Ei ole vaihtoehtoa...

Olen ollut täällä aiemminkin, silloin pääsin helposti alkoholista eroon ja monta kuukautta täysin ilman.
Olen klassinen tapaus, parhaassa iässä oleva uran ja perheen haasteiden kanssa kamppaileva nainen. Olen perfektionisti, joka vaatii paljon itseltään ja muilta. Viinistä tuli vihollinen kun palasin kolmannen lapsen jälkeen töihin, tein liikaa töitä, sairastuin uupumukseen ja hoidin sitä rentouttavalla lasillisella. Uupumus meni ohi kun vähensin työ taakkaa, mutta sitten alkoi työpaikkakiusaaminen. Sain pahoja fyysisiä oireita ja lääkäri kehotti vaihtamaan työpaikkaa. Silloin tartuin taas viinipulloon ja lupasin viedä duunit maaliin vaikka kiusaisivat kuinka. Sen kauden jälkeisenä kesänä olin aivan finaalissa, lopetin juomisen ja kävin henkisen taistelun. Vaihdoin työpaikkaa ja kaikki oli hyvin. Sitten läheinen kuoli ja suruprosessissa viinistä tuli taas lohduke. Sillä tiellä olen vieläkin… Nyt käyn terapiassa ja olen saanut apua. Mutta elämä on taas ollut hieman kohtuuton ja esim. tällä viikolla olen tissutellut ma-pe illat. En halua elää tällaista elämää. Viimeksi sain täältä enemmän tukea ja voimaa kuin lääkäreiltä, terapiasta jne. Nyt olen valmis sanomaan, että en jaksa enää paeta. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa viinipulloon pakeneminen.

Tämä päivä on mennyt lukiessa muiden kokemuksia. Täällä on hienoja tarinoita onnistumisesta ja myös oivaltamisista. On myös suunnatonta epäonnistumisen tunnetta ja tyhjyyttä. Sitä itse koen koko ajan. En siksi, että juon vaan siksi, että en ole tyytyväinen mihinkään. En ole koskaan ollut tyytyväinen. Olen saanut kovalla työllä tyhjistä lähtökohdista kaiken mistä haaveilin ja siitä on syntynyt suunnaton tyhjyys. Elämä on ollut aina vastoinkäymisiä ja pyrkimistä, nyt kun tavallaan ei ole enää mitään mitä haluta olen tyhjä, täysin halvaantunut. Niissä pyrkimyksissäni olen keskittynyt vain toteuttamaan ja hauskuus sai jäädä. Nyt ruuhkavuosina olen täysin turta ja ainut intohimoni on se ensimmäinen lasillinen, mistä tulee taivaallinen olo. Minähän ansaitsen sen, olen töissä antanut 150%, hoitanut kotihommat, ruokkinut perheen, luettu läksyt, leikitty ja kuskattu harrastuksiin. Ei ole minä-hetkeä ilman pientä kemiallista apua. Se pakokeinoista parhain… Silti järjenkäyttö ei auta, ei kiinnosta terveysriskit ja kukaan ei ulospäin näe juomistani. Kalorit kyllä ahdistaa, juon vain kuivia viinejä. Karsin ylimääräisen energian sitten ruoasta. Eniten ahdistaa kun soimaan itseäni juomisesta, silti Alkon merkki saa endorfiinin virtaamaan. Olkapäälläni istuu piru joka käskee hakemaan rentoutusta ja järjen ääni vastustelee. Monesti järki häviää… Pelottaa ajatella elämää ilman alkoholia, jos vain kykenisin, haluaisin satunnaisesti mennä bilettämään ja nauttimaan kunnon skumpasta. Mutta ei se taida olla enää mahdollista niinkuin ennen. Mitä hemmettiä mulle on tapahtunut, kuka tällainen ihminen oikein on?

Tervehdys Lumituuli. :smiley:
Jonkinmoista matkaa olet jo tehnyt sen kanssa, että mikä mahtaisi olla suhde alkoholiin tulevaisuudessa, kun nyt se tuppaa määräämään elämääsi liikaa. Mitäs muuten itse ajattelet, olisiko seuraava siirto lopettaa juominen vai mitä? Kohtuus/vähentäminen ei taida olla sinunkaan heiniäsi vai ymmärsinkö väärin?
Mikäs siinä alkottomuudessa muuten pelottaa? Jos voit ja haluat kertoa, siitä voisi olla apua. Tälläisiä kysymyksiä heräsi jutustelustasi. Tervetuloa takaisin. :smiley:

Olen tässä 17.10 alkaneen juomattomuuden seurauksena huomannut, että rentoutua voi muullakin tavoin. Itse hankin itselleni hyvää suklaata, hyvää alkoholitonta juomaa ja hyvää syömistä. Lukeminenkin auttaa ja ennen kaikkea seuraava aamu: aavisteleva päänsärky pysyy poissa, ei koske mahaan, ei tarvitse kitata vichyä puolta päivää.

Kiitos viestistä basi. Ja osasitpa kysyä osuvia kysymyksiä.
Lopettaminen on ainut vaihtoehto, vähentämistä on yritetty jonkun aikaa. Olen seilannut tuurijuoppona nyt muutaman vuoden ja viini on kuin bensaa, keeps me going.
Pelko on ehkä elämän todellisuuden kohtaaminen, se suunnaton tyhjyys. Ehkä en halua olla onnellinen? Ehkä haluan rypeä itsesäälissä ja olla onneton, koska silloin pakko yrittää ja taistella?? Olen täydellinen piilojuoppo, joka on aina tiptop kaikessa ja urheilee sekä elää superterveellisesti(paitsi punkku). Ehkä tuo kulissin pitäminen syö hengiltä ja pitäisi joskus relaa oikeasti, eikä sekottamalla aivojen kemiaa viinalla.
Näitä asioita nyt yritän selvittää. Terapiassa moni lukko avautunut ja johtanut herkempään juomiseen, totuus sattuu.

Kiitos myös KM47lle viestistä.
Pakko myöntää, että tänään olen syönyt suklaata lääkkeenä! Ja nyt alko tekee mieli Vichyä!!! Sen verran kova alkkis olen, että aamut ei ole koskaan pahoja vaan lähden reippaasti lenkille. Silloin kun olen päiviä ilman viiniä nautin kun nukun yöni, muuten valvon öisin monta tuntia. Mutta sekään ei saa lopettamaan.
Mun on pakko nyt vaan myöntää itelleni, että olen heikko ja antaa anteeksi. Opetella pitämäln itsestäni, ehkä sitten voin kohdata itseni sellaisena kuin olen, ilman alkoholia…

Tämä on mielenkiintoista. Jotain tuon suuntaista minäkin pelkäsin. Oikeastihan se asia oli niin, että mitä enemmän ja pitemmällä juomistani jatkoin, sitä tyhjemmältä minusta tuntui. Tyhjyys johtui siitä juomisesta!!! Minä luulin ja selitin sille syyksi vaikka ja mitä, kunnes selitykset eivät menneet enään juopolle minullekaan läpi.

Join itseni tyhjäksi. Sielunmaisemani oli autiomaa. Sinänsä hupaisaa, noinkin kostean elämän jäljiltä, mutta onhan alkoholi diureetti…ja se on sitä paitis fyysisesti niin myös henkisesti.

Ihan vilpittömästi ja koko sydämestäni voin sanoa, että tyhjyys poistuu sitä mukaa, kun alkoholi pakenee ensin verestä, kropasta, mielestä, tunteista…hiljalleen.

Basi, sait mielenkiinnon heräämään. Tuo selittely on tuttua ja selityksiä riittää jos jonkunlaisia. Olen aina syyttänyt itseäni kaikesta, eli en hae syyllistä ulkopuolelta. Mikään ei riitä, se riittämättömyys luo tyhjyyden tunteen. Voisiko olla niin, että armollisuus voisi auttaa parantumaan myös alkoholiriippuvuudesta? En tiedä, mutta yritän nyt rakastaa itseni ehjäksi, vain niin voin rakastaa myös vilpittömästi muita. Meni aika syvälliseksi, mutta nyt en pelkää dyykata oikein kunnolla jos se auttaa matkalla raittiuteen. Hyvää lauantai-iltaa kaikille!

Minutkin elämän vaikeudet ja lähiomaisten kuolemat edesauttoi pulloon tarttumista. Minäkin elän muuten terveellisesti ja kulissit on kunnossa. Mutta: nyt syyt on käytetty loppuun ja yritän elää oikeasti rehellisesti.

KM47 kävin lukemassa sinun tarinasi ja meillä näyttäisi olevan yhtäläisyyksiä, niinkuin varmaan monella muullakin. Itse opettelen terapiassa pääsemään kiltin tytön syndroomasta eroon, nousemaan jaloilleni ja olemaan terveesti itsekäs. Olen aina elänyt muita varten ja ollut se järkkymätön kallio. Olen aina ollut ylpeä siitä, mutta siitä on tullut kallio mitä kannan. Nämä eivät ole nyt selityksiä vaan oivalluksia tässä matkan varrella. Ne ovat niitä mahdollisia syitä uupumukseen ja tyhjyyteen. En jaksa nyt miettiä vastoinkäymisiä vaan hyviä asioita, enää en katso taaksepäin vaan elän tässä hetkessä.
Nämä keskustelut ovat niin terapeuttisia, kiitos paljon!!

Moi lumituuli!
Oikein paljon tsemppiä päätöksen valmistelussa, tuli siitä minkälainen tahansa. Samansuuntaisia kokemuksia, minä-ajasta, tyhjyydestä, väsymyksestä ja niiden hoitamisesta viinillä. Kun kaikki tuntuu raskaalta, tuntuu myös ajatus lopettamisestakin vaikealta. Olen kuitenkin saanut käsityksen, ettei se viini hoida kuin tilapäisesti ja vie enemmän kuin antaa. Vie mielialaa, unen lepovaikutusta, inspistä. Hyvää selvää lauantaita!

Moi ja tervetuloa.

Minulle on ollut helppo vaatia itseltäni kaikenlaista, on ollut helppoa syyttää itseäni kaikesta. Syytänkö muita mistään? Olisi syytä, nyt olen sen tajunnut… Jos edes himpun osaisin vaatia vähemmän itseltäni ja syyttää joskus jotakuta muuta. Edes sen verran että olisin kiukkuinen muille enkä aina vain itselleni.

Minä osaan myös yrittää aivan jumalattomasti. (ei silti että kovinkaan yritykseni onnistuisivatkaan…)
Mutta se että en yritä olla/tehdä yhtään mitään, olla vain, onkin jo vaikeampaa. Siis että olisin ja kuulostelisin mitä on olla. Millaista on elää, tai tuntea. Mitä tunnen?
Hmm. Meinaan heti yrittää tuntea jotain? Jos ei vaan tunnu mitään? On vain.

Miksi yritän olla juomatta. Miksi en vain ole juomatta.

Nämä pohdinnat oli lähinnä itselleni, mutta eksyivät nyt sinun ketjuusi koska ne tulivat tässä lueskellessani mieleeni…

Lämpimiä ajatuksia sinulle kuitenkin. Ymmärrän sen kun yhtäaikaa haluaa ja ei halua. Mutta mitä haluaa ja mitä ei?

Teikkis

Mulla on tämä sama ongelma. Aika pitää saada “pysäytettyä” ja se onnistuu parhaiten pienen alkoholiannoksen avustuksella. Ja kumma kyllä siihen se pieni annos riittääkin, mutta sitten pysähtymisen tarpeen tilalle astuu hyvin usein päihtymisen tarve. Laittaa miettimään josko se ensimmäinen houkutus onkin vain troijalainen, jonka sisältä kunnon viinapiru sitten ponnahtaa.

Tsemppiä!

Kiitos viesteistä, sain paljon ajateltavaa kun tajuaa, että muut kamppailee samojen ajatusten kanssa. Sepä… miksi ei vaan lopeta, sen sijaa että jää ihmettelemään miksi juo. Viina ei ole viisasten juoma.

En osaa nyt ajatella tulevaisuutta yhtään. Jos pistän nyt mielessäni korkin kiinni, siitä tulee kielletty hedelmä ja haluan sitä enemmän kuin mitään muuta. Elän hetken kerrallaan, ajatuksella ei nyt. Pystyn tuolla samalla mentaliteetillä olemaan syömättä suklaata, vielä suurempaa riippuvuutta aiheuttavaa nautintoainetta. Suklaassa on sama vika, jos syö palan, syö koko levyn. Viiniä ei voi juoda lasillista, se menee koko pullo. Taitaa olla kaikessa, urheilussakin menee ihan överiksi usein.
All or nothing!
Onko muita mustavalkoisia, minkälaisia kokemuksia ja mahdollisia tervehtymiskertomuksia teillä on?

Hei Lumituuli, tervetuloa mukaan! Kiva nimimerkki sulla! :smiley:

Samoilla linjoilla kanssasi. Ja aika moni muukin täällä vannoo tuon “päivä kerrallaan”-ajatuksen nimiin. Simppeli juttu, mutta siihen sisältyy suuri viisaus. Jos nimittäin pitäisi tältä istumalata vannoa, ettei enää koskaan juo, niin sitähän lyhistyisi tuollaisen tavoitteen edessä… Jotenkin niin ehdotonta ja lopullista. Mutta sen pystyn lupaamaan, että tänään en juo ja se riittää minulle. Parempaan en pysty.

Ja vaikeatahan tämä raitistelu aina välillä on ja retkahduksiakin sattuu monelle. Olen silti ylpeä jo siitä, että olen kesän jälkeen onnistunut vähentämään reippaasti, ja nyt yritän olla kokonaan juomatta. Tai pitäisikö sanoa haluan olla kokonaan juomatta. Tää keskustelupalsta on ollut suurena apuna ja näiden tarinoiden lukemisesta kaikki oikeastaan lähti liikkeellekin.

Jaahas se olisikin sitten tiistai. Päivät vilistää silmissä.
Olen tässä analysoinut suhdetta tissutteluun oikein kovasti ja se on kyllä niin saletti hermolääke. Ei ole sinänsä halua tai tarvetta juopua vaan yksinkertaisesti blokata kaikki ulos päästä, (ja sitten tietty ei pidä unohtaa, että hiprakassa on oikeasti kivaa, tämä toimii vain kun lähtee oikeasti bilettää=2krt/v). Eli analysoinnista viisastuneena ryhdyin siis, kuten työssänikin teen, pureutumaan juurisyihin; mitä ja miksi pitää blokata asioita ulos pääkopasta? Työ on aikalailla alkumetreillä, mutta sieltä nousee riittämättömyyden tunne aika voimakkaana. Siihen kai voi kaiken kiteyttää, suorittaminen aiheuttaa riittämättömyyttä, noidankehä on valmis. Sitä se on pitkälti…

Toisena voin tässä todeta, että ilman tissutelua oleminen ei aiheuta mitään reaktiota. Ei ole tarvetta mennä hakemaan viiniä kun sen niin päätän. Ei tee mieli, tai keho janoa. Tämä on tällainen on/off hässäkkä, kuten aiemmin mainitsin suklaan kanssa sama juttu :slight_smile: Tarkoittaako se sitä, että mieleni onkin kehoa fiksumpi ja olen oikea superholisti?? Niin tai näin, tässä nyt mennään tälleen eteenpäin kunnes strategia muutettava.

Niin juu ja moikailutopikki on ihan mahtava. Jessus mitä tarinoita. Ja hämmentävää huomata, että olen ihan onneton kuplassaeläjä - mikä ihmeen mokailu? Kontrolli on AINA päällä, ikinä ei lasketa suojuksia. Aika tylsää loppujenlopuksi… :open_mouth: