Olen nyt täällä pyörinyt aktiivisesti kuukauden päivät ja ajattelin laittaa oman ketjun pystyyn. Minun on aivan pakko päästä kertomaan teille vertaiset, millaista sähläysten saagaa tämä elämäni on. Toivottavasti voin esimerkeilläni luoda toivoa ja iloa, uskoa siihen, että parempaa on luvassa.
Millainen olen? Olen hyvin tavallinen nuori nainen, minua ei ulkoisesti erota eikä tunnista päihteiden käyttäjäksi, vielä. Olen saattanut istua lähikauppasi kassalla tai myydä sinulle suklaaleivoksen. Minulla on aina korvakorut ja tennarit ja rakastan erityisesti vanhoja nahkalaukkuja. Olen siis kuin kuka tahansa, hymyilevä nuori nainen, jonka kohtaat ruuhkabussissa. Siksi olenkin malliesimerkki siitä, että kuka tahansa saattaa paeta elämäänsä päihteisiin. Minulle ei todellakaan pitänyt käydä näin. Katselin säälien yläasteella aineisiin langenneita koulukavereita ja mietin, miksi joku haaskaa elämänsä. Vaan täytinpä 18 ja tutustuin itsekin juhlimisen. Alkoholi ei ollut ongelma, päinvastoin, upposi oikeinkin tehokkaasti. Ei minulla sinänsä jäänyt putki päälle, muuta määrät olivat aika huimia. En kuitenkaan ajatellut, että joisin paljoa, kunnes pari kertaa sammahdin vanhempieni eteiseen, oksensin taksiin ja löysin itseni paikallisen tikkaremmin bileistä sunnuntaiaamuna yhdeltätoista. Hauskoja sattumuksia? No ei aivan. Helvetillistä morkkista, liikakiloja ja hukattuja alkuviikkoja.
Elämäni mullistui sairauden myötä ja jouduin koville särkylääkekuureille. Nehän olivatkin hassu juttu. Iltaisin tekemättömät hommat unohtuivat, kun nappasi pillerin. Ei tarvinnut kieriskellä aamuyöstä, kun saattoi herättyään nukuttaa uudelleen lääkkeellä.
Mutta kas vain, sanoi kasvain, kun huomasin iltapäiväahdistukset, jotka kevyesti sanottuna meinaavat viedä hengen. Muutenkin meni vuosia, ennen kuin ymmärsin, mikä on rebound tai paradoksaalinen ilmiö. En ollut kuuna päivänä voinut kuvitella, miltä vierottautuminen lääkkeistä tuntuu. Sydän hakkaa kahta sataa, pelottaa, ahdistaa, pelottaa, pelottaa vähän lisää. Olen niin vihainen itselleni 
Olen saanut reseptitkin uusittua aina ilman ongelmia, yksikään minua hoitanut taho ei ole milloinkaan kysynyt, onko lääkkeiden käyttö hallussa. Olen hävennyt heikkouttani niin paljon, että olen pyytänyt vain pienen määrän lääkettä ja kärvistellyt, ajatellut että jopas olen kummallinen, kun on tällaisia tuntemuksia. Kymmenessä vuodessa olen unohtanut, miltä tuntuu oikeasti olla todella surullinen tai iloinen, tunteeni ovat aina vähän puuduksissa. Minulle on tarkemmin ajateltuna kirjoitettu lääkkeitä kuin työhevoselle, ei ihme, että on tavallinen uni vähän kateissa. Nyt vasta ymmärrän, että olen kehittänyt nämä “sairauteni” ja uniongelmani, jotta voisin oikeuttaa lääkkeiden käytön jollain, myös alkoholilla olen pyrkinyt vain olemaan jotain muuta, kuin olen. Tie on pitkä ja kivinen, mutta en kyllä aio elää näin loppuelämääni. Huippuhetkiä tähän sähläykseen mahtuu kyllä niin paljon, että… Lähdin tuossa jokin aika sitten vähän ulos dallaamaan, kun ei oikein väsy tullut. Pikkuisen kun oli lääkettä pohjilla, unohdin tietysti avaimet kotiin, olin varmaan aivan zombi. Noh, värjöttelin tuolla vesisateessa, kunnes postinjakaja tuli. Pyysin tältä pokkana aamun lehden (jota meille ei tule) ja leikin lukevani sitä, kunnes postipoika katosi ja hakkasin ovikelloa, että sain miehen ja varmaan koko taloyhtiön hereille. Jumalauta, että hävetti selitellä, missä olen haahuillut aamuyöstä, onneksi en päässyt pidemmälle.
Tuetaan täällä toisiamme, itse pidän nyt korkin kiinni ja apteekit pannassa, mutta tiedän tarvitsevani siihen teidän tukeanne. En halua hukata elämästäni enää päivääkään tällaiseen turhuuteen.