Ehkäisevän ja korjaavan päihdetyön raja?

Ajattelin jo jättäytyä tältä foorumilta kokonaan pois, keskustelu on siirtynyt lähes kokonaan väittelyksi osallistujien henkilökohtaisista suhtautumisista ns. hengellisiin asioihin. Minä kun enemmän elelen vaan näiden maallisten olosuhteiden puitteissa niin tunsin jo juttuineni olevani palstalla “persona non grata”, eikä tuppautuminen puoliväkisin oikein sovi toimintatapoihini.

No, tässä kuitenkin, jälleen ihmisten joukossa haahuillessani huomasin että ryhmissä ja yhdistyksissä, epävirallisissakin yhdessä toimivissa porukoissa, usein tekemiseen liittyy sitä “arkipäivän vertaistukea”, kaverin jaloillaan pitämistä, myös päihdeasioissa, olkoon porukan virallinen liturgia sitten vaikka jotain muuta.

Usein se selvän päivän mahdollistaminen on oheistuotteena kuten minunkin pienessä kesäaikaan villinvapaana metsiä koluavassa pikku retkeiläporukassani. Ja kun joukossa on niitä, joille se selvä päivä ei muuten itsestäänselvyys ole, niin saattaa sillä joskus hiukan olla korjaavaakin vaikutusta.

Eilen jutustelin taas yhden yhdistyksen toimintaa vetävän ihmisen kanssa, nyt oli kyseesä pääasiassa mielenterveysasioihin paneutuvasta yhdistyksestä.

Siinä jutellessa kuitenkin huomasimme, että vaikka yhdistys on -jo työntekijän palkkaamisen mahdollistavan avustushakemuksen takia- pitänyt luokitella juuri tietyn toimialan vaikuttajaksi, tuki-koulutus- ja vapaaehtoisverkoston ylläpitäjäksi, on käytännössä työ paljon myös kaikkea muuta.
Mukana on ennaltaehkäisevää toimintaa, mielenterveysongelmien lisäksi niin päihdeasioissa, sosiaalisessa toimintakyvyssä, taloudenhallinnassa, elämäntapakysymyksissä laajemminkin… eli siis melkein koko ihmiselämän kirjo.

Ja hyvin tuntuu toimivan, vaikka paljon aivan kaikille sopivaa elämänhallintaa parantavaa toimintaa onkin pakko joten “naamioida” nimenomaan mielenterveysongelman nimikkeen alla tehtäväksi. Eipä se silti vaikeaa ole, onkohan montaakaan elämänaluetta jolla ei olisi yhtymäkohtia mielenterveyteen.

Päihdetyötä tekevillä yhdistyksillä tuntuu olevan joskus vähän hankalampaa. Vaikka useimmat yhdistykset ovatkin jo toimintasuunnitelmia tehdessään huomioineet sen (ehkä sitä voitaneen pitää yleisesti hyväksyttynä, eli tosiasiana) että päihdetyössä nimenomaan ennalta ehkäisevä työ on niin tehdyn työn, saavutetun ihmisjoukon että myös sijoitettuun rahamäärään suhteutettuna sitä kaikkein tehokkainta. Ja aina tehokkaampaa mitä aikaisemmassa vaiheessa työ aloitetaan.
Ongelma tulee toisinaan siitä, että ihmiset ovat kovin kärkkäitä itse jakamaan itseään tarkoin rajattuihin ryhmiin, ja eturistiriitoja etsitään sellaisistakin paikoista joissa niitä ei kovin helpolla ole havaittavissa.

Olen huomannut jopa täällä, alkoholin käytön lopettaneiden keskustelupalstalla turhiakin barrikadeja, erittelyjä siitä kenellä ja missä vaiheessa on “oikeus” ryhtyä joko lopettajaksi tai vähentäjäksi. Ihmisiä pyritään asettamaan erilaiseen asemaan mm. jakamalla niihin joilla on diagnostisoitu sairautena alkoholismi, ja niihin joilla ei ole. Seuraavaksi ollaan kovin kiinnostuneita ihmisen alkoholiongelmasta, miten kauan on juonut, miten paljon jne… ja hyvin helposti sitten suhtautumisessa kategorioidaan kirjoittaja “oikeisiin alkoholisteihin” ja niihin joilla ei -kaikkien tiukkaoppisimpien mielestä- tarvetta ja moraalista oikeuttakaan olisi näihin keskusteluihin osallistua.

Täällä minun tavallisessa elämässäni taas ihmisiä ei edes voi noin jaotella. Eivät ne sovi lokeroihin, niin ovat erilaisia, eivät edes samalla janalla josta voisi pisteyttää ja sitten jakaa eri lohkoihin… eipä. Niin ovat kuin molekyylit vedessä, kaikissa ulottuvuuksissa eri suuntiin tulossa ja menossa, vieläpä muuttuenkin eri olomuotoihin olosuhteiden mukaan.

Minusta nimittäin vaikkapa oikeus lopettamiseen, päihteiden suhteen, on olemassa jo paljon ennen kuin mikään päihde on ehtinyt edes ongelmaksi muodostua!

Puhumattakaan tilanteesta jolloin ihminen huomaa, että se on jo muodostumassa ongelmaksi.

Useimmissa asioissa olen tässä tavallisessa elämässä huomannut että samoja asioita voivat keskenään pohtia, voimaannuttavia asioita yhdessä tehdä, toisilleen arjen asioissa ja tunne-elämänkin tasolla vertaistukea antaa kovinkin erilaisissa elämäntilanteissa myös päihteiden suhteen olevat ihmiset.

Varsinainen hoitotyö tietysti on eri asia, sanon nyt senkin ettei ensimmäiseksi sillä kumottaisi koko pohdiskeluani, mutta sen ainakin minä jätänkin alan ammattilaisille. Ihan samoin kuin muunkin sairaanhoidon… hätäensiavun osaan toivoakseni antaa, mutta sen jälkeen kaikki siinä asiassa siirtyy ammattilaisille, enkä siihen edes yritä mennä sorkkimaan.

Niin, siinä nyt sitä sitten taas, metsänreunan mietiskelyä lumitöiden välissä.

Ai niin, se yksi juttu vielä. Minultakin se huomautus jonka joku muukin on muistanut hermojasäästävänä neuvona toisille antaa.
Jos nämä höpinät aiheuttavat kovasti mielipahaa, niin käyttäkää hyvät ystävät sitä “vihamies”-toimintoa. Ei näillä minun jutuillani kannata hermojaan kiusata, eikä ainakaan siinä mielessä kiukkuisia ojennuskirjoituksia laatia, että aihepiiriäni ja ajattelutapaani paljon muuttaisin. Eli, samaa löperöä ajatuksenpäiden napsimista ympäröivästä maailmasta minulta on odotettavissa tästä eteenpäinkin, sikäli kuin jaksan mukaan tuppautua.

Tervehdys metsään,
olenkohan taas nukkunut, kun en ole sellaista huomannut, että olisit jotenkin epäsuosittu tällä palstalla? Päinvastoin olen huomannut sellaisen asian, että olet pidetty kirjoittaja muidenkin kuin minun mielestäni ja tekstejäsi luetaan paljon. :smiley:
Joillakin saattaa olla tapana kommentoida melko ojentavasti, mutta sehän kohdistuu kaikkien muidenkin kirjoituksiin.

Tuo sinun otsikkosi ei oikeastaan kosketa meitä alkoholisteja, joilla sairaus on geeniperimässä.
“Ehkäisevän ja korjaavan päihdetyön raja?”
Alkoholismia ehkäisevää olisi sellainen Hitlerin harjoittama etninen puhdistus, jossa geeninkantajat sterilisoitaisiin.
Näin alkoholisti-geeni pikkuhiljaa eliminoitaisiin yhteiskunnasta. Alkoholistisuvut eivät jatkuisi.

Korjaava päihdetyö alkoholisteille olisi taas lähinnä geenihoitoja.
“Mietittäessä lääkehoitoja alkoholismiin tai lääkeriippuvuuteen, olisi ainoa keino saada keskushermoston riippuvuusmekanismit purettua ja tähän tuskin löytyy mitään pilleriä apua tuomaan. Tällöin yksi tulevaisuuden ratkaisu voisi olla geenihoito. Voisiko kantasoluilla korjata keskushermoston riippuvuusmekanismit pois? Vastaus lienee selvä ei, sillä silloin puututtaisiin varmasti myös mekanismeihin, jotka liittyvät ihmisen omaan persoonallisuuteen kokea ja tuntea maailmaa.”

Tämäkään ei kohdistunut kirjoittajaan, vaan meitä yhdistävään sairauteen.

Oi kuinka nokkelaa. :slight_smile:

Mutta aikuisten oikeesti. Korjaava päihdetyö tarkoittaa kauniimmin sanottuna raitistavaa päihdetyötä.* Esimerkiksi minnesota-hoito, myllyhoito, päihdeterapiat, kaikki muutkin muutokseen tähtäävät hoitotavat, vertaistukitoiminta yms. ovat korjaavaa päihdetyötä. Niillä pyritään korjaamaan syntynyt ongelmatilanne joka siis on päihderiippuvuus-oireyhtymä. (oi miten hienoja sanoja minäkin osaan, katso oi Kolmepiste ! : )

Ehkäisevä päihdetyö tarkoittaa päihdeongelmien syntymisen ehkäisyä kuten esimerkkinä raittiuskasvaus tai päihdevalistus nuorisolle, tai joskus myös pelkkien haittojen ehkäisyä (esim. puhtaiden neulojen jakaminen iv-huumeita käyttäville).
Myös päihdelainsäädäntöön vaikuttaminen voi olla tavallaan laajamittaista ehkäisevää päihdetyötä.

Rajat voi olla hyvin häilyviä joskus. Ehkäisevä päihdetyö - haittoja vähentävä (eli haittoja ehkäisevä :bulb: ) päihdetyö - korjaava päihdetyö.

Tarvitseeko niitä rajoja edes niin tarkasti vetää? Kaikki liittyy kaikkeen.

[size=85]* Korjaavan päihdetyön tavoite voi joskus olla päihteenkäytön vähentäminenkin eikä kokonaan lopettaminen, mutta jo syntyneen ongelmatilanteen korjaamiseen on siinäkin pyrkimys. [/size]

Toivottavasti pysyt palstalla edelleen, sillä kyllä sinulla on ollut sympaattisen nimimerkkisi hengessä kuuntelemisen arvoista asiaa kerrottavanasi, ja kirjoitteletkin mukavan pohdiskelevasti ja sujuvasti. Minusta olet täällä palstalla esimerkki ns. spontaanista toipumisesta, josta puhutaan varsin vähän (mutta Googlella löytyy), eli edustat täällä ihmisiä, jotka ovat lopettaneet juomisen onnistuneesti omin avuin ja päässeet kiinni selvään elämään… Niin kiusallinen tosiasia kuin tuo joillekin tahoille voikin olla. :wink:

*Itse otsikon asetelmasta “ehkäisevä päihdetyö - korjaava päihdetyö” tuli ensimmäisenä mieleen tuttu perusjako “terveydenhoito - sairaudenhoito”, mutta sisar Keto totesikin tuossa jo, ettei rajanveto taida tässäkään olla ihan noin jyrkkä. Äkkipäätään keksittynä esimerkkinä, toiminnasta käsin katsottuna vaikkapa sama päihdetietousluento voi toimia yleisössä jollekin nuorelle kuulijalle haittoja ehkäisevästi, toiselle kokeneemmalle jo korjaavasti, kolmannelle sekä-että.

–kh

Toimivimmillaan ehkäisevä päihdetyö on silloin, kun se vaikuttaa tuonne alle 18-vuotiaiden maailmaan. Kunhan nuoret ihmiset saisivat varttua murrosiän kriisien läpi ilman pakoa alkoholin ihmeelliseen maailmaan, niin mahdollisuudet selviytyä aikuisessa maailmassa osana alkoholia ylenmäärin käyttävää kultuuria olisivat huomattavasti paremmat. :smiley:

Korjaava päihdetyö siinä vaiheessa, kun ongelma on jo ehtinyt syntyä on aika tavalla hankalaa. Siinä suhteessa itse pidän lopettamista ainoana toimivana hoitomuotona. Vähentäminen tietenkin on ihan toimiva ajatus silloin, kun ongelma ei yksilön tasolla ole vielä ihan oman kontrollin ulkopuolella. Voihan sitä myös tarkastella valmistautumisena lopettamiseen. Sitten on vielä ihan oma lukunsa se osa ihmisiä, joilla vähentäminen ei toimi, eikä lopettaminen onnistu. Silloin ei oikein enää ole kysymys varsinaisesta päihdeongelman hoitamisesta, vaan päihdeongelman seurausten hoitamisesta.

Itse näkisin hyvänä, että lopettamista tavoittelevat hoitomuodot ja seurausten lievittämistä tavoittelevat hoitomuodot eriytettäisiin kokonaan toisistaan. :smiley: Luulisin, että tällä keinoin molemmat hoitolinjat voisivat paremmin keskittyä olennaiseen.

Teini-ikäisten kohdalta voidaan sanoa, että jokainen alkoholiton päivä on voitto kotiin. Mitä myöhemmäksi alkoholin käytön aloittaminen menee sitä enemmän riskit ongelmakäytöstä vähenee. Raittiin lapsuuden eteen pitäisi ponnistella koko yhteiskunnan yhdessä. Humalaisen ala-ikäisen ei pitäisi olla tavallinen näkymä viikonloppuisin kaupungilla, mutta niinhän se vain on Suomessa ja on ollut jo pitkään. 13-vuotiaan ensihumalaa pidetään tavallisena ja todetaan vain, että sehän kuuluu asiaan. Alkoholi on vielä suurempi myrkky kehittyville aivoille, kuin meille dinosauruksille. Myös mielihyväpolku kehittyy aivoihin aikuista nopeammin.

Mitä ne tehokkaat, hyvät keinot sitten ovat onkin toinen juttu, mutta yksi aika oleellinen on aikuisten vastuu, rajat ja rakkaus, yhteisvastuu toisten vanhempien kanssa, yhteisvastuu koulujen ja muiden tahojen kanssa, jossa nuoret viettävät aikaansa. Eri ikäisten ihmisten yhdessäolo on meillä jäänyt johonkin teollisen murroksen aikoihin. Yksi pään kollotusta ehkäisevä asia täällä etelässä on se, että lapset ja nuoret eivät ole yksin, eivät myöskään vanhukset. En puolusta tätä heikon sosiaaliturvan systeemiä sinänsä, mutta yhteisöllisyys joka täällä vallitsee suojaa ihmisiä monilta pään alueen ongelmilta. En usko sen johtuvan pelkästä pakosta huolehtia toisistaan, kun yhteiskuntakaan ei siihen kovin paljoa osallistu, vaan kyllä siinä on myös aito halu ja välittäminen mukana.

No, enpä oikein jaksa ajatella sitä mitä voin tai en voi alkoholistina ajatella. :smiley:
Itseäni kyseinen asia kiinnostaa monestakin syystä. Yksi niistä on omat lapseni, joista yksi jo aikuinen ja yksi teini ja kaksi siinä kynnyksellä. Aikuinen lapsi aloitti varhain ja kävi tosi pohjalla jo alaikäisenä. Päihdepsykiatrisen katko pysäytti nuoren miehen täydellisen syöksykierteen. Perimällä, omalla juomisellani ja vanhemmuudellani on ollut kiistaton osuus asiaan. Tämä ei ole ainutlaatuinen tapaus, vaan ikävän tavanomainen ja sitä tapahtuu myös perheissä, joissa ei juoda ja vanhemmuuskin on kyllin hyvä. Lasten päihteiden käyttö on tulivuoren huippu laajasta problemaatiikasta liittyen Suomalaiseen alkoholikulttuuriin ja elämäntapaan yleisemminkin.

Ongelma tosiaan usein siirtyy suoraan periytyvästi. Nykyajan huumenuoret tuppaavat olla järjestään alkoholistiperheiden lapsia, tai joissain ikävimmissä tapauksissa jo toisen polven narkomaaneja.

On tosi hienoa että on esim. Kännikapinan kaltaisia ehkäisevän päihdetyön muotoja, joissa alkoholivalistusta viedään mm. kouluihin hauskan alkoholi-tietovisan muodossa… :slight_smile:
Mutta kolikon kääntöpuolena ikävä kyllä muistuu aina mieleen, että sitä mukaa kun alkoholilakia tiukennetaan, nuorten ulottuville tulee aina vain uusia päihteitä.
Jonkun pahanilmanlinnun mukaankin alaikäisen on tänä päivänä helpompi saada kannabista kuin alkoholia.

Ja kun alle kaksikymppinen nuori ajautuukin monien päihteiden sekakäytön johdosta ehkäisevän päihdetyön piiristä suoraan korjaavan päihdetyön kehään tai peräti Päpsylle asti, on hyvät neuvot kalliit. Kuten Basinkin oma kokemus edellä kertoi. Toivottavasti käänne parempaan pitää…

Kyllähän sitä itse kukin meistä on jo teininä kannabista ajoittain tuprutellut ja ehkä pari pamiakin popsinut (minä ainakin. ekat kokemukset oli kamalia!), mutta kyllä nykyajan nuorten uhkana on ihan uudet ja pelottavammat aineet.

Vielä viitisen vuotta sitten minäkin olin niin “viaton” ja vihreä, etten edes tiennyt mitä ovat gamma ja lakka. Pian tiesin, kun eräänkin kerran bändimme keikalla eräs 18 v. nuori neiti katsoi osuvaksi tulla takahuoneeseemme siipeilijänä vetämään lakka-överit. Pii paa auto paikalle ja bileille melkein tosi kurja loppu. Onneksi selvittiin säikähyksellä.

t: Kauhisteli, taivasteli ja kukkahattutäteili:

K

Joo, totta puhut Keto ja olisikin ollut tuossa minunkin kommentissa asiallisempaa käyttää laajempaa termiä päihdekulttuuri. Oman pojan käyttö oli sekakäyttöä; kaikkea mitä suun kautta tai polttamalla voi ottaa, piikitykseen hän ei edennyt, mutta sehän ei ole mikään mittari sinänsä. Aika vanhaksi tunsin itseni, kun näihin uusiin aineisiin pakostakin tutustuin. Kannabiksesta voisin sanoa myös sen, että tämä mitä nykyään polttavat on aivan eri planeetalta kuin nuoruudessani kaupan ollut kamelin paska. Pojallani epäiltiin kannabispsykoosiakin kun sekavuus ei ottanut hellittääkseen, mutta lopulta verestä löytyi niin paljon kaikkea muuta, esim. metamfetamiinia, että sekavuus ja sen kesto selittyi sillä.
Tänään hän asuu omillaan, seurustelee ja opiskelee… :smiley:

Smokki ja Sikari nostikin esille myös sen ryhmän, jonka kohdalla ei vähentäminen tai lopettaminen kumpikaan ole enää edes realistinen vaihtoehto. Silloin siis varsinainen hoitotyökin kai on pelkästään sitä viimesijaista hoitoa, eli kipujen lieventämistä ja haittojen vähentämistä siltä osin kuin se on mahdollista.
Noinhan se menee, edelleen, hoitotyössä se jaottelu, ihan lääkäreiltä kuultuna, eli

paras tavoite on parantaa ihminen täydellisesti, mutta se ei onnistu aina, välttämättä ei edes useimmiten
seuraava tavoite on osittainen eli mahdollisimman täydellinen paraneminen
jos se ei onnistu, voi tavoite olla myös tilanteen pitäminen ennallaan, jos ilman hoitoa sairaus jatkuvasti pahenisi
ja jos ei sekään onnistu, on seuraava tavoite kielteisen kehityksen hidastaminen,
ja viimeisenä se lääkärinvalan mukainen tuskien lieventäminen.

Olen tuon yrittänyt pitää muistissani aina kun hoitotyöstä keskustellaan.

Ja vielä tiukemmin yritän joka asiaan jotain höpöttävänä muistaa sen, että minulla itse asiassa on ammattitaitoa vain kirvesmiehen töihin, eikä sillä kovin paljon ole käyttöä hoitotyössä. Eli jätän hoitotyön suunnittelunkin mutta eritoten sen toteuttamisen alan ammattilaisille. Minun osuuteni asiassa on maksaa pikkuisen veroja jotta näitä ammattilaisia sitten tarpeen yllättätessä jostain löytyisi.

Tämä terveyteenkin, ennenkaikkea terveellisempiä elämäntapoja tukevaan toimintaan liittyvä oma askarteluni palkattomassa ihmestenvälisessä toiminnassa on kuitenkin sellaista missä on vähemmän vaaroja tehdä vahinkoa, eli ihmisten omaa voimaantumista tukevaa, toisinaan toipumista edistävää, selviytymistä auttavaa vertaistukitoimintaa ja kovasti paljon myös eri tavoin huonoja elämäntapoja ehkäisevää… niin omalla kuin kaverienkin kohdalla.

Smokin ja Sikarin maininta siitä, että ennaltaehkäisevä toiminta on tehokkainta silloin kun se vaikuttaa mahdollisimman nuoriin. Uskon minäkin näin olevan, ja siksi kaikessa tällaisessa vapaaehtoistoiminnassa on huomioitava nuoret, jopa siitäkin huolimatta että toimintaan mukaan lähtevistä suurin osa on hivenen vanhempaa ikäluokkaa.

Mutta, ei ennaltaehkäisy aivan kokonaan rajoitu vain nuoriin, myös ne ns. elämän ruuhkavuosia elävät ovat usein monenlaisten valintatilanteiden edessä, elämän kuviot muokkaantuvat koko ajan ja pienet asiat voivat vaikuttaa.

Tapasin hijattain vanhan kaverini, jonka seurassa aikoinaan kallistui tuoppi jos toinenkin.
Hän kertoi viitisentoista vuotta sitten poikenneensa toisen kaverin kanssa paikalliseen A-kiltaan, jotakin sinne harrastamaan, olisiko ollut sen yhdistyksen retkeilyjutuista kysymys. Kaverihan kertoi, ettei hänellä omasta mielestään ollut minkäänlaista ongelmaa alkoholin kanssa. Hän kylläkin suunnilleen joka päivä käveli työmatkansa baarin kautta ja nappasi kaljan, pari. Viikonloppuna samassa pöydässä istuttiin pitempäänkin, mukavassa seurassa rattoisia rupatellen.

Mutta, ei se mikään ongelma ollut, niinhän kaikki kaveritkin tekivät, normaalista elämästä oli kysymys.
Jos nyt ne määrät ajoittain nousivatkin, ja krapulakin oli joskus maanantaiaamuna töihin mennessä paha, niin ne nyt vaan kuuluivat tavalliseen elämään.

No, kaveri siinä jutteli ja sanoi jääneensä sinne A-kiltaan muutakin tekemään, monenlaista kun oli tarjolla, ja olihan se vaihtelua, tehdä jotain porukassa ilman niitä tuoppejakin. Ja siinä sitten hiljalleen oli itänyt sellainenklin ajatus, että oliko se oma juominen kuitenkaan ihan se paras ja normaalein elämäntapa.

Ja niin oli alkanut harventumaan se juominen, ehkä siksikin että tämä uusi ystäväpiiri vei mukanaan ja siinä tuli väkisinkin niitä kokonaan selviä päiviä.

No,kaveri kertoi nyt olleensa kymmenkunta vuotta ihan ilman kaljapulloakaan… ja sanoi niinkin hyvin pärjäävänsä.

Minusta tuo kyllä vaikutti juuri siltä mitä vertaistuki, ennaltaehkäisevä toiminta ja ns. raitistava työ voi parhaimmillaan olla, kun palaset kohdilleen loksahtavat.

Ja uskon, että vastaavanlaatuisia suunnanmuutoksia tapahtuu muissakin yhteisöissä, ei sen tosiaan tarvitse mikään A-kilta olla joka antaa vinkin toiseen suuntaan… siinä kai kaikki voimme omissa yhteisöissämme olla pikkuisen vääntämässä juttuja enemmän näitä muutoksia mahdollistaviin suuntiin.

Ja tässä palaisin taas tuohon ketjun aloitusviestiini, eli minusta oikeus lopettamiseen, ja myös oikeus vaikkapa olla täällä lopettajien joukossa on kaikilla, aivan siitä riippumatta onko ehtinyt juomaan itsensä “viralliseksi” alkoholistiksi tai kasaamaan ongelmansa edustuskelpoiseksi pohjaksi tulevaa sankaritarinaa varten… eli hyvin voi lopettaa… niin, melkeinpä ennen kuin on kunnolla aloittanutkaan!

Edelleen jää ymmärtämättä, ettei geeniperimää voi syntymän jälkeen muuttaa! Tai voi, mutta ei muuteta eettisistä syistä. :wink:

Tämä kannattaa lukea vaikka pitkä pätkä onkin.

PERINNÖLLISYYS

Alkoholismiin johtavia perintötekijöitä on pystytty todentamaan sitä mukaa kuin geenitutkimus on edistynyt. Tunnetuimmat alkoholismia aiheuttavat poikkeamat ovat geeneissä GABRA2 ja ADH4. Mitä sitten ovat nämä ”alkoholismigeenit”, mikä on näiden geenien tehtävä ja ennen kaikkea, miten geeninpoikkeaman omaavat ihmiset kokevat päihteen verrattuna ns. normaaligeenien omaaviin?

GABRA2 geenin mutaation johdosta alkoholin vaikutus aivoissa on voimakkaampaa, jolloin tunneperäinen ”koukkuun” jääminen syntyy nopeasti. Ei ole merkitystä otetaanko ensihumala 12- vai 50-vuotiaana, rakastumisen tunne päihteeseen alkaa ohjaamaan elämää.

Geenissä ADH4 oleva poikkeama aiheuttaa normaalia paremman alkoholin sietokyvyn. Tämä mahdollistaa suuremmat annokset päihteitä ”kontrollia menettämättä”.

Alkoholismin perinnöllisyyttä on tutkittu jo vuosikymmeniä, mutta vasta nyt on saatu aikaan näkyviä tuloksia. Tutkimukset jotka johtivat GABRA2:n ja ADH4:n löytöön kestivät yli 10v ja niissä tutkittiin yli 12000 ihmistä. Nyt tiedetään, että ”alkoholismigeenejä” on useita eikä vain muutama. Geenit sinänsä eivät sairastuta ja muuta ihmisen kohtaloa vaan toimivat ikään kuin ”resepteinä” keskushermoston rakentumisessa. Geenien tehtävänä on antaa koodit solukon rakentumiselle ja niiden pitää myös vastata evoluutiollisiin haasteisiin, jotta ihminen tai kasvi pysyisi hengissä siinä ympäristössä missä se elää. Geenien luenta tai toiminto voi muuttua ympäristön vaikutuksesta, vaikka itse DNA-rakenne ei muuttuisi. Puhumme myös ns. epigenetiikasta.

Ihminen saa perimässään ehdottomia (norm. esim. 5 sormea/käsi) geenejä, mutta myös geneettisyyttä joka joustaa ympäristö/perintötekijöiden mukaan. Kun tarkastellaan alkoholismiin johtavia geenejä voimme todeta, että valmiit, perityt geenipoikkeamat muokkaavat aivojemme hermosolurakenteita siten, että ne ovat valmiit vastaanottamaan päihteen vaikutukset ”sinne kuuluvina”. Eli emme peri ainoastaan vanhempiemme ja isovanhempiemme ulkoisia piirteitä vaan myös sisäisiä rakenteita (mm. sisäelinten koko ja toiminta).

Milloin sitten voi määritellä, että ihminen on kemiallisesti riippuvainen? Onko ihmisiä, jotka ovat syntyjään alkoholisteja vai tullaanko alkoholisteiksi vain juomalla viinaa? Tähän voisi vastata, että voimakkaimmankin geneettisen alttiustason toteamiseksi tarvitaan aina myös päihdettä. Millään muulla tavalla ei henkilö eroa ns. normaali ihmisestä, mutta päihteitä saadessaan hänellä puhkeaa ennemmin tai myöhemmin krooninen sairaus. Kroonisista päihderiippuvaisista n. 70% on kokenut voimakasta mielihyvää jo ensimmäisistä juomiskerroista lähtien. Heillä on myös lähes poikkeuksetta lähisukulaisissa alkoholisteja ja voidaankin todeta, että jo alkujaan voimakkaan päihteistä koetun tunne-elämyksen takana on valmiiksi päihteille ehdollistunut hermosto. Ei ole harvinaista, että kroonisilla alkoholisteilla on ollut turvattu, hyvä lapsuus ja sosiaalinen asema yhteiskunnan hierarkiassa. Sairaus ei siis katso, kehen se iskee. Yksi sairauden oireista, sosiaalisen aseman huononeminen, on monasti seurausta päihteiden käytöstä.

Alkoholismin geneettinen periytyvyys on voimakkaampaa kuin skitsofrenian tai diabeteksen, mutta useat tahot pitävät sairautta perusteettomasti ”selkärangattomuutena” tai mielenterveydellisenä ongelmana. Suunnilleen joka 10. suomalainen sairastuu päihteiden käytön alettua, halusi hän sitä tai ei ja toiset 10% ovat riskiryhmässä sairastua. Lopuilla 80%:lla on ”vaikeuksia” saavuttaa hermostollinen tila, missä juominen on muuttunut pakonomaiseksi.
Päihderiippuvaisen hermoston kyky sietää ja tarvita etanolia on ylittänyt kroonisen rajan, jota myös ”veteen piirretyksi viivaksi” kutsutaan. Rajan ylitettyään henkilöllä ei ole koskaan paluuta ns. sosiaaliseen, kontrollissa pysyvään juomiseen. Juominen on silloin alkoholistista, jota leimaa oman tilan kieltäminen ja salailu. Kyky kontrolloida päihteenkäytön määrää, aikaa tai paikkaa on huonontunut tai jopa kadonnut kokonaan. Alkoholismi tuottaa aina sairauden oireiden mukaista käyttäytymistä, ei tietynlaisia ihmisiä. Hyvän raittiuden saavuttanut henkilö ei erotu muista ihmisistä muuten kuin elämän kokemuksillaan.

Basi, tosi kiva kuulla että poikasi on selviytynyt! :slight_smile:

Metsänreunan mies, tosi jännää että tähdennät haittojen vähentämisen merkitystä ja kritisoit ns.täydellisen parantamisen ajattelutapaa, kun nykyajan päihdehoitoa tai päihdehuoltoahan kritisoidaankin juuri sitä että painopistettä ollaan siirtämässä toipumis- ja raitistumiskeskeisyydestä pelkkään haittojen vähentämiseen. Syntipukkina usein huumeidenkäyttäjien korvaushoito.

Itellani ei toki ole jyrkkää kantaa noihin, mutta olen toki enemmän toipumiskeskeisyyden kannalla. :slight_smile:

Ehkä nyt on kysymys jo siitä että kirjoituksestani kovalla yrityksellä löytyy sellaistakin mitä siellä ei ole.
Jonkun lauseen asiayhteydestään irrottamalla tietysti saa esitettyä minkä tahansa asian missä tahansa valossa.

En omasta mielestäni mitenkään tähdentänyt haittojen vähentämistä. Itse asiassa olin lääkärien kanssa samaa mieltä että se “tuskien lievittäminen” on vasta vihoviimeinen vaihtoehto, silloin kun ei todellakaan mitään muuta enää ole tehtävissä.

Olen myös sitä mieltä, kuten kai lääketieteen ammattilaisetkin, että tottakai se täydellinen paraneminen on aina se paras ja tavoiteltavin vaihtoehto. En usko että olisin missään kirjoituksessani muuta väittänyt.

Se taas, onko se aina ja kaikissa tapuksissa mahdollista… no, en ryhdy väittelemään.

Kirjoitukseni painopiste omasta mielestäni oli kahdessa asiassa:

  1. Lopettamiseen on “oikeus” ja mahdollisuus monissa eri elämänvaiheissa, ei ainoastaan kun alkoholisoituminen on pitkälle kehittynyttä.
  2. Ennaltaehkäisy tai elämäntapojen muutos voi sekin tapahtua monessa eri elämänvaiheessa kuten kertomani tositapaus mielestäni osoittaa.

kolmantena sivuhuomiona halusin tuoda esille sen, että mieluummin nimenomaan välttäisin varsinaiseen hoitotyöhön kohdistuvaa spekulointia ja pysyisin näissä kansalaistoimintaan enemmän sopivissa jutuissa.
Toisin kuin esimerkiksi Ketostixilla, minulla ei ole siihen tarvittavaa asiantuntemusta.
Juttu nyt vaan on näin… hyvin voisin kuvitella Ketostixin omalle työmaalleni, vaikkapa talon runkoa rakentamaan. Siinä pahimmassa tapuksessa menisi pilalle pino lautaa ja lankkua, mutta homman voisi tehdä uusiksi.
Jos taas minä kirvesmiehen ammattitaidolla lähden lääkärin hommiin, hoitamaan ihmisten päänuppeja ja sorkkimaan siellä palasia omasta mielestäni kohdalleen, tai vaikka umpisuolia leikkelemään, on luultavaa että vahionkoa ei edes ammattilainen enää pysty korjaamaan. Eli, tunnen pienuuteni asian edessä.

Tämänkin yritän pitää täällä keskustelussa mielessäni. Olisiko tuo edes yhtään lähellä sitä mitä Ketostix on kertonut ymmärtävänsä sen nöyryys- sanan sisällöksi?

p.s.
En ole muuallakaan ollut kovin innokas henkilökohtaisia asioitani revittelemään, eivätkä ne tännekään kuulu. Kun nyt kuitenkin tässä muutkin ovat kovasti perheasioistaan kertoneet niin tulkoon nyt sitten mainittua että ihan samantapaista käytännön kokemusta on minullakin… sen lisäksi että itse olen liikaa juonut jne niin olipa tässä sekin että vaimo veteli -kai minun hyvä’ä esimerkkiäni seuraten ihan …sanoisinko lähes miehekkäästi… kunnes sitten kans lopetti , ihan omia aikojaan… poikani laittoi paremmaksi, ehti kai ainakin viisitoista vuotta käyttämään viinaa ja kai kaikenlaista sellaista jota en niin tunnekaan, kaksisuuntainen mielialahäiriö muutenkin ja jotain jonka diagnoosikin vaihtuu aina silloin tällöin, joka tapauksessa hoitojaksoja psykiatrisessa sairaalassa takana useita. Lopetti juopottelu pari vuotta ennen minua, eläkkeellä on, kolmevitosena em syistä mutta omillaan pärjäilee…viinan suhteen ainakin täysraitis…jostain satunnaisista pöllyttelyistä en vannomaan menisi.

Mutta, tämä loppuhomma ei tähän kuulunut enkä ole sitä halukas jatkamaan sen pidemmälle, palaisin mieluummin asiaan.

Siis nuo alussa mainitsemani kaksi asiaa olivat viestini pääpointteja, omasta mielestäni, enkä itse huomannut, en myöskään tarkoittanut, ryhtyä virallista hoitotyötä uuteen uskoon laittamaan.

Elähän sie hyvä mies pillastu, ehän mie pahalla sanont. :slight_smile:

Miehän se tässä surkehin ja avuttomin olen, kun en ossaa sen enempää taloa rakentaa tai edes seinää maalata, saati umpisuolta leikata. En uskaltais mihinkään mainituista hommista.

Perin varovainen olen lähimmäisen päänupin ja psyyken kanssakin, kun tarkotuksena ois varovaisuuden nimissä se että lähimmäinen itse lähtisi sitä päänuppiaan työstämään itselleen edullisella tavalla.

Ja siviilissä en uskalla sitäkään vähhää. Kuhan vuan kirijottelen tämmösiä omia juttujani, tämmösiä yksinkertasia vanhan aikasia juttuja, täältä lähiön petoni seinän laidasta, kaupungin reunasta… :slight_smile:

Anteeksi, kun henkilökohtaisia asioita tuli tänne kirjoitettua. Yritin vain kertoa, miksi kyseinen asia minua kiinnostaa yhdeltä kantilta. Huomasin toki, että sivuutit kommentit kokonaan. Lupaan pitäytyä henkilökohtaisuuksien kanssa muualla ja kommentoida vain yleisellä tasolla tätä ketjuasi. :smiley:

hmmm… En nyt sitten taas tarkoittanut sitäkään, että kommenteissa esiintulleita henkilökohtaisia taustoja ja kokemuksia haluaisin mitenkään vähätellä tai edes sulkea pois keskustelusta.

Ja varmasti on totta sekin, mikä täällä on monen kirjoittajan sanomana kerrottu että vaikuttavathan ne, henkilökohtaiset kokemukset aina siihenkin, miten ns. yleisiä asioita ajattelemme.

Henkilökohtaisten asioiden kertominen muille on kovin erilaisessa asemassa eri ihmisillä. Minä en omalla kohdallani pidä tarpeellisena aivan kaikkia asioitani julkisiksi tuoda, luultavasti se minun “reviirini” on hiukan keskitasoa laajempikin. Eli on asioita jotka ovat ihan omia, yksityisiä mietteitäni ja ajatuksiani, on niitä asioita jotka jaan vain lähimmän lähipiirin kesken, ja sitten tulevat ne julkisemmat.

Luultavasti jokaisella ihmisellä on jossain määrin näitä rajoja, mutta ne rajat sitten menevät erilaisten asioiden kohdalla. Eikä se tietenkään edes kuulu minulle jos joku toinen vetää rajat eri paikkaan kuin minä.
Eikä minua häiritse keskustelussakaan se, jos joku toinen puhuu enemmän itsestään ja henkilökohtaisista asioistaan kuin minä, ei mitenkään.

Joskus häiritsee se, kun keskustelija pyrkii omien kokemustensa perusteella yleistämään asiat yleispäteviksi, kaikkia koskeviksiksi säännönmukaisuuksiksi, mutta esimerkiksi basi ei ole sellaiseen nähdäkseni koskaan ryhtynyt.

No niin, ainakin alkuperäisestä aiheesta osasin nyt ihan itse mennä aikalailla sivuun, mutta hyvä kai on tuokin asia selvitellä. Minusta siis ihan hyvä niin, että itsekukin kertoo itsestään minkä haluaa, mutta palataan sitten aina välillä asiaan asianakin.

Olen tästä elävä esimerkki :smiley: Vaikka lopetin “ajoissa”, eikä minulle ollut kehittynyt vahvaa kemiallista riippuvuutta, olen silti kokenut samoja lopetusoireita kuin muut täällä kirjoittelijat. Oireet ovat varmasti olleet lievempiä, mutta kertoneet kuitenkin minulle sen, että lopettaminen ei ole helppoa edes tässä vaiheessa.

Mielestäni ei ole koskaan liian aikaista raitistua.

Uskon, että harva alkoholia kohtuudella käyttävä edes miettii lopettamista, ja heistä valitettavan moni ajan oloon “ajautuu” suurkuluttajaksi. Silloin juomisesta aiheutuu jo paljon haittaa omalle terveydelle, ja läheisille. Suurkuluttaja ajautuu vääjäämättä alkoholismin suuntaan, näin uskon… Jos kerran juominen on jo alkanut lisääntyä, niin harvoilla se enää vähenee. Tietysti on niitäkin, jotka juovat jo ensimmäisistä kerroista lähtien “täysillä”, mutta enemmän kai kuitenkin näitä kohtuudella aloittavia?

Olen samaa mieltä MM:sta kanssa siinä, että ehkäisevä päihdetyö on todella tärkeää. Nuorten työllistäminen vaikka väkisin on mielestäni tätä. Nuorten syrjäytyminen on yksi huolestuttavimmista ilmiöistä tämän päivän Suomessa.

Uskon myös siihen, että lapset ja nuoret pitää saada pysymään erossa alkoholista. On aika surullista huomata, miten moni vanhempi viittaa kintaalla lapsensa juomiselle, koska itsekin ottaa kuppia… Ilmeisesti ajatellaan, että jälkipolvesta ei sitten kasva moralisoivaa ja “itseään parempaa” porukkaa, kun jo nuorena oppivat alkoholin iloihin. Yhteiskunta ei mielestäni pysty lapsia kasvattamaan, eikä sen tarkoituskaan ole sitä tehdä. Vastuu on meillä vanhemmilla.

Kerron usein omille lapsilleni, miten vaarallista nuorison juominen on, ja miten typerää se on. Toistan myös kuin papukaija sitä, että ensimmäinen drinkki otetaan vasta 18-vuotiaana, ja silloinkaan sitä ei ole pakko ottaa. Haluan kasvattaa lapset niin, että he pystyvät menemään rohkeasti uusiin harrastuksiin ja tapahtumiin, ja kokemaan paljon lapsuudessaan elämäniloa ja onnistumisia. Niin että he saavat kokemuksia siitä, että juhliminen ja hauskanpito onnistuu ilman alkoholiakin. Meillä ei kosketa edes energiajuomiin, niin nipo olen :laughing:

Yritän myös kannustaa ja rakastaa heitä niin, että heille kehittyy terve itsetunto. Silloin alkoholia ei tarvita ainakaan itsetunnon pönkittämiseen. Annan lasten kohdata myös pettymyksiä, ilman holhoamista, koska pettymyksetkin kuuluvat elämään. Mielestäni on tärkeää, että lapset oppivat käsittelemään myös erilaisia harmituksia ja pettymyksiä, ja pahojaolojaan, niin että aikanaan osaavat ketutuksistakin päästä eroon ilman viinan tuomaa helpotusta. Toivon että minun lapseni uskaltavat aikanaan bilettää ja katsella maailmaa selvinpäin. Se onnistunko tässä, jää nähtäväksi. Toivottavasti.

No mennäänpä vähän vielä sivuun. :smiley:
Yksityisestä kokemuksesta on aina säikeensä yleisempään todellisuuteen ja toisinpäin. Jakamalla henkilökohtaista kokemusta, esimerkiksi tästä alkoholismista, vaikutetaan asioihin myös yleisemmällä tasolla. Alkoholismista luotu, vallitseva kulttuurinen ja sosiaalinen tarina muuttuu hiljalleen ja saa rinnakkaistarinoita, kun ihmiset kertovat omaa yksilöllistä tarinaansa. Aivan oikeutetusti voidaan puhua kokemuksen politiikasta, jolloin kysymys ei ole vain “omissa liemissä vellomisesta”, joka kyllä sekin on toisinaan tärkeää.

Tuota noin… mistähän tuollaiset rajoitukset löytyvät?
Olen ollut siinä uskossa että täällä voivat asioista keskustella aivan kaikki, eikä osallistumista ole mitenkään rajoitettu?
Foorumin esittelyssä puhutaan lopettamisesta, mutta sekin on melko liukuvasti kerrottu, koska mainitaan myös suunnitteilla oleva lopettaminen, eli ei oikeastaan ole karsinointia siinäkään.
Tuota en myöskään ymmärrä miten alkoholisteilla olisi vaikeuksia tänne kirjoittaa? Olen huomannut että useampikin kirjoittaja on suorastaan korostanut sitä että on alkoholisti?

Tottakai on joskus kyseenalaista jos joku alan ammattilainen käyttää auktoriteensa pönkittämiseksi ammattilaisuuttaan esimerkiksi mainostaakseen jotain suuntausta tai jopa kaupallista toimintaa.
Sillekään emme mitään voi, ihmisillä lienee oikeus ilmoittaa ammattinsa myös mainostaessaan.
Journalisteilla on jotain siihen liittyviä eettisiä ohjeita ja heidän olen huomannut pitävän hiukan keskinäistä komentoakin asiassa… ja on muutama muukin ammattikunta joka jäsenilleen tuota objektiivisuutta ja mainostukseen sekaantumattomuuta korostaa.

Toivoa sopii, että lukijat ovat sen verran valveutuneita että osaavat erottaa jonkun -vaikkapa hoitomuodon tai yhteisön- mainostuksen tavallisesta asioita pohtivasta keskustelusta. Kokonaan ei varmasti ole mahdollista näitä mainos- ja houkuttelukirjoituksia saada keskustelusta pois, rajanveto esimerkiksi keskustelun taustatiedoksi esiintuodun omakohtaisen yksittäiskokemuksen tai havainnon ja toisaalta selvän mainonnan välille on käytännössä se paljonpuhuttu veteen piirretty viiva jonka etsimisestä ei tule kuin kinastelua.

Tottahan, sen lisäksi että toivon lukijoiden huomaavan aina missä mennään, myös kirjoittajien tältä osin miettivän vastuutaan ja tarkoitusperiään, ja jättämään sen mainonnan hiukan vähemmälle. Sekin suhtautumistapa saattaisi vähentää välillä asiattomuuksiinkin menevää riitelyä.