"Diagnoosien mukaan eläminen"

Lataamo
1

Oletteko törmänneet ilmiöön, joissa oman kokemukseni mukaan etenkin nuoret, syyttävät kaikista vastoinkäymisistä mt-ongelmia jolloin samalla torjutaan mahdollisuus oppia elämään sairauden kanssa? On erittäin vaikea ilmaista tätä asiaa, koska alussa sairaus tuntuu selittävän useita asioita menneisyydestä… Kuitenkin jonkun ajan kuluttua useimmat yrittävät harjoitella tuntemaan itsensä ja sairautensa…

Itselleni vain hoitajat sekä useampi lääkäri aikonaan sanoivat, että “älä anna sairauksiesi määritellä itseäsi”. Järvenpäässä todettiin, että “persoonallisuushäiriö-testit” tulisi tehdä 4 vuoden välein, 40 ikävuoteen asti. Persoonallisuutta voi kehittää 30-40 ikävuoteen asti, jonka jälkeen se on suhteellisen pysyvä, mutta häiriötä pystyy silti heikentää."

Vielä muutama vuosi aiemmin, oli vaikea ymmärtää mitä tuolla asialla tarkoitettiin. Pidemmän aikaa olen kuitenkin käsittänyt, että en pääse eteenpäin ellen yritä haastaa sairauksiani… Mikäli joka kerta olisin käyttäytynyt itsetuhoisesti ongelmien aikana, olisin edelleen antanut epävakaan persoonallisuushäiriön “vallassa” täysin…

Tietenkin jotkut asiat liittyvät sairauksiini, vaikeus ajan- tai organisoinnin kanssa liittyy adhd:een, mielialanvaihtelut ja tyhjyys epävakaaseen… Jopa vaativasta pers häiriöstä on edelleen oireita, vaikka se muutettiin “määrittelemättömäksi pers häiriöksi”.

Omituista kyllä, olen käyttänyt kirjaa myöten samoja menetelmiä kuin Natürlich (nicki varmasti väärin, sorry). Saunan puolella kirjoittelevat ihmiset, ketkä myös täällä kirjoittavat; mielestäni ovat melko hyvin tietoisia sairauksistaan ja niiden vaikutuksesta elämään/persoonaan.

Itseäni vain hiukan jopa pelottaa ajatus, että nuoret uskovat mt-lääkärin jokaisen sanan ja elävät käyttäen tautia “tekosyynä”, ettei tarvitse edes “kasvaa” ihmisenä… Kuitenkin itse lähdin julkisesta mtk:sta, koska terapeutti oli sitä mieltä, että minulla olisi harvinaisin 2-suuntainen (mieli vaihtelee lyhyissä perioideissa jopa 5 minuutin välein), adhd sekä epävakaa pers häiriö! Tähän totesin, että nuo sairaudet usein sotketaan keskenään… Hänen mielestään tuo olisi “täysin mahdollista”…

Oletteko itse huomanneet tällaista ilmiötä? Nykyään kuitenkin diagnooseja (&varhaiseläkkeitä) annetaan paljon aiempaa helpommin, mt:n sairaanhoitajat sanoivat että jokaiselle saa nykyään vähintään yhden pers. häiriön! :astonished: Persoonallisuushäiriöt ovat kuulemma niin lähellä persoonallisuutta, että vaikka se ei häiritse elämää; pisteet riittäisivät diagnoosiin… :unamused:

Tietenkin on paljon sairaita, ketkä ymmärtävät sairautensa mutta niiden vakavuuden tähden esim. työelämä olisi mahdotonta… Itsekin tunnen heitä… Olen itse kuitenkin kuullut lapsuuteen & diagnooseihin vetoamista, johon olen kertonut omaa taustaani sekä irtipääsemisestä; jolloin hetkeksi saa ihmisen uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa… Harvemmin kuitenkaan yksin kykenee muuttumaan, jolloin lääkärin tulee jatkaa sairaseläkettä “tai viillän ranteet auki”. Jopa väkivalta voi johtua diagnosista… Väliäkö sen, että itse esim olen opetellut lähtemään ennenkuin riita menee niin pitkälle… Osa ei tee niin, koska dg selittää asian…

Tiedän itse, että menneisyydestä tai opituista tavoista ole todellakaan hellpoa päästä yli, mutta en ymmärrä miksi usein mt-puoli vielä korostaa sairauden vakavuutta! Tuolloin samalla ikäänkuin alistaa asiakkaan hyväksymään, että “loppuelämäsi on tätä samaa p***aa”. Onko kyse resursseista vai lääkkeidenmenekin ylläpidosta? Tottakai asiakkaan tulee tietää, että sairaudet uusiutuvat, piirteet pysyvät samoina, joissakin sairauksissa lääkkeet kuuluvat loppuelämään etc.

Eikö kuitenkin jopa lääkärilehdessä ole ollut juttua, että usein ihmiset alkavat elämään diagnoosin mukaan? Itselläni diagnoosit ovat antaneet näkökantaa itsestäni ja menneisyydestäni, sekä myöhemmin voimia vastustaa sairautta; tietoa elää sairauden kanssa… Osa entisistä tutuista käytti mielisairaalapaikan katkon sijaan tai saadakseen haluamansa… Asioita ei tarvitse käsitellä ja sairauksien tähden myös ystävien kaltoinkohtelu on ok. Tästä voi laskea pois psykoosit yms.

Mielipiteitä asiasta?

Ps. Tarkoitus ei ole kohdentaa viestiä kenellekään, tuli vain tuosta topicista “mt-asiakkaaseen suhtautuminen” tms mieleeni tällainen eri katsontakulma… Jos mt-potilasta kohdellaan “voi tuota ressukkaa, kun ei pysty…” tai “yhteiskunnan loisia nämä turhat potilaspaikkojen viejät”, uskon asiakkaiden “vastaavan” kohteluun… Ilmeisesti ensin menee aikaa, että hyväksyy sairaudet, joten toivon todella, että nuorillekin opetetaan vastuunkantoa hyvinvoinnistaan sairauksista huolimatta… Iän myötä on helpompaa myös tuntea itsensä, joten keskustelua asiasta toivoisin…

2

Ennemmin musta tuntuu, että on jotenkin “trendikästä” olla nuorten keskuudessa “ihan vitun c8”. :mrgreen: Ihan vaan siitä syystä, että se on erilaista ja kiehtovaa, toisaalta varmaan siksi, että nuoret nyt vielä etsivät itseään. Luulen, että he haluavat erottua, koska nykypäivänä maailma on jo suht avoin erilaisuuden suhteen, joka toinen on seksuaaliselta suuntautumiseltaan jotain muuta kuin hetero, joten ellei sillä saralla ole erilainen, niin voidaankin vetää mukaan se, että sattuu olemaan hullu. :sunglasses: Sittenhän voi myös kirjoitella kivoja blogeja ranteiden viiltelystä tai siitä, että painaa 300 grammaa liian paljon - tadaa, huomiota! Joo, älä kysy mistä tiedän tuollaisia blogeja, pistetään nyt vaan tylsyyden piikkiin…

Mä en henk. koht tunne ketään “oikeasti” sairasta, joka jatkuvasti pistäisi kaikki asiansa sairauden piikkiin, noita huomiohuoria kylläkin. Enkä tiedä, kuinka moni niistä on oikeasti sairas edes.

Mä olen myös paljon pohtinut, että ei kai oikeasti sairas edes osaa analysoida itseään joka välissä ja selitellä, että tämä nyt johtui vaan mun sairaudesta, ts. jatkuvasti pistää asioita sairautensa piikkiin? :open_mouth: Esimerkiksi kun mä kiukkuan, niin en mä ajattele sillä hetkellä, että noniin, tässä mä epävakaasti/impulsiivisesti kiukuttelen ja se johtuu siitä. Joskus myöhemmin saatan ajatella asiaa, että olipas kiukunpurkaus, olen luonteeltani muutenkin aika tempperamenttinen ja sairauden takia mahdollisesti kiukkusin vielä paljon enemmän. Tosin en mä ikinä pyytele ihmisiltä anteeksi sairauttani, vaan ihan vaan pahoittelen typerää käytöstä.

Joissain tapauksissa musta on ihan perusteltua kuitenkin ajatella myös sitä puolta, että on sairas. Otetaanko vaikka nyt esimerkiksi se, että menisi sopimaan jonkun vakkarityösuhteen ja haalisi itselleen maksimimäärän tunteja heti alkuunsa vain siksi, että voisi uhmata sairauttaan. Mun mielestä on ihan realistista ajatella, että vaikka nyt voin hyvin, niin en voi olla varma, että riittävätkö voimavarani tähän ja kuulostella omia olojaan. Musta noi työasiat pätevät tosin ihan fyysisiinkin sairauksiin.

Mä muuten olen eri mieltä tosta sairaseläkkeiden kirjoittamisesta. Mä sain aikoinani sen ihan vaan diagnoosilla keskivaikea masennustila, mut pari tuttua on valittanut, kun ei mene masennuksen kanssa läpi välttämätä edes pitempi sairasloma. Kuuleman mukaan Kela ei hyväksy edes pelkkää persoonallisuushäiriödiagnoosia perusteeksi eläkkeelle. Ne ihmiset, jotka jatkuvasti vetoavat diagnoosiinsa saadakseen sairaslomaa/pysytelläkseen pois töistä, tai “rötöstelevät” sen varjolla, eivätkä edes yritä tehdä asialle mitään/eivät halua tehdä asialle mitään, taitavat kärsiä myös mahdollisen sairautensa lisäksi asiasta nimeltä laiskuus.

3

Oikeassa olet että tuo väliaikainenkin sairaseläke taitaa olla nykyään vaikea saada… Itse tunnen hlön, kenellä eräs dg:sta skitsofrenia. Lopetti kaikki lääkkeet (leptejä laitosmäärä, 2*snri, ssri ja trisyklinen joista seroquelin rinnakkaislääke 900mg/vrk+muut), ei psykoosia. Hän neuvoi toiselle hlölle, mitä vastata jotta pääsee eläkkeelle… Toinen ei päässyt… Lääkäri kysyi miksi haluaa pitää dg:n, kun ei ole sairautta? Vastasi, että saa lääkkeitä… :unamused:

Tämä eräs tapaus taas todellakin kertoi vetävänsä jälleen ranteet auki, jotta eläkettä jatketaan… Mikäli ei muuten jatketa… :unamused:

Järjetöntä on, että nämä ~18-25v ihmiset ovat lääkitty vähintään 4:llä leptillä sekä benet yms päälle… Lisäksi osa saa laitospaikan heti, vaikka kyse olisi esim väliaikaisen eläkkeen jatkosta… Uudet potilaat eivät helposti pääse edes hoidon piiriin, saati laitokseen… Osa tarvitsee paikkoja säännöllisesti, silti se “manipuloiva” osa, joka kehuskelee mielisairaalalla; ei hyvää päivää… :unamused: Miten tuollainen “haluan olla täysin holhottava” voi olla muotia? :open_mouth:

On itsellänikin huonoja päiviä, jolloin toivon etten olisi syntynytkään, mutta en kuitenkaan ymmärrä sellaista “tämän menneisyyden ja näiden diagnoosien tähden on täysin turha olettaa, että KOSKAAN pääsisin eroon ongelmasta X ja Y”. Lääkärit tekevät samaa, kuin "rappio"addiktien kanssa kh:ssa, yrittävät lääkitä jotta “jaksaa mahd pitkälle”.

Hoitohenkilökunnan epäusko epävakaiden manipulointia kohtaan on älytöntä! Luin jostakin linkistä joku aika sitten, että epävakaat eivät manipuloi; he puhuvat suoraan… Muut kokevat sen manipulointina… :unamused:

Tuollaiset manipuloivat, monidiagnoosipotilaat saavat kyllä sen eläkkeen; ja vievät luottoa niiltä “oikeasti sairailta”. :unamused:

4

^ No sit ei kyllä mun mielestä ole eläkkeen tarpeessa, jos täytyy uhkailla saadakseen sen. :laughing:

Mutta siis, en ymmärtänyt, että meinaatko sitä, että epävakaat manipuloi, mutta sitä ei haluta nähdä VAIKO että heitä syytetään manipuloinnista? Mua nimittäin hoitohenkilökunta syyttää dg:n takia manipuloinnista lääkkeidensaannin suhteen aina allergialääkkeistä lähtien. :unamused: Kaikki, mitä teen tai sanon, on manipulointia. :unamused:

Mutta joo, itsekin olen osastolla huomannut, että osa porukasta tuntuu ööh… lomailevan siellä. Se ottaa muakin päähän, että mennään osastolle kuluttamaan aikaa ja sitten ne, jotka on oikeasti sen tarpeessa, eivät pääse sinne. Mä olen onneksi päässyt sinne aina, haluamattanikin joskus, mut oon silti välillä kokenut syyllisyyttä siitä, että vienköhän jonkun paikan sieltä.

On kyllä totta, että suurimmaksi osaksi noi “lomailijat” on hoitohenkilökunnan vanhoja tuttuja. Ehkä kyseessä on tässä tapauksessa tosiaan se manipuloiva potilasryhmä, mitä heidän kanssaan tekisikään, kun ne kuitenkin järjestävät sitten jonkun kohtauksen, että pääsevät osastolle.

En tosin kans tajua, että kuka vittu sinne edes haluamalla HALUAA?

5

Se on tyhmyyttä mun mielestä, että alkaa elämään diagnoosinsa mukaan. Tottakai asioita pitää pyrkiä muuttamaan mahdollisuuksien rajoissa. Noi persoonallisuushäiriöt on jotenkin muutenkin vanhanaikaisia. Miksi kaikki käyttäytyäminen kuuluisi johonkin tiettyyn häiriöön? Mulla on nuorena diagnisoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta ei enää 34 vuotiaana sitä ole. Se on mennyt iän kanssa ihan itsestään “ohi”. Koska ihminen todella kehittyy pitkään.

Mun lähipiirissä ei ole tällä hetkellä muita mielenterveysongelmaisia kun minä ja mieheni. Joten en myöskään ole nähnyt tuota, että ihmiset alkaisivat elämään diagnoosien mukaan, mutta kuulostaahan sen mahdolliselta.

Itse olen hyväksynyt, että masennus on mun ongelmani kun olen sen kanssa elänyt nyt 20 vuotta. Ja syönyt masennuslääkkeitä koko sen ajan. Silti välillä on ollut pitkiä parempia jaksoja, ja toivon että tämä nykyinenkin jakso sellaiseksi jossain vaiheessa taas muuttuu. Kuitenkin vasta pari vuotta sitten menetin sairauden takia työkykyni. Siihen asti olen pystynyt opiskelemaan ja käymään töissä normaalisti sairaudestani huolimatta.

6

Ajatuksia herättävä aihe…

Minulla oli pitkään ihan päinvastainen ongelma (ja varmaan se vielä siellä taustalla tykkää kummitella), että mikään mitä tapahtui ei ollut sairauden syytä. Eli aika pitkään syyllistin itseäni ja uskoin jotain idiotteeja, että esim. oma masennus on vaan laiskuutta. Sehän tietty vaan pitkitti masennusta, se kun ei hyväksynyt.

Lopetin monesti toimivan lääkityksen, koska hyvänä (kiihtyvänä hypomania) kautena uskoin sen kestävän ikuisesti. Sitten pikkuhiljaa aloin tuntemaan ensin sekajakson ja sitten masennuksen tulevan. Taistelin sitä vastaan pitkään ja en nöyrtynyt lääkkeiden edessä. Ajattelin, että kun vaan “kehittää” itseään, liikkuu ja tekee mukavia asioita, niin asiat paranee itsestään. Sitä jaksoi jonkun aikaa kunnes sekajakso/masennus meni psykoottisen puolelle ja ei muuta voinut miettiä kuin itsetuhoisia ajatuksia. Mutta kun se “itsensä niskasta ottaminen” oli niin iskostunut päähän ja siitä oli vaikea luopua. Lopulta sitten palasi lääkkeen ottoon ja olo parani siedettäväksi. Kun hyväksyy sairauden sen kanssa pystyy toimimaan ja kehittämään toimintatapoja.

Minun olisi myös kuntoutumisessa otettava pieniä askelia, mutta usein sitä innostuu “Kyllä, pystyn mihin vaan!”. Monet kaksisuuntaiset joutuu eläkkeelle, mutten anna sen itseäni rajoittaa. Nyt yritän opiskelua omien voimavarojen mukaan. En tiedä mille tasolle voin kuntoutua, muttei minun tarvitse sitä tietää. Yritän parhaani ja aika näyttää. Toivon tosiaan, ettei kukaan kokeilematta (varsinkaan nuoret) luovuta. Olen huomannut, että joustoa löytyy. Olin aika liikuttunut, kun yliopiston yhden työntekijän kanssa juttelin ja hän kertoi, että aina löytyy keino jolla saadaan opiskelut onnistumaan. Ei tarvitse ajatella mustavalkoisesti, että se on aina täysillä tai ei mitään.

7

Mä olen nuorempana syyllistynyt todella paljon tuohon, että olen selittänyt kaiken paskan käytökseni vetoamalla siihen, että mulla on tämä sairaus ja tuo diagnoosi. Myönnän syyllistyväni tuohon vielä nykyäänkin aivan liian usein :blush: , mutta yritän parhaani mukaan vältellä sitä ja melko hyvin olen oppinutkin siitä pois, jos vertaa aiempaan. Toki sairauteni vaikuttavat paljon siihen, miten koen asioita ja se peilautuu myös käytökseeni, mutta sairauteni eivät todellakaan oikeuta mua käyttäytymään huonosti ja tekemään ihan mitä huvittaa, jollen nyt satu olemaan aivan umpipsykoottinen ja sitä en todellakaan ole kaiken aikaa. Mulla on ikää kuitenkin jo reilusti yli kolmenkympin ja mulla on ollut koko elämäni aikaa opetella elämään itseni ja vikojeni kanssa ja kantapään kautta on tullut monet jutut opeteltua, joten tiedän jo, ettei esim. täysin impulsiensa mukaan suunnistaminen ja ns. negatiivinen räiskähtely heti, kun asiat eivät mene, kuten mä haluan, aiheuta lopulta mulle itsellenikään juuri muuta, kuin pahaa mieltä. Juu, sen olen tajunnut myös, että en ole sama asia, kuin diagnoosini. Ne ovat yksi ominaisuuteni, mutta mä olen ihmisenä kokonaisuus, jota määrittelee hiton moni muukin asia. Diagnooseihin oli muka helppoa vedota aikansa, mutta pidemmän päälle olen ymmärtänyt, ettei se homma monestikaan mene läpi sen enempää muille ihmisille, kuin mulle itsellenikään.

Joskus, kun olin saanut jonkin diagnoosin(Olikohan bipo kyseessä? En muista, kun siitä on niin paljon aikaa) se tuntui musta tuomiolta, jonka mukaan mun on elettävä :unamused: . Diagnoosin antanut lääkäri tosin saattoi esittää asian sellaisessa valossa, mutta saattoi se olla yhtälailla vain ihan mun omasta päästäni kiinni. Toisaalta se tuntui helpotukselta, että nyt mä voin olla tällainen hullu aivan vapaasti, mutta toisaalta se tuntui myös… no, tuomiolta. Aika ristiriitaisin tuntein suhtauduin asiaan, muistaakseni.

On mulla ollut sitten myös sitä, että esim. pahassa masennuksessa olen tuntenut itseni vain laiskaksi paskaksi, joka ei viitsi nousta ja tehdä sitä ja tätä. Olen ajatellut, että ei helvetissä kukaan voi oikeasti olla näin masentunut, kyllä tässä on saatava itseään niskasta kiinni. Jonkin verran tuo taitaa mennä niin, että kun oireilen oikein pahoin, niin sairauden tuntoni on vähäisempää ja kaikki johtuu vain siitä, että mä olen laiska, temperamanttinen tai mitä milloinkin, mutta silloin, kun olen paremmassa hapessa, pistän enemmän syytä huonosta tai kummallisesta käytöksestäni sairauden piikkiin, vaikka tuolloin pystyisin oikeasti kontrolloimaan itseäni paljon paremmin, kuin kunnolla sairastaessani :unamused: .

Tuolla ylempänä joku taisi viitata fyysisiin sairauksiin ja onhan se niin, etteivät nämä MT-jutut suinkaan ole ainoita vaivoja, joiden kanssa ihmiset voivat päätyä elämään diagnoosinsa mukaan. Moni, joka kärsii jostakin somaattisesta sairaudesta, ei nosta kaiken aikaa tapetille sitä, että voi voi, kun mulla on tämä keliakia, niin onko tuo ruoka varmasti gluteenitonta ja mä kuolen, jos saan hitusenkin vehnää sisuksiini. Totta kai keliaakikon on vältettävä kaikkea gluteenia, mutta moni sairautensa kanssa elämään oppinut osaa tehdä sen ihan sujuvasti ja huomaamatta arkirutiiniensa ohessa, eikä siitä tarvitse tehdä mitään numeroa. Sitten on olemassa näitä ihmisiä, jotka ovat joko katkeroituneet sairaudestaan tai sitten huomanneet sen “hyväksi” keinoksi saada huomiota ja näin ollen he ovat pelkkää keliakiaa/diabetesta/bipoa/epilepsiaa/syöpää/MS-tautia/atooppista ihottumaa.

Niin, sekin vielä, että diagnooseja lätkitään aivan liian kevein perustein nykyään, ts. kaikki, esim. ihan normaali suru ja ahdistus jonkin traumaattisen tapahtuman jälkitilana, on muka jokin sairaustila, vaikka kyse on tyystin normaalista, tuntevan ihmisen reaktiosta. En tahdo vähätellä kenenkään huonojen kokemusten aiheuttamia kauheita fiiliksiä ja ymmärrän, että ihmiset voivat hyvinkin tarvita niihin ihan ammattiapua, eli esim. keskusteluterapiaa ja/tai väliaikaista lääkitystä, mutta ei se, herra paratkoon, mikään sairaus tai psyykkinen häiriötila ole, jos vaikkapa äiti on hukkua suruunsa menetettyään lapsensa. Jostakin syystä kirjoihin ja kansiin on vain nykyisin kirjattava jokin vitun diagnoosi tuollaisellekin aivan helvetin luonnolliselle asialle ja kaikesta raskaudestaan huolimatta aivan terveelle reaktiolle :unamused: .

8

Jostain muistan kuulleeni, että joidenkin lääkäreiden mukaan jos ihminen ei ole “toimintakykyinen” kahden viikon päästä surullista tapahtumasta, on kyse masennuksesta :open_mouth: Eiköhän se vie monilla jopa vuosia, jos kyse on ollut erittäin läheisestä henkilöstä.

Minäkin olen saattanut joskus jonkun normaalitunteen pistää sairauden piikkiin, kun on ollut muuten raskaat olosuhteet. Esim. jännittäminen uudessa tilanteessa on voinut mielessäni tarkoittaa paniikkikohtauksen tuloa, vaikka se on monille ihan normi reaktio. Ahdistuskin voi olla normaalia kehon hälytyssysteemiä, joka kertoo jonkun asian häiritsevän.

9

Toi on muuten niin totta, ainahan oikeasti ihminen läheisen kuollessa suree ja käsittelee asiaa mielessään pitkään. Monesti vuosia, muttei se tarkoita, että kyseessä olisi välttämättä masennus, vaan se on surua ja normaalia reaktiota traumaattiseen tilanteeseen. Toki masentuneisuudesta aiemmin kärsineillä esim. tollainen paha menetys, voi laukaista tilan hetkellisen pahenemisen, mutta ei normaali suru ole sama kuin masennus.

Ja tunnen kyllä paljon ihmisiä, jotka tekevät sairaudestaan (fyysisestä) sen elämän. Että se fyysinen tila on ainoa mistä puhutaan. Luulin ennen, että näin tekevät vain vanhukset, että elämä on enää sitä suolen toiminnan pohdiskelemista, mutta ei nuoremmatkin syyllistyvät tähän. :unamused:

10

Tämä on muuten juttu, jonka kanssa mulla on ollut hitosti opettelemista, mutta onneksi harjoitus on kantanut hedelmää :slight_smile: . Olen usein jännittänyt jotakin ihan positiivista juttua, enkä edes kovin pahasti, mutta silti en ole osannut erottaa sitä jännitystä paniikista, vaikka oikeasti se olisi ollut ihan sellaista kevyttä ja mukavaa perhosia vatsanpohjassa -fiilistä, josta voi todellakin nauttia ja jota ei missään nimessä tarvitsisi turruttaa pois ylimääräisellä lätkällisellä Pameja :unamused: . No, nyt osaan jo ottaa kiksit irti tuollaisista kivoista pikkujännityksistä ja tosiaan erottaa ne niistä kauhuahdistuspaniikeista, kun tilanne on sellainen, että moisiin olisi ehkä oikeasti aihettakin.

Tämä koskee toki myös monia muita tunteita, eli esim. ihan syystä johtuva perusvitutus, joka ei ole edes mitenkään maailmaa kaatavaa tasoa, ei enteile hirveän ahdistusperiodin puhkeamista ja tarvitse tujua lääkitystä laimetakseen pois, vaan ihmistä nyt kuuluu joskus vituttaa ja siitä voi jopa saada voimaa.

Mulla tosin on hyvin vahva, ihan fysiologinenkin benzoriippuvuus ja taustalla runsaasti kyseisten lääkkeiden väärinkäyttöä, joten sekin on tehnyt taatusti osaltaan tuota vääristymää tunteiden käsittelyssä.

11

Mielestäni täällä löytää hienoja esimerkkejä ihmisistä, ketkä juuri yrittävät opetella/ovat opetelleet/oppivat elämään sairauksien kanssa… Itsekin nuorena syytin vaikeaa elämääni ja koska lääkäriin ei itseäni saanut, mt-lekurista puhumattakaan; vaihdoin ongelmat esim ulkonäköön…

Itsekin syyttänyt laiskuudesta ja muista vioista itseäni, vaikka sairauden piikkiin olisi pitänyt laittaa… Paljon saa opetella, että oppii omat rajansa… Toisaalta koska ala-asteen jälkeenkin ainoa tapa käsitellä tunteita perheessä oli viha ja huutaminen, tein tuota klinikalla aikoinani paljon… :blush: :open_mouth: :blush: :blush: Itselläni hyvät hoitajat ja asioiden pohtiminen vieneet pidemmälle kuin koskaan odotin…

Itse olen käyttänyt päihteitä älyttömästi, nyt tietyt lääkkeet; nykyään kuitenkin monet uskovat lääkärin kertomana tarvitsevansa ne 3-4 neuroleptiä sekä tarvittavat lääkkeet… Katsoin itse sen MOT:“Masentavat lääkkeet”, josta Mehiläisen psykologi(?) sai potkut parin pv:n päästä, koska vastusti neuroleptejä! Vakava masis, 1/7 saa apua ko. lääkkeistä, keskivaikea- tai lievä masennus; ei apua! Joka kymmenes saa bipolaarisen ssri/snri-lääkkeistä, joten tasaavaa kehiin yms. Itse lopetin masislääkkeet vuosia aiemmin, en tosin “uusia” voinut syödä. Myös sulpridi aiheutti maniaa, joten otin muutaman kerran vuodessa. Lähes 3v ilman täysin…

Aivot muuttuivat kuulemma suuresti neuroleptien pitkästä käytöstä… (Aiemmin mainittu MOT) Mietin vain näiden “multidiagnoosipotilaiden” kykyä sopeutua yhteiskuntaan lääkemääränkin tähden…

Täällä kyllä saa järkevää keskustelua lukea. Toisin olisi, mikäli Suomi24:lla kirjoittelisi… Liekö addiktit joutuneet pohtimaan elämässään asioita monta kertaa enemmän kuin teinit kenellä musta-valkoinen ajattelu; “tämäkin sairaus on keksitty”… Yhteiskunta on muuttunut 100 vuodessa, sairaudet varmasti mukana…

Ps. Nnaana, en vielä löytänyt sitä sivustoa, jossa tieto kerrottiin. Epävakaat kuulemma kertovat suoraan, jos luottavat ihmiseen ja usea uskoo tämän manipulointina… Itselleni lääkäri sanoi aikoinaan, että “prkl kun hatuttaa määrätä sinulle aina niitä lääkkeitä joita pyydät! Perustelut ja syyt ovat niin oikeita, että ei tässä kai auta kuin kokeilla”. Tosin kyseessä on erittäin lahjakas päihdelääkäri, joka on myöhemmin omasta tahdostani myös pudottanut lääkkeitä paljon… Oma tapani myös pyytää anteeksi sitä, että todellakin halusin tietyt lääkkeet pahimmassa vaiheessa… :unamused:

12

Hieno keskustelunavaus ja tärkeä aihe.

Psykoedukaatiota pitäisi tarjota paitsi sairastuneelle, myös hänen läheisilleen. Tämä koko asia on täysin retuperällä ainakin julkisessa terveydenhuollossa. Oikeaa apua saa vain hyvältä terapeutilta, joka osaa auttaa juurikin niissä oman mielen lukoissa, väärissä ajattelumalleissa ja jäykissä defensseissä - näin ainakin uskon ja toivon itse joskus pääseväni terapiaan (henkilökohtaista kokemusta ei siis vielä ole). Myös sairauden hyväksymistä, etenkin jos se on koko elämän jatkuva ja parantumaton, olisi tärkeää “opettaa”. Tervehenkisin tilannehan olisi se, jos ihminen pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin on antamatta diagnoosille tai muille piirteilleen liiallista painoarvoa.

Palaan asiaan varmaan myöhemmin vielä, kunhan olen pohdiskellut ja muotoillut ajatuksiani hieman paremmin.

13

Jos olisin pahimpina aikoinani mennyt lekurille, niin luoja paratkoon minkälaista diagnoosia ja sairautta lekuri olisi mulle todennut. Pidän suurinta osaa moisista hevon p*skana. Jos tässä maassa ihminen ei ole edes hieman maanis-depressiivinen, niin kyllä siinä on ihmisessä jotain vikaa. Tai sitten ko. ihminen on supermies tm.

Mulla on kaikenlaisia henkisiä ongelmia, masennusta, paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa - mutta en pidä niitä sairauksina, vaan ne on luonteenpiirteitäni jotka iän myötä korjaantuvat. Ja jos ne ei ole normaaleja luonteenpiirteitä, niin ne on sitä paskaa, jota olen älyttömällä huumeiden ja alkoholinkäytölläni itselleni aiheuttanut. Näidenkin olen huomannut helpottavan kun olen ollut raittiimpi.

Elämä opettaa. Elämä karaistaa. Kokemuus tuo varmuutta ja ikä viisautta. Jaksan jotenkin uskoa parempaan huomiseen.