TV:ssä oli Dokumenttiprojekti Yläkerran Tuula, joka kertoo keski-ikäisen pariskunnan elämästä alkoholismin ja läheisriippuvuuden ristiaallokossa. O: Henriikka Hemmi T: Mouka Filmi Oy.
Katsoitteko ja mitä ajatuksia herätti? Löysin tarinasta paljon yhtymäkohtia omaan elämääni ja se myös avarsi omia ajatuksiani.
Tulee vielä Yle TV1 la 6.8.2016 13.30 ja TV Finland la 6.8.2016 14.55 sekä on nähtävänä vielä myös jonkin aikaa Yle Areenassa.
Ohjelma tuli aiemminkin jo ja katsoin sen silloin. En muista enää tarkkaan mitä kaikkea siinä tapahtui, mutta tunne jäi ettei se todellisuudessa noin mene. Se ei muuta kuin ahdisti lisää. Pitänee katsoa uudestaan.
Mietin että onko nainen tai mies itse niin sairas mieleltään että jää tuollaiseen. haluaa elää jossain hirveässä härdellissä että saa huomiota ja sääliä muilta. Ihan selkeästi tuli se tunne että se nainen olis tarvinnut hoitoa itselleen hakea. tai siellä sairaalassa olisi hänelle pitänyt tarjota terapiaa yms. Mutta kukaan ei näe eikä sano vaikka näkee, ne lähimmäisetkin, ihmetellään vain juopon juomista.
Katsoin ja herätti kyllä ajatuksia. En ite halua samaan tilanteeseen vaikka välillä kyllä tuntuu/tuntu että jo oon. Tunnistin itteeni tuossa Tuulassa, läheisriippuvuus kun tulee niin sitä kestää vaikka mimmosta helvettiä ennemmin kun ois yksin.
En tunnistanut itseäni Tuulan tarinassa, lähinnä tuli tunne että olen päässyt tosi vähällä. Luulin olevani läheisriippuvainen, mutta nyt tiedän etten ole mikään menetetty tapaus ainakaan.
Toisaalta sen verran tuli mieleen, että tuo Tuula tuntui olevan elementissään kun toinen juo. Ajattelin, että ehkä se antaa elämälle tarkoituksen. Sitä piirrettä on itsessäkin, että kun löytyy joku jota hoivata, niin tulee olo että olen tärkeä. Se lienee jossain määrin myös inhimillistä, että hoivaaminen on jonkinlainen vietti joka puhkeaa tietyllä tavalla kaikissa.
Se, että hoivaa juoppoa, on varmaan vain saman vietin eri variaatio. Mutta jos toinen on sairas ja tykkää vain juoda, niin ainakin ihmissuhteella on silloin ne tietyt raamit, eikä asiat muutu. Mitähän tapahtuisi jos alkoholisti raitistuisi? Ketä sitten hoivata.
Ihan saman huomion tein minäkin että Tuula oli enemmän sairas henkisesti ja olisi tarvinnut hoitoa ja lähteä pois tuosta tilanteesta.
Ei ole rakkautta juottaa toista, kantaa viinaa alkoholistille ja sitten äimistellä vieressä kuinka tolkuttomassa kunnossa ja pissalle haiseva hän on. Aika julmaa käytöstä.
Taas toisaalta miehen tuho olisi tullut paljon nopeampaa ellei Tuula olisi laittanut ruokaa, antanut suojaa ja hoitanut. Mutta toisaalta olisiko mies havahtunut juomisen lopettamiseen jos kukaan ei olisi auttanut?
Mun käsittääkseni monet ajattelee just niin että “Mihin se mies joutuisi ilman minua”
Tai siis kun mies ei edes pyykkejä pese eikä osaa laittaa itselleen ruokaa tai huolehtia muka itsestään ollenkaan, niin sillä varjolla hoivataan koska muuten mies romahtaisi aiemmin.
Minä olen nähnyt sen kyllä vierestäkin, että se on just pahinta mitä voi ajatella. Että mihin mies joutuisi ilman minua, tuollahan se nukkuisi pihalla ja katuojassa…
Mä just sanoutuisin irti ajoissa koko alkoholistista, niin ettei tarvitse edes tietää mitä hän tekee itsellään ja elämällään.
Koska jos sä näät vaikka sammuneen ulkona, joudut tilanteeseen jossa sun on PAKKO auttaa. Mutta jos eroaa koko juoposta, niin ei joudu niihin vaikeisiin valintatilanteisiin, että mikä on mahdollistamisen ja auttamisen välinen ero.
Sitä ei pysty erottamaan ja vaikka pystyisikin, niin tulee niitä tilanteita jolloin sun on pakko auttaa. Tai pakko päästää alkoholisti sisälle asuntoon,vaikka hän riehuu ja on epämiellyttävä. Näitä mitään ei tule, jos toteaa tilanteen että alkoholismista on kyse, ja sanoutuu irti yhteisestä arjesta ja jokaisesta humalatilasta.
Siitä seuraava aJatus tulee, että “no entäs kun miehellä on myös hyviä hetkiä, ja hän on niin hyvä tyyppi selvinpäin”
No se ajatus oli se, mikä itsenikin piti jonkin aikaa alkoholistista kiinni. Sitten tajusin, että siinähän minä hoivaan miestä jotta saisin itselleni jotain. Jotta minun ei tarvitsisi tehdä päätöstä, vaan saisin ne hyvät puolet, ja maksan vaan vähän veroa niistä hyvistä hetkistä miehen alkoholismia kestämällä. Mutta tämäkään ei johtanut oikein minnekään.
Sitten tajusin, että elämä on luopumista, ja olen menettänyt ne hyvät asiat. Niin kauan kun luulin, että voin saada sekä ne hyvät asiat, että jotenkin vaimennettua juomisen haittoja, niin kierrehän olisi ollut tuo sama.
Mutta sitä vaan ei elämässä saa kaikkea mitä haluaa. En saa sitä hyvää miestä vaikka halusin, ja ei mulle kuulu se hyväkään suhde koska ei sellaista noin vaan ihmiselle anneta. Elämässä menettää joskus jotain hyvääkin. Jos sitä ei hyväksy, niin on vaikea luopua mistään vaikka näkee, että olen käytännössä kuitenkin sen jo menettänyt.
^ voi Tuttuajuttua, miten tuo minuun kolahtikaan :
“Sitten tajusin, että elämä on luopumista, ja olen menettänyt ne hyvät asiat. Niin kauan kun luulin, että voin saada sekä ne hyvät asiat, että jotenkin vaimennettua juomisen haittoja, niin kierrehän olisi ollut tuo sama.
Mutta sitä vaan ei elämässä saa kaikkea mitä haluaa. En saa sitä hyvää miestä vaikka halusin, ja ei mulle kuulu se hyväkään suhde koska ei sellaista noin vaan ihmiselle anneta. Elämässä menettää joskus jotain hyvääkin. Jos sitä ei hyväksy, niin on vaikea luopua mistään vaikka näkee, että olen käytännössä kuitenkin sen jo menettänyt.”
Talletan kyllä tämän ajatuksen itselleni, näin se elämä ihan oikeasti on eikä se ole kenenkään syy. Alkoholistin puolisona tulee raahattua syyllisyyttä mukana. Kiitos! <3
Miehestä on helppo erota, ainakin minulla oli, sitten kun se viimeinen asia tuli jota kamelin selkä ei enää kestänyt. Mutta kun lapsi juo niin se onkin sitten ihan eri juttu. vaikka lapsi ei ole asunut enää vuosiin kotona, niin silti tuo huolestunut tunne on edelleen, murhe ja hätä, pelko ja kauhu.
Olen väittänyt että olen käyttänyt kaikkia keinoja että irti pääsisin, mutta en ole tainnut muuta kuin päällisin puolin ja vain hokenut sitä. Nyt kun tätä kirjoitan niin tajuan kuinka nopeasti sitä menee tuohon kehään että on huolissaan ja voivottelee juovaa ihmistä. en siitä muille puhu, kuin erittäin harvalle, mutta omassa mielessä sitä murehdin.
Onnellinen? Koska olen ollut viimeksi onnellinen, iloinen ja vapautunut? Muistatteko te koska olitte onnellisia? vapautuneita? olin silloin kun erosin vapautunut ja onnellinen, aika kauankin. Missä vaiheessa olen vaipunut taas tähän apatiaan, odottamaan että joku tulis ja pelastaisi minut elämään ja iloon?
Tuota aloinkin miettimään, olenko oikeastaan koskaan ollut onnellinen.
Juopon asioiden taaksejättäminen ei tehnyt minua onnelliseksi, joskaan ei onnettomaksi. En ole tainnut koskaan elämässäni olla oikeastaan onnellinen. Pitäisiköhän melkein ottaa tavoitteeksi?
On vain pieniä onnen hetkiä, sitten on surun hetkiä…kaikenlaisista palasista tämä koostuu. Mutta onnellinen? Ehkä onnellinen on silloin, kun vähiten sitä asiaa joutuu miettimään. Sitten kun jotain tosi huonoa osuu kohdalle, niin vasta huomaa että olisin ehkä voinut olla onnellinen hetki sitten.
Niinkun siis lähinnä, jos kysyn itseltäni nyt, olenko onnellinen. Niin en ole. En ole. En. Olen alakuloinen, ja pieni pala on kurkussani. Toisaalta se on onnellinenkin tunne, koska tuo mitä Novak minulle sanoi tässä ketjussa, toi niin hyvän mielen että melkein itketti. Olin onnellinen, kun joku sai jotain irti tästä.
Lisäksi mietin tätä hetkeä. Ei janota, ei ole nälkä, ei ole mitään mielenkiintoista edessä. Ovikello ei soi, puhelin ei soi, ja on perjantai ilta joten odotettavissa on, että mitään ei tule tapahtumaan kahteen päivään kenenkään muun ihmisen taholta, kuin itseni. Ruokaa on kaapissa. Eli. Jos tämä tilanne muuttuisi nyt huonompaan suuntaan, saattaisin hieman katua sitä, että en ollut onnellinen nyt, kun siihen oli tämä pienikin tilaisuus.
Elikkä siis. Olen kai onnellinen nyt?
Vai onkohan nyt jopa torstai. No sitten olen vielä onnellisempi, koska perjantai on vasta huomenna, ja se on viikon odotetuin päiväni:D
Torstai toivoa täynnä, sanotaan. Joten eilen oli hyvä päivä ja antoi toivoa, toivottavasti muillekin kuin minulle.
Tämä ketju sai minussakin liikkeelle jotain. Siis tekemistä eikä vain olemista ja kuvitelmissa elämistä. odottaen että hyvä päivä jolloin ei ole huolia olisi tulossa joskus.
Kirjoitin rukouspyynnön lapseni puolesta. Jätän kaikki huoleni Korkeimman huomaan. Se riittää aluksi. Tuli sellainen tunne että elämä on liian lyhyt vain miettimiseen sellaisia asioita joille en voi mitään. tartun niihin asioihin joihin voin vaikuttaa. Siis itsestäni huolen pitämiseen.
tein muutakin tänään, laitoin hakemuksia kursseille mihin haluan osallistua. kiitos aloitajalle, näin ne asiat etenee kun uskaltaa jotain tehdä.
Mulle tuli myös sellainen olo tuosta dokkarista, että tämä Tuula piti alkoholistin hoivaamisesta. Olen nähnyt tuon aiemmin ja nyt katsoin uudestaan ja lopussa Tuula totesi uudenkin miesystävän olevan alkoholisti. Ikävä toista ihmistä tekemisineen ruotia, mutta vaikutti siltä, että hän kaipaa muiden voivottelua ja on todennut saavansa huomiota osakseen alkoholistia hoivaamalla. Ihmettelin myös sitä, miksei hän ole työelämässä, eli onko omistanut elämänsä päästyään itse kuiville muiden alkoholistien “hoivaamiseen” ja samalla juottamiseen. Varmasti voisi tehdä jotain järkevääkin. 
anteeksi. en jaksanut lukea kaikkia kommentteja. huomasin tuulassa samoja piirteitä kuin itsessäni. aikaisemmin kävin naapurissa aina tilittämässä juopon tekemisiä. ja välillä olen sinne myös paennut. olen tietoisesti lopettanut ne tilitykset. ennen kuin näin dokkaria. toisaalta kesän jälkeen ei ole ollutkaan draamaa.
oli hassua (vai säälittävää?) huomata olevansa samanlainen höösääjä ja höpöttöjä kuin tuula. puhun koirille ja kissoille. puhun itsekseni koko ajan. ja passaan 
mitä jos minusta tulee tuula? ja mun mies on eko. jonka mä saataan hautaan jossain vaiheessa.
Mickan, hyvä kun huomaat että samaistut tuohon naiseen joka hyysää ja juottaa, hakee viinaa ja ajaa autoa, laittaa ruokaa yms. Alkoholisti ei pääse “pohjaan”, siis sille tasolle että voisi lähteä hakemaan apua itselleen oikeasti.
Surkeaa katsottavaahan tuo elokuva oli, kuin minun elämästä ennen, join jopa itsekin, kun en kestänyt selvinpäin katsoa ja elää siinä samassa lätäkössä juovan kans. Erohan siitä tuli kun halusin elämältä muutakin. Tuli sellainen pelko että kuolen ja elämä jää elämättä, unelmat elämättä.
Vieläkin välillä menen samaan ansaan, mutta onneksi jo huomaan tai näistä elokuvista ja täältä saan vinkkiä että nyt taas väärä suunta. Se entinen tie vei masennukseen ja työkyvyttömyyteen. Oli ihanaa päästä irti siitä että kertoi ja juorusi vain siitä toisesta. Se ei auta ketään että voivottelee toisen juomista tai muuta addiktia tms.
Eikö se ole aika kummallista, että sitä kuvittelee että kun muut ihmiset vain alkaisi käyttäytyä toisin niin sitten minäkin voin olla onnellinen?
