Alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus. Ongelman myöntäminen itselle ja sitä kautta raitistumishalun syntyminen on iso asia. Monille tämä on jo aivan riittävä askel uuden elämän alkuun. Toiset eivät pysy raittiina ilman apua. Apua on tarjolla runsain mitoin, mutta mikä hiertää avun pyytämisessä?
Tosi mielenkiintonen aihe. Yksi lempiaiheitani itse asiassa tämä avun pyytäminen/avun pyytämättömyys ja sairaudentunto/-tunnottomuus. 
Asiahan on sillälailla konstikas, että hoitomyönteisyyttä on sekä hyvää että haitallista. Ensinmainitulla tarkotan tietenkin toipumiseen (raitistumiseen) johtavaa, ja jälkimmäisellä pikemminkin taantumista tai sairauteen juuttumista.
Sama pätee ongelman myöntämiseen. Maailma on täynnänsä alkoholisteja, joille alkoholismin myöntäminen on hyvä syy jatkaa ryyppäämistä. 
“Voi, olen niin sairas; minun on pakko juoda!”
Addiktio pitää itseään yllä lukemattomin tavoin, ja tapoja voivat olla sekä sairauden kieltäminen että sen myöntäminen; sairaudessa rypeminen.
A-klinikankin palaverien puheenvuorot alkavat järjestään AA:sta opitulla tavalla: “Olen se ja se, olen alkoholisti”
Ja sen sanovat tyypit jotka ovat katkolla; vain lepäämässä dokaamisrupeamien välissä.
Näitä ihmisiä piipahtelee myös AA:ssa.
Minähän olin itse erittäin hoitomyönteinen aikoinaan: yli kolme vuotta sitten. Repertuaariin kuuluivat AA, A-klinikka, työterveyslääkäri, psykiatri yms. yms.
On hyödyllistä omata oma kokemus myös vääränlaisesta hoitomyönteisyydestä. Onhan mulla kai sitä vieläkin, mutta se on nykyisin pikemminkin silkkaa uteliaisuutta. Olisi todella huikean jännää päästä ihan kokemuksen takia minnesota-mallin hoitoon vähäksi aikaa, niinkuin eräs opettajani on ollut.
En oikein ymmärrä, miten Minnesota-hoitoon pääsy olisi vääränlaista hoitomyönteisyyttä, ellei sitten ole etsimässä muista vikoja.
Myllyhoitoonkin pääsee terapeutiksi vain sen hoidon läpikäynneillä, kuten myös Minnesotahoidossakin. Vääränlaiseksi se tosiaankin osoittautuisikin, jos ihminen ei oikeasti ole valmis edes itseään kohtaamaan. Siitähän siinä suurimmaksi osaksi olisi kyse.
Itsekkyys.
Itsekkäästi me ajattelemme, jos emme hae apua, jos vetoamme syihin joita voi olla mm. Vanhempani eivät kestäsisi sitä. Kukaan ei kärsi/tiedä minun juomisestani. Kyllä minä voin lopettaa koska vain… Minä olen jo hakenut apua AAsta, mutta se ei ollut minun juttu. Minä en juo vielä niin paljon. Ja lukematon määrä muuta itsekästä syytä, koska alkoholismi pitää sitä itsekkyyttä valttina aina hihassaan. Taviksilla voi olla varmaan samanlaisia itsekkyyspuuskia, mutta hehän voivat oikeasti lopettaa ja vähentää juomistaan, jos vain haluavat, mutta esim minä alkoholistina en.
Vitsinä vielä yksi huono: Kaveri oli kuollut alkoholismiin ja sitä päivitteli kaksi muuta. Arska sanoi Penalle, että miksei Kale mennyt AAhan, kun se kerran oli sairas alkoholisti, niin Pena sanoi, että ei se ollut niin sairas.
Ovat sama asia. Tuhannennen kerran: ovat sama asia. 
Minnesota hoitomallina tarkoittaa Amerikassa Hazeldenissa ja Willmarin valtionsairaalassa kehitettyä hoitomallia, jonka Alkon tutkija Toivo Pöysä toi Suomeen ja Kalliolaan vuonna 1979.
Se ei tarkota esim. pientä perheyritystä jossain Lapualla. (mainittu perheyritys muuten kuuluu tietysti Suomen Myllyhoitoyhdistykseen) 
PS. Piakkoin alkavalta 90 % -aiheisesta keskustelusta sanoudun jo nyt irti 90 prosenttisesti. : )
Olitko itse sellainen?
Mikä on tilanne tänään? Oletko “parantunut” vai kenties palannut kieltämisvaiheeseen?
Ylpeys.
Tottakai olin. Minähän olin tunnustanut ja hokenut olevani alkoholisti. Minulla oli siis vääristynyt sairaudentunto. joka vapautti vastuusta. Onneksi tuota vaihetta kesti verraten vähän aikaa; alle puoli vuotta, enkä muistele sitä lainkaan pahalla. Se kolmen vuoden takainen aika oli kaikessa sekavuudessaan tavallaan aika jännääkin, mutta hyvä että se on menneisyyttä.
Mitään kieltämisvaihetta minulla ei ole ollut ikinä. Minulla on ollut päinvastoin liiallisia myöntelyvaiheita: “jees jees tottakai olen alkoholisti, olen alkoholisti, olen alkoholisti, oikein mielelläni olen alkoholisti niinkuin kaikki muutkin suuret taiteilijat” Plaa plaa päivät pääksytysten, palaverit pääksytysten.
Nykyisin uskon terveyteen, elämänhallintaan ja täydelliseen vapauteen haitallisista addiktioista. KAIKISTA addiktioista, ja vapaus on niin ihana asia ettei moni pilleristi, juoppo tai kessuttelija sitä tiedäkään. : )
Mutta, Espa ja muut, pyydän huomioimaan että minä en ole tämän ketjun aihe. Henk.koht. tilanteestani kerron muissa ketjuissa, silläkin uhalla että “tämä ei ole mikään Facebook!”
Minut taas vapautti vastuusta tunnustus ja hokema että olen juoppo, kapinallinen erikoisihminen. Mutta kun minusta tuli alkoholisti, olen ymmärtänyt että on otettava vastuu nimenomaan toipumisesta. Itseni takia.
En ihan ymmärrä mitä tarkoitat vääristyneellä sairaudentunnolla, mutta itselleni jatkuva alkoholismisairauden (tai riippuvuussairauden) tiedostaminen itsessäni on ehkä juuri sitä oikeanlaista sairaudentunnetta. Jos kiertelisin ja kaartelisin omavoimaisesti jopa sanaa alkoholismi itseni kohdalla, päähäni saattaisi palata ajatus että ehkä olen sittenkin vain juoppo. “Hauska juoppo joka ottaa välillä kaljaa, joskus liikaakin. Mut hei, niinhän kaikki. Varsinkin me taiteilijat ja erikoistyypit”.
(poisto)
Niin minäkin uskon.
Ei kukaan ole tämän ketjun aihe. Ketjun aihe on “avun hakeminen raitistumiseen”.
En tiedä missä ketjussa avaudut, mutta ehkä sinua pelottaa kertoa todellisista tunteistasi, haudata ne fiksun ja omahyväisen diipadaapan alle? Sekin on itselleni varsin tuttu fiilis. Itsensä kohtaamisen pelko ja kulissien ylläpito. En arvostele Sinua vaan yritän puhua yleisesti, samalla tavallaan myös itselleni.
Tänään on hyvä päivä, tänään on ihana päivä!
Mä oon kirjotellut Plinkkiin vuodesta 2007, ja viestejä on kertynyt yhteensä varmaan joitain tuhansia. Viestejä oon kirjottanut niin ilosta kuin surusta, päihteistä ja päihteettömyydestä, epävarmuudesta, itsevarmuudesta, voimaantumisesta, elämänhallinnasta, pohjakosketuksesta ja selviämisestä.
Ilman itseni kohtaamista ja ilman konkreettista toipumiskokemusta en olisi tässä tänään näin hyvinvoivana ja terveenä.
Eikä minulla etenkään olisi ollut opiskelua eikä ammattia työhön, jossa todella joutuu panemaan itsensä likoon.
Ilman itseni kohtaamista ja mitään toipumiskokemusta en olisi ehkä edes elossa enää; sen verran syvällä on käyty.
Elämä on kuitenkin jatkuvaa kasvua ja kehitystä. Valmis ja täydellinen en ole. Kasvun ja kehityksen on jatkuttava aina. Kasvua ihmisenä, ammatillista kasvua, kasvua uusiin haasteisiin ja vastuuteen.
Diibadaabana mä pidän pikemminkin loppuunjauhettua fraseologiaa alkoholismin ympärillä; itsensä kohtaamisen pelko, itsensä kieltävä sairaus, tunne-elämän sairaus… Plaaplaa.
Kuluneita fraaseja, kuin dogmeja, joita sitten heilutellaan jokaisen päihderiippuvaisen edessä. Oikeasti: Päihderiippuvuus on moniulotteinen oireyhtymä, jolla on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa.
Se on jotain paljon vahvempaa, fyysisempaa ja raadollisempaa kuin joku itsensä kohtaamisen pelko. Crap, tollanen käsitekukkanen voi tarkottaa mitä tahansa. 
Fiksu tiedän olevani, omahyväisyydestä viisveisaan. Jos joku minua sellasena pitää, niin pitäköön mun puolesta. 
Raitista päivää.
Millaiset kulissit sinulla oli?
En minäkään pelkistä fraaseista sinänsä perusta. Mutta minulle tuo “itsensä kohtaamisen pelko” on ilmennyt koko ikäni siten että olen yrittänyt olla jotakin muuta kuin mitä todella olen. Kulissien rakentaminen (tai oikeampi sana olisi ehkä naamio) liittyy juuri tähän.
Vasta kun olen oman pohjani kautta havahtunut huomaamaan eläneeni valheessa ja täysin todellista luontoani vastaan, on tapahtunut jonkinlainen murtuminen, ja pikkuhiljaa alan löytää ja hyväksyä sen totuudellisen minäni, jota aina niin syvästi inhosin. Inhosin, koska luulin olevani viallinen, väärä ja poikkeava.
Koenkin että toipuminen loppujenlopuksi on juuri tätä itsensä löytämistä, vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja sen hyväksymistä ja arvostamista. Viinaa ei tarvitse enää lääkkeeksi sisäiseen ristiriitaisuuteen ja itsetunnon luojaksi. Siihen olen matkalla. Kuljen hitain askelin, joskus myös astuen harhaan tai takapakkia ottaen, mutta yritän pitää päämääräni selkeänä.
Tokihan tarinoita on yhtä monta kuin on ihmistäkin, tämä on vain omaani.
Raitista päivänjatkoa sinullekin. Ja rehellisyyttä itseään kohtaan, sitä tarvitsemme eniten.
Minun mielestäni tuot esplanadi alkoholismin ytimen tunne-elämän sairautena esiin aivan loistavalla tavalla. Suuresti kunnioittamani Kojon kirja lähestyy alkoholismia juuri tästä näkökulmasta.
Minä ajattelen ihan samoin ja olen sen myös itse näin kokenut. Joku tietysti voi väittää mitä muuta tahansa, mutta siinä voi olla kysymyksessä joko tavis joka ei tiedä alkoholismista mitään muuta, kuin mitä on lukenut, joten tunne-elämän sairaudesta ei silloin ole mitään konkreettista käsitystä. Toinen vaihtoehto on myös tuiki tavallinen tapaus,= vielä kärsivä malkoholisti.
Tunne-elämän sairaus lienee alkoholistien itsensä keksimä, hyvin subjektiivinen ja “epätieteellinen” määre. Subjektiiviiset ja epätieteelliset määreet voi olla paikallaan ihmisen yrittäessä jäsentää omaa minä-kuvaansa, mutta tieteellisesti ne eivät selitä sellaisia ilmiöitä kuin päihderiippuvuus.
Miksi ihmiset retkahtelevat 4 vuoden, tai 10 vuoden raittiudesta yhden olut-suullisen jälkeen? Tunne-elämän takiako? Eiköhän se nyt kuitenkin ole niin, että pieni määrä päihdettä aiheuttaa aivokemiassa ja keskushermostossa reaktion, joka aktivoi sekä fyysisen että psyykkisen riippuvuuden uudelleen.
Alkoholistille voi käydä sama ilmiö hänen nauttiessaan jotain muuta päihdettä vaikkei olisi siihen edes tottunut; esim. rauhoittavaa lääkettä tai mietoa huumetta.
Me ihmiset olemme henkisen puolen ohella myös aika pitkälle fysiikkaa ja kemiaa, ja päihderiippuvuus on niilläkin osa-alueilla voimakkaasti operoiva sairaudentila. Sitä se on toki myös sosiaaliselta ulottuvuudeltaan jne.
Tunne-elämän sairaudeksi alkoholismin määrittelee AA-kirjallisuus. Nuo opit ovat olleet parhaita apuja alkoholisteille Suomessakin jo seitsemänkymmenen vuoden ajan. Lapuan mallinen toimiva alkoholismin hoito perustuu tälle ajattelulle ja tuloksellisuus on aivan toista luokkaa, kuin aivokemiallisissa hoitolaitoksissa. Jos ajattelen asiaa aivan puhtaasti oman sairauteni näkökulmasta, noudatan mielelläni alkoholistien itsensä keksimää subjektiivista ja epätieteellistä ratkaisua, koska se toimii. 
Tässähän olisi mitä mainion termi (hitusen muunneltuna) suurkuluttajalle: melkoholisti Erotuksena siis sellaiselle, joka on alkoholisti.
Tuo on totta veliseni ja vaikka lääketiede ja sen markkinoijat muuta koettaa höpöttää, niin yhä edelleen kiistattomat yhteiset kokemuksemme sairastamisesta, kuin toipumisestammekin on tukenamme, ettei onneksi tarvitse tukeutua sairaiden ihmisten apuun saati helppoihin keksintöihin.
Kyse ei ole mistään “Lapuan mallista”, vaan Amerikassa Hazelden säätiössä ja Willmarin valtionsairaalassa kehitetystä hoitomallista, joka tuotiin Suomeen Toivo Pöysän toimesta vuonna 1979. Ensimmeisenä se tuotiin Kalliolaan Helsinkiin, siihen aikaan kun Lapuan Seppelinin perhe vielä kippasi viinaa.
Hoitomalli perustuu tietoon alkoholismista moniulotteisena sairautena, jolla on sekä fyysinen, psyykkinen että sosiaalinen puolensa.
¨
Suomeksi hoitomalli sai nimekseen Myllyhoito, Suomeen tuojansa pohdinnan tuloksena. Se on nimenomaan alunperin Willmarin valtion sairaalassa kehitettyä lääketieteellistä, terapiaan perustuvaa apua (ilman lääkkeitä), ei mitään Lapuan salaisissa kekri-riiteissä kehitettyä salatiedettä.
Ps. Pitäskö mun järkkää äänestys, jossa äänestettäs ottasinko mä tän vanhan RC nimimerkin takas? : ) Mie jotenkin tykkään tästä.
Saiko se edellinen bannin?
Muuten tuo kysymyksesi sai mieleni palaamaan siihen sairaaseen itsekeskeisyyteen joka vaati minua etsimään keinoja olla äänessä keinoja kaihtamatta.
RC, Millainen on sinun henkilökohtainen, oma kokemuksesi avun hakemisesta raitistumiseen?
Oletko jo kauankin ollut raitis?, Ovatko kaikki monet nimimerkkisi raittiita siv… siis persooniasi? 