Ei Jaksa Kiinnostaa

Suhteen alku oli onnellinen; täydellinen ihastuminen, rakastuminen oli molemminpuolista, seksi sujui… suunnittelimme tulevaisuutta. Mutta sitten huomasin runsaan alkoholinkäytön (itse olen absolutisti). Oikea arki alkoholistin kanssa ei ehtinyt tulla minulle tutuksi, koska mies meni hoitoon. Mies on edelleen ihana, rakastaa yms. yms.

Missä vika?

Mikä minua vaivaa, kun en jaksa olla miehen kanssa? En jaksa aikatauluttaa elämääni a-klinikan mukaan. Minua ei kiinnosta antabus-tabletit tai diapamin asteittainen vähentäminen. Minua ei jaksa kiinnostaa keskusteluryhmät toisten alkoholistien kanssa. Minua ei vittu kiinnosta!!

Ja minua kiinnostaa vielä vähemmän miettiä, että milloin riita on niin paha, että hän ratkeaa juomaan… Hävettää myöntää: haluaisin lähteä. Tunnen niin suurta syyllisyyttä ajatuksistani. Syyllisyys omista tunteista tappaa minua hiljalleen… Mies on ollut hoidossa lyhyen aikaa ja minä haluan pois suhteesta. Olen ilmeisesti kiittämätön, kun en osaa arvostaa hänen tekoaan, halua päästä eroon alkoholista. Minä haluan vain pois… vihaan alkoholia niin paljon.

Moi,

Tiedän hyvin tunteen. Viime keväänä kun Mies vihdoin meni AA:han, 3 kertaa viikossa, ajattelin että ei helv**ti, tätäkö meidän elämä on: mies on kolmena päivänä viikossa 12 h päivässä pois, ja meitsi pienten lasten kanssa kotona. Että ennen oli vähän väliä kännissä ja siksi pois, nyt sitten AA:ssa. Ärsytti hulluna. Ja oli syyllisyys, koska sitähän minä olin toivonut: että lopettais juomisen ja menis AA:han. Sitä paitsi Mies kumminkin sitten aina joi muutamien viikkojen välein, joten tuloksiakaan ei “mun uhrautuminen” tuntunut tuottava.

Olen miettinyt, miksi tilanne nyt on eri. Ehkä siksi, että me käymme kerran viikossa yhdessä Minnesotahoidon jatkoryhmässä, joten minäkin saan terapiaa ja se on ikään kuin meidän yhteinen juttu. Tällä hetkellä tuntuu, että Minne muutti meidän perheen asenneilmaston pysyvästi ja mullistavasti. Mä hyväksyn että tämmöinen sairaus meidän perheessä on, ja se vaatii tietyn määrän hoitoa. Ehkä se on sitä: olen hyväksynyt, että tämmöistä on nyt meidän elämä. Tosin en tiedä, miten pystyisin sen hyväksymään jos mies kävisi 3 iltaa lisäksi AA:ssa. En tosiaan tiedä. Mutta en usko, että Minnen jälkeen hänellä on siihen edes tarvetta, uskon että jos hän AA:han menee niin sitten kerran viikossa.

Sanoit, että vihaat alkoholia. Johtuuko se tästä miehestä, vai jo aikaisemmista tapahtumista? Alkoholia ei tässä maassa oikein karkuunkaan pääse, joten minusta tuntuu että olisi hyvä käsitellä noita tunteita jotenkin (esim. Al-anon ryhmät ja kirjallisuus). Ne tunteet tulevat joka tapauksessa eteen ennemmin tai myöhemmin, kävi miehen kanssa sitten miten tahansa.

Jos ei toisen kanssa voi elää, niin sitten voi muuttaa itseänsä: joko sopeutuu, tai ei sopeudu ja eroaa. Al-anon kirjallisuus auttaa kummassakin tilanteessa näkemään, mitä itse voi tehdä itsensä eteen.

Jos ei Al-Anonkaan kiinnosta, niin sitten ei taida paljon muita vaihtoehtoja olla kuin erota, ja toivoa ettei alkomahooli enää elämään astu.

Olen itse käyttänyt alkoholia aikaisemmin ns. normaalisti - nyt olen jo vuosia ollut täysin absolutisti. Alkoholi (tai muut päihteet) eivät vain kiinnosta minua. Olen nähnyt miten alkoholi tuhoaa ihmissuhteita, ihmisiä. Kirjaimellisesti. Tässä maassa ei alkoholia karkuun pääse, tiedän. En ehkä niinkään “halua karkuun” alkoholia vaan alkoholismia.

En tiedä olenko valmis TAI että edes haluanko lähteä tämän yhden ihmisen takia Al-anon ryhmään tjsp. Alkoholismia käsittelevää kirjallisuutta olen lukenut jo aikaisemmin(kin) - psykologiaa myös.

Ehkä tunnen itseni vain ennenkaikkea petturiksi… luen muiden kirjoituksia ja heidän uhrautumistaan miehiensä, perheidensä puolesta. Minä en haluaisi tehdä “mitään” miehen eteen. Tunnen olevani niin kylmä… Mitä alkoholistilla / ex-alkoholistilla voi olla minulle tarjottavaa? Ongelmia? Rakkautta? Epävarma tulevaisuus???

Ehkä pitäisi hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat eikä vaatia täydellisyyttä. Vaadin itseltänikin liikaa, aina. Mutta eniten pohdin (edelleen): mitä olen valmis tekemään ihmissuhteen eteen, joka on kuitenkin kestänyt lyhyen aikaa - Minkä arvoinen se on?

Hei vieras,
Oletko miettinyt, mikä Al-Anoniin menossa on niin vastenmielistä. Siellä ei luultavasti ole ollenkaan sellaista kuin kuvittelet. Eikö kannattaisi kokeilla edes yhden kerran. Ei siitä mitään leimaa sinuun jää.
On myös AA:n avoryhmiä, joihin läheinenkin voi mennä tai sitten alkoholisti ja läheinen yhdessä.
Olen itsekin aikoinani taistellut Al-Anoniin menemistä vastaan. Sinulla on varmaan aivan eri syyt vastahakoisuuteen kuin minulla oli, mutta kokeile nyt kuitenkin.

Al-Anoniin menemisessä “tökkii” oikeastaan vain kaikki & ei mikään. Leimaantumista en pelkää. Päinvastoin. Avun hakemisessa ei ole mitään pahaa… on sitten alkoholisti, läheinen, mielenterveyspotilas tai mitä vain. Me olemme kuitenkin kaikki vain ihmisiä :slight_smile:

Kiitos, kun jaksoit kannustaa. Ehkä kokeilen… pidän miehestä paljon enkä haluaisi lopettaa suhdetta. Toivottavasti “kaikki on kaiken arvoista”.

Mä en ihmettele yhtään jos sun tekee mielesi “livistää”. Kuten itsekin sanoit niin suhde on tuore ja tulevaisuus on avoin ja epävarma. Hyvä asiahan on ehdottomasti se, että mies pyrkii raittiuteen. Mutta niin kuin me kaikki tiedetään, tuloksista ei ole varmuutta. Toisaalta, ei mikään muukaan tässä elämässä ole varmaa. Ei ole takuita siitä, mikä on oma terveyden tila vaikka vuoden päästä, työtilanne tai elämän tilanne muutenkaan. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma! Semmoista on elämä, mutta kuten sanottu, en ihmettele yhtään ettet ehdoin tahdoin halua alkoholismia omaan elinpiiriisi. Eikä sen tarvi kuuluakaan, jos et halua. Kyllä siinä on kovasti pohtimista.