ehkäisevän päihdetyön viikko

Se sit loppuu tänään.
Aika monelta varmaan tämmöiset päihdeasiat jäävät huomaamatta. Mitäpä niistä, jos itsellä on kaikki kunnossa. Eikä ihan vieressä kukaan häiritse.

Sen verran minua päihdeasiat yhä kiinnostavat että parissa teemaviikon tilaisuudessa poikkesi. Juomassa sen tarjotun kahvikupin.

Ikäihmisten alkoholinkäyttö oli tänä vuonna esillä.
Ja noissa tilaisuuksissa joissa poikkesin, nousi myös se toinen riippuvus, peliongelmat, esiin.

Semmoinenkin kumma juttu, että joka terveydenhoitopaikassa jo kysytään, menetpä sitten melkeinpä vaivasta mistä tahansa jutteleman, että mitenkäs paljon alkoholia käytätä?

Mutta, kun yksikin alustaja kysyi yleisöltä että moneltakos on kysytty paljonko pelaat, niin eipä noussut yhtään kättä.

Eriarvoisuuttako, vai mitä lienee?

Työttömänä ollessa huomasin tämän teemaviikon lähinnä siitä, että sähköpostiin tullut EHYT ry:n info-viestejä ja someen julkaisuja. Mihinkään tapahtumaan en tällä viikolla mennyt, mutta käyn kyllä päihdeasioihin liittyvissä tapahtumissa sillon tällöin ihan vuoden ympäri.

Kirjastossa oli laitettu teemahylly tälle viikolle. Hyllyssä oli teoksia kuten “Pakko juoda?”, “Happotesti” , “Selvästi juovuksissa” ja “Huumeäidin tarina”. Kaikki tuttuja minullekin paitsi viimeksimainittu.

Peliriippuvuus on tosiaan ihan yleinen ongelma, kuten on monet muutkin toiminnalliset riippuvuudet. Niitä ei yleensä oteta puheeksi ellei asianosainen itse niistä jotain sano.
Niitä on myös aika vaikea hoitaa, vaikka nykyisin onkin erikoistuneita hoitopaikkoja kuten Peliklinikka. Vertaistuki, terapeuttiset keskustelut tai tukikeskustelut… mutta avainasemassa jälleen kerran on toipujan oma motivaatio ja omien voimavarojen löytäminen. Helpommin sanottu kuin tehty ikäihmisellä, jonka elämänpiiri voi olla pienentynyt ja voimavarat jo vähentyneitä.

Yhtenä aiheena ikäihmisten kohdalla oli tänä vuonna mm milloin on sopiva hetki ottaa alkoholiongelma puheeksi? Alkoholin kanssa puheeksi ottaminen kai joenkin onnistuu, mutta peliriippuvuus, vaikka se kaiken nielisi, koetaan jo niin henkilökohtaiseksi asiaksi että siitä ei ihan helpolla kysellä.

Ei noita tapahtumia mahdottoman paljon taidettu mainostaa. Saattoi mennä koko viikko monelta ohi. Nämä tapahtumat joissa poikkesin, oli järjestetty semmoisissa päihteettömissä kohtaamispaikoissa, toinen kaupungin ja toinen yhden asukasyhdityksen ylläpitämä.

Pienimuotoisia tapahtumia, muutama kymmenen kummassakin. Mutta keskustelu oli vilkasta, kyllä aihe tuntu kolahtavan.

Kuntiin voitaisiin perustaa uusi virka vaikka neuvolan toiminnan yhteyteen, nimittäin päihde-ehkäisijän virka.

Varmasti mielenkiintoinen ja tärkeäkin tapahtuma tuo ehkäisevän päihdetyön viikko. Meilläkin on noita vuosittain kaupungin raameissa, joillain isommilla itseapuorganisaatioilla oman toimintansa puitteissa useamminkin. Siis joitain yleisiin riippuvuuksiin liittyvää.
Tärkeä pointti myös viittaus peli- ym. riippuvuuksiin koska päihdeongelmat menevät usein käsi kädessä muitten sosiaalisten ongelmien kanssa. Ylläolevasta Helisen kirjoituksesta tuli mieleen, että vaikka mitään uusia virkoja ei kireän budjetin aikoina ehkä voidakaan perustaa, voisi pitää huolen siitä, että nykyisillä toimihenkilöillä eri sosiaalialaan liittyvissä viroissa olisi edes perustietoutta ensi alkuun vaikka alkoholismista. Sekakäyttäjät taikka narkomaanit ovat mielestäni vaikeampi kohderyhmä koska syrjäytymisaste on vielä korkeampi ja hoitoon vaaditaan usein eri resursseja kuin alkoholismiin joka ei ole ehtinyt kehittyä klinikkahoitoa vaativaksi.
Minullahan on ollut jo vuosia yhteys Diakonian sosiaalineuvojaan ja vasta viime viikolla tuli taas puheeksi se, että hän on huomannut yhdistelmän sosiaalineuvoja +päihdeneuvoja toimivan hyvin riippuvaisten auttamisessa. Voin vahvistaa tämän omakohtaisesti ja todeta, että vain nämä kaksi aputahoa yhdessä tuottivat tulosta. “Tavallisella” sosiaalityöntekijällä kun ei aina ole oikeaa kuvaa päihdeongelmista ja päihdeneuvojalla on toiset painopisteet työssän kuin pitää huolta asiakkaan vuokralaskuista. Tämä rakentavana kritiikkinä ja tietäen, että ongelma tiedostetaan myös ym. organisaatioissakin.
Lempiteemani kirkollinen päihdetyö! Mielestäni seurakunnillakin olisi varaa parantaa toimintakykyään päihdeongelmaisten tai niihin luisumassa olevien suhteen. Minulla ei ole valitettavasti mitään kuvaa siitä miten Suomen seurakunnissa suhtaudutaan tähän ehkä vieläkin tabusoituun teemaan? Valistakaapas hieman te jotka tiedätte! :smiley:

Raittiuslautakunnat ja raittiussihteerien virat aikanaan lopetettiin.

Soten kiemuroissa on kovin epäselvää kuka tulevaisuudessa maksaisi ehkäisevän päihdetyön menoja. Ehkei kukaan?

Tulosvastuullisessa budjetoinnissa korjaava työ voidaan esittää paljon tuloksia tuottavampana.

Jalkakäytävän hiekoituksesta ei saa millään tulospuolelle mitään yksiköitä. Kun jätetään hiekoittamatta, niin lastoitetuista jaloista ja ambulanssikilometreistä sitten taas on helppo esittää laskelmia kuinka paljon ja ehdottoman tärkeää työtä on tehty.

Hyviä pointteja. :bulb:

Kunnissahan on nykyisinkin vielä ainakin päihdeasioiden neuvottelukuntia ja -neuvostoja, joiden tehtävä on suunnitella erityisesti tätä päihdeongelmien ehkäisyä, ja raportoida päätelmistään sitten kunnanvaltuustoille.
Korjaavan hoitotyön linjaukset sitten kuuluukin sosiaali- ja terveyslautakunnille, jotka on hieman vaikutusvaltaisempia porukoita.

Se on tietysti sitten asia erikseen, miten paljon ja minkälaista asiantuntemusta instasseissa on. Koulutettuja ihmisiä varmasti, mutta kaikilla ei tietenkään käytännön kokemusta vaikkapa käytännön päihdetyöstä tai -hoidosta, saati omaa kokemusta päihdeongelmasta. Osalla tietysti on, vääjäämättä.

Sosiaaliala on tietysti niin laaja, että jokainen ammattilainen ei voi tietää kaikkea kaikista asiakasryhmistä, vaikka tietysti pitäisi. Yksi ihminen ei voi olla sekä varhaiskasvatuksen, lastensuojelun, vanhustenhoidon, toimeentulotuen, aikuissosiaalityön, päihdetyön, mielenterveystyön, vammaistyön, maahanmuuttaja- ja pakolaistyön ja kansalaistoiminnan tiukka asiantuntija, vaikka kaikki mainitut alueet käydään läpi koulutuksessa. Kutakin asiakasryhmää koskevassa päätöksenteossa pitäisi siis hyödyntää juuri sen asiakasryhmän spesifiä tuntemusta.

Hyvä kysymys muuten tuo andanten esittämä, että mitä seurakunnat tekevät päihdeongelmaisten hyväksi? Ainakin jakavat ruokaa ilmaiseksi, mutta entä muuta?
Minulle ei tule mieleen nyt muuta.

ehkäisevä päihdetyö on varmaan aika vaikeaa ja haastavaa.
sehän lienee lähinnä tarkoitettu heille joilla ei ole ongelmaa tai ongelma on
alkuvaiheessa.
nuorille ja koululaisille tuollaista varmaan on tänään jonkin verran ja
tiedän joitakin ihmisiä jotka ovat käyneet kertomassa omaa tarinaansa
kouluissa tai oppilaitoksissa.
no, he ovat tuttuja noista 12-askeleen porukoista, että lasketaanko heitä?
jos ovat olleet vaikka markkinoimassa tai houkuttelemassa ihmisiä johonkin arveluttavaan, hmmm?

se, että asioista on jotakin juttua jossain julkisuudessa on ihan hyvä joku saattaa saada
hyötyä joko itse tai läheiselle.
ainakin päihdelinkin toimituksen väki jotain lienee tehnyt ja onhan lehdissä ollut
juttuja aiheeseen liittyen.

tuosta peliongelmiin liittyvästä luin p-linkin facebook-sivuilta ja on ollut juttua hesarissa.
on kai yritystä saada pelokoneet pois marketeista ja se olisi omasta mielestäni pelkästään
hyvä. ei tietenkään poista ongelmaa, mutta saattaisi olla jonkinlainen enanltaehkäisevä
asia ja pienillä paikkakunnilla isompikin asia, koska niissä ei ole pelihalleja…

tuskin tuo koneiden poisto marketeista onnistuu, mutta kertoohan tuo, että edes joku tai jotkut
tajuavat tilanteen vakavuuden ja jos vaikka jotain muutosta parempaan tuossa asiassa tulisi.

kokemusasiantuntijoita koulutetaan myös paljon tänä päivänä ja heillä saattaa olla vaikutusta
ennaltaehkäisevässä päihdetyössä ja muissa riippuvuusongelmissa.

Seurakunnilla on päihdetyöhön erikoistuneita diakoneja, ja ainakin täällä oli projektiluonteinen kerran viikossa kokoo tuva ns pullakirkko johon parikymmentä kaveria säännöllisesti osallistui. Veisattiin virsi, vähän sanomaa ja sitten sitä pullakahvia, keskustelua, hyviä neuvoja, ja monelle se oli tärkeä juttu. Se loppui , en tiedä miksi, säästösyistäkö.

No, projekteja on muillakin uskonnollisilla yhteisäöillä kuin evlut.kirkolla. just kuulin että esim sininauhayhdistys on mukana etsivän nuorisotyön projetkissa. Ei se niin kovin etsivää ole, tiedot tulevat suoraan viranomaisilta. Jokaisesta 15-30 vuotiaasta koulun, armeijan keskeyttäneestä menee suoraan tieto ja katsellaan josko auttaa voitaisiin.

Seurakunnat ovat kyllä mukana aika monenlaisessa päihdetyössä, ja tekevät yhteistyötä meidän ruohonjuuritason vertaistukijoiden , kansalaistoimijoidenkin kanssa.

Tokikirkko on kankea organisaatio, ja yhteistyö väkisin kankeaa, normien ja kaavojen mukaista. Vaikea siinä on neuvotella kun suuntaviivat tulevar jistain niin korkealta (ehkei sentään taivaasta asti) eli pelivaraa ei toimijoilla paljon ole.

Mutta, ainakin minun huomioideni mukaan, kyllä seurakunnat mukana hommassa ovat.