomisen tärkeyttä, puhdistumista puhumisen kautta jne.

Meillä on oikeus yksityisyyteen.

Henkilökohtaisesti en uskoisi omia juttujani, ellen olisi niitä itse kokenut. Paitsi, että niin useat tuttavani ovat kokeneet vastaavaa. Tämä hiukan horjuttaa vakaata epäuskoani. Mielestäni fiktion kirjoittaminen on haastava kirjallisuuden laji, koska se vaatii mielikuvitusta.

Ihminen voi uskoa puhuvansa täysin totta, mutta hänen kokemuksensa poikkeaa kuitenkin siitä miten joku toinen asiat tai tapahtumat näkee. Muisti tekee joskus tepposiaan, ja siihen miten ihminen muistaa tapahtumia, voi vaikuttaa hyvinkin monet eri seikat.
Monien tietämä ja lukema psykiatri Hannu Lauermahan on kirjoittanut tästä.

Historiassa on esimerkkejä, jossa ihmisiä on manipuloitu muistamaan tapahtumia, joita ei oikeasti ole tapahtunut. Ihmiset ovat uskoneet puhuvansa totta.
Tällaista on siis saatu aikaan täysin terveillekin ihmisille, ainakin lapsille.

Jos asiaan sitten vaikuttaa vielä jokin psyyken häiriö tai persoonallisuushäiriö, voi muistikuvat ja subjektiiviset kokemukset olla hyvinkin värittyneitä. Ja edelleenkään henkilö ei valehtele tietoisesti.

Onkin joskus todella haasteellista, jos joutuu esim. oikeusprosessissa tai jonkun asian viranomaiskäsittelyssä selvittämään jonkun asian todellisen laidan, ja asianosaisten kertomukset poikkeavat kovasti toisistaan.

Muistikuvia ja asioiden kokemista voi värittää myös uskonnolliset tunteet tai usko yliluonnolliseen. Jos ihminen uskoo kummituksiin, hän myös todennäköisesti saa kokemuksia niistä. Uskovaisella ihmisellä voi olla konkreettinen kokemus että hän keskustelee Jumalan kanssa, vaikka uskonnottomalle moinen on höpöhöpöä.

Jopa poliittinen ideologia tai jokin aate voi vaikuttaa muistikuviin. Harras kommunisti voi varmuudella muistaa joutuneensa kapitalistien ja porvariston ahdistelemaksi jo kansakoulussa, vaikka ainoa ahdistelija olisi ollut lumipesuja antanut naapurin Kalle, jonka isäukko oli rovasti.

Muistikin… se on sitten… jännä.