ei kai taas paluu vanhaan?

eksyin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla tälle sivulle ja tajusin että tämä voi olla minun mahdollisuuteni. Olen ollut ilman kovia huumeita (mutta erityisesti piriä) n.2vuotta 6kk. sitä ennen olin täysi narkkari,piri oli suuri rakkauteni. Ankaraa vauhdin vetoa kesti n. vuosi ja parhaimpina kuukausina selviä päiviä paljon ei ollut.
Aloitin huumeiden käytön kovalla temmolla ja ennen kuin huomasinkaan olin siirtynyt pilven poltosta rännäämiseen. Välillä oikeasti rakastin sitä elämää, niitä ihmisiä ja sekaisin oloa! Hauskuutta kesti jonkin aikaa ja koukussa huomasi olevanssa vasta kun hauskuus oli loppunut. Olen aina syyttänyt luonnettani siitä että mitään ainetta en ikinä pelännyt kokeilla ja kaikkea kokeilin heti ensimmäisellä kerralla kun niitä edessäni oli, olin hurjan utelias. Olen aina ajatellut että mut vaa oon luotu käyttämään.

Nyt ku kirjotan tätä, olo ei tosiaan oo kehuttava ilmeisesti nestehukan takia, yön valvoneena ja syömättömänä.Kroppa alkaa pettää joka kerta ku kovempia ottaa. Koko kesä on ollut jo aika hurjaa menoa, en vaa oo suostunut sitä itselleni myöntämään enkä tiedä voinko siihen vieläkään. Kun ei saanu savuja ,vejin mämmiä ja sitä kans otin nii paljo että eihän se enää toiminut. Välillä olen kesällä koittanut tasapainotella töiden ja huumeiden käytön välillä mikä käy päivä päivältä hankalammaksi. Välillä olen onnistunut saamaan savuja niin että ei oo ees tarvinu miettiä muita aineita. OOn tajunnu että korvaan aina riippuvuuden toisella, vuorotellen kokeilen aina eri aineilla ja tähän asti ainoastaan savujen kanssa voin elää normaalielämää. Kesään on mahtunut myös muutamia pirin, essojen ja metan vetohetkiä joten selviä päiviä ei ole tarpeeksi. En osaa olla enkä tykkää olla yksin kotona, on inhottavaa alkaa nukkumaan yksin. En viihdy kotona koska minua ahdistaa olla yksin ja himo sekä “tarve” aineita kohtaan kasvaa.

En ole koskaan osannut puhua kenellekkän ja olen pitänyt tunteet sisälläni. Oikeastaan vasta nyt tämän kesän aikana olen saanut puhuttua ja purettua sisintäni muutamille ystäville, tosin tämä on tapahtunut nopeissa. Yhdellekkään viranomaiselle, psykologille tai vaikkapa sosiaalityöntekijälle en ole koskaan puhunut enkä tiedä kykenisinkö siihen. Nyt pelottaa että olen pian takaisin siinä samassa jamassa jossa vuosia sitten ja tällä kertaa en ehkä selviäisi siitä suosta ylös. Suurin pelkoni on että tahdonvoimani ei riitä ja menen takaisin samaan vanhaan paskaan… ja liian myöhään tajuaa olevansa koukussa.