Avomies kieltää ongelman

Kotikanava
1

Rakkaat kanssaihmiset,

tämä paikka oli ihana löytää, toisaalta surullinen. Miksi meitä on näin monta?

Avomieheni kieltää alkoholi-ongelmansa(?), olen neuvoton, mikä avuksi?

Olemme poikaystäväni kanssa seurustelleet kolme vuotta ja minulle on vasta äskettäin alkanut valjeta että mikään ei ehkä koskaan tule muuttumaan. Kolmekymppinen poikaystäväni ei ehkä koskaan tule myöntämään alkoholiongelmaansa, ja minä muutun päivä päivältä vainoharhaisemmaksi. Olenko keksinyt tämän kaiken? Onko hänen riippuvuutensa ongelma vain minulle? Tapahtuuko kaikki minun päässäni? Ylireagoinko minä, olenko ylisuojelevainen? Olenko “porvalillinen”, “kuiva”, “tylsä” ja “vanhoollinen” ihminen, kun minulta menee fiilis joka kerta kun hän humaltuu?

Kolme viikkoa sitten tulin kotiin ja löysin hänet sammuneena lattialta virtsalätäköstä. Musiikki soi kovalla ja lattialla lojui tyhjä 38% puolen litran pullo. Keittiöstä löytyi vielä muutama kaljatölkki. Hän oli viettänyt iltaa yksin. Itse olin ollut reissussa koko päivän.

Olin hereillä koko yön koska pelkäsin että hänen hengityksensä lakkaa. Seuraavana päivänä raivosin koska olin niin huolissani ja peloissani. Huusin että hänen pitää hankkiutua hoitoon, että mä en kestä, mä en jaksa. Hän otti AA-ryhmään hakeutumisen vistsinä. “Siis oikeesti, mitä mä niille sanon? Et vaimo käski tulla tänne?” Sitten sanoi ettei halua minun olevan huolissaan, että “lupaa ottaa rauhallisemmin tästä eteenpäin”.

Kaksi viikkoa meni hyvin. Oli oikeesti ihana olla ulkona VIIKONLOPPUNA YHDELLÄ OLUELLA, ilman että yhtään piti huolehtia! Olin ensimmäistä kertaa vuoteen baarissa rentoutunut.
Kolme perjantaita myöhemmin hän osti 24 saunakaljaa. Maanantaina ne oli loppu, baarissakin tuli lauantaina käytyä. Sitten piti päästä maanataina vielä juomaan kohtuulliset humalat.

Tämä on ollut meidän kuvio nyt kolme vuotta. Ajattelin kauan että kaikki muuttuu kun me muutamme yhteen. Niin ei käynyt, no viimeistään kun hankimme lapsia! Silloin kaikki muuttuu! Nyt en enää ole varma huvittaako jäädä katsomaan miten käy. Rakastamani ihminen katoaa ja näen vaan sen viinalle haisevan ällöttävän möykyn jonka kanssa en halunnut elää.

En ole pystynyt puhumaan asiasta oikeen kenellekään koska hän itse ei myönna ongelmaa. Tuntuu kuin puhuisin pahaa hänestä selkänsä takana. Miten saan hänet ymmärtämään että en oikeasti enää jaksa tätä? Hän vähättelee itse ongelmaa, ja pitää minua tekopyhänä kun itse välilillä käyn ulkona ystävien kanssa. Mikä neuvoksi kun poikaystäväni ei itse halua muutosta?

2

Hei!

Tilanteesi kulostaa jokseenkin samalta kuin omani vajaa vuosi sitten, kun vielä asuin miehen kanssa yhdessä, katso ketjuni Sekakäyttäjän valehtelu… kaikki onkin mun syytä?!

Sanoisin, että me molemmat olemme onnekkaita, koska meillä ei ole lapsia. En ikinä haluaisi lasten näkevän sitä paskaa, mitä tässä on käyty läpi.

En tiedä… 1,5 vuotta kuvittelin voivani taistella tuulimyllyjä vastaan ja voivani muuttaa miestä sellaiseksi “unelmapoikaystäväksi” kuin minä haluan. Mutta ei ihmistä voi muuttaa, ennen kuin hän on itse valmis siihen. Nyt en ole enää kiinnostunut miehen asioista, en soita hänelle, onko hän hengissä tms. Nyt olen ymmärtänyt, että aikuinen ihminen on itse vastuussa itsestään. Mies on nyt kuitenkin ymmärtänyt, että jotain apua on haettava. Ehkä sen takia, että hänet on pakotettu niin monta kertaa avun piiriin ja ehkä suurimmaksi syyksi sen takia, että moni hänen entinen juoppo/narkkikaverinsa on nyt todella ottanut itseään niskasta kiinni ja on muuttamassa tapaansa elää. Avun hakeminen on vaikeaa, koska mies on niin masentunut, ettei pääse aamulla sängystä ylös ja liikkumaan hakemaan apua, vaikka tietää, että niin pitäisikin toimia… ehkä vielä joskus.

En tiedä, itse olen nyt onellisessa asemassa. Mies ymmärtää ja arvostaa päätöstäni, että en halua nähdä enää hänen juoppokavereitaan, mutta olen aina tukena, jos mies on todella valmis muuttamaan elämänsä suuntaa. Sovitiin niin, että mies ei enää sekaisin ollessaan pura kaikkea pahaa oloaan vittuilemalla minulle vaan soittelee minulle vain silloin kuin on selin päin. Tuo sopimus tuntui hyvältä, vaikka tietääkin etä ei sekaisin oleva ihminen tarkoita sitä, mitä sanoo, niin tuntuu se silti pahalta, kun ihminen, joka tuntee sinut parhaiten, osaa lyödä niihin herkimpiin kohtiin.

Miehesi ongelmat eivät kuulosta vielä niin pahoilta kuin tuon omani. Sanoisin, että tässä vaiheessa suunnan muuttaminen olisi vielä huomattavasti helpompaa… aikaisen puuttumisen ongelma onkin sitten se, että siinä vaiheessa ongelman olemassaoloa ei ole valmis myöntämään ollenkaan.

3

Moi, tutulta kuulostaa mullekin.

Minun kundini ei pissinyt alleen koskaan, mutta tuon loputtoman ahdistuksen toisen juomisesta tunnistan niin hyvin, samoin tuon, miten ongelma pahenee ja pahenee, toinen vetää yhä vain enemmän. Minua myös syyllistettiin omasta juomisestani, ongelmaa vähäteltiin loputtomasti - kaikki oli ihan paskaa. Lähdin. Se taistelee saman homman kanssa vieläkin. Se on niin surullista ja ahdistavaa :frowning:

Mutta eihän ne halua lopettaa! Ja ennen kuin ne oikeasti todella ja joka solullaan haluaa, ne ei kyllä lopeta. Ne vaan yrittää juoda itseään hengiltä siihen asti.

Mun ketju on nimeltään “Onko minulla oikeus olla yksin?” - ja nyt olen ollut, helmikuun alusta. Mulla oli tosin vielä helpompaa, kun emme asuneet yhdessä. Mutta ei muuta kun paljon voimia tilanteeseen ja sen pohdiskeluun! Raivosta, ja siitä, ettei jaksa mitään, irtoaa paljon energiaa, käytä sitä.

4

Hei Avutonnainen,
Olet nyt jo muutaman vuoden yrittänyt saada avomiestäsi hakemaan apua. Kokeneena alkoholistin läheisenä tiedän ettei se hevin onnistu. Alkoholistia eivät puheet hetkauta. Teoilla on suurempi merkitys, esimerkiksi sillä, että haet itsellesi apua Al-Anonista tai A-klinikalta. Jos se ei yhtään liikauta miestäsi, sinun on parasta alkaa miettiä eroa.
Siivositko sinä sen virtsalätäkön vai annoitko herätä märissä housuissa? Jälkimmäinen tapa on oikea.

5

Kiitos kaikille vastauksista! Melkein alkoi itkettää kun luin vastauskesenne. Koskaan aikaisemmin en ole saanut ymmärrystä keneltäkään kun näistä asioista olen yrittänyt kertoa. Koska kaikki me varmaan tiedetään että nämä ei ole mitään yksinkertaisia juttuja.

Kiitos vastauksestasi Jenni_! Tunnistan sen minkä kirjoitit, että: “kuvittelin voivani taistella tuulimyllyjä vastaan ja voivani muuttaa miestä sellaiseksi “unelmapoikaystäväksi” kuin minä haluan. Mutta ei ihmistä voi muuttaa, ennen kuin hän on itse valmis siihen.” Se on tosi surullinen juttu tajuta ettei ketään voi auttaa vasten hänen tahtoaan.
Luin ketjusi “Sekakäyttäjän valehtelu…” ja tunnistan tuon piirteen myös poikaystävässäni, että hän osaa taitavasti kääntää asiat muiden syyksi. Esim. jouluaattona oltiin hänen perheen luona ja illalla mentiin sitten baariin “tapaamaan kavereita”. Itse olen tottunut rauhalliseen jouluun ja vihjaisin yhden jälkeen että voitais jo mennä takas hänen vanhemmilleen. Ilta loppui niin että kävelin yksin vieraassa kaupungissa vieraaseen kotiin. Hän oli kolmen päivän putkella ja minä paikassa jossa ei ole minun perhettä/kavereita. Hän VALITISI ITSE dokaamisensa mutta sain kyllä kuulla miten kaikki oli minun syytä: “Sinä tulet tänne ja olet muka niin kiltisti, kaikki ajattelee että mä oon paska poikaystävä kun sä näytät nyrpeetä naamaa. Kuka sä luulet et sä oot kun tuut tänne ja pilaat mun välit mun perheeseen?” … Koska mikään ei oo ikinä hänen syytä/tapaistaan/tarkoituksensa.

Kiitos vastauskesta myös Verity! Olen onnellinen sun puolesta että olet uskaltanut tehdä päätöksen elää elämääsi ilman miestäsi. Sulla on oikeus olla yksin! Mutta tunnistan myös sen asian että siitä kantaa jonkin näköistä syyllisyyttä. Vaikka se on ihan absurdia! EIhän sen niin pitäisi olla! Ei ole pakko kantaa ristiä!
Kai se on niin että mieheni ei myönnä ongelmaansa koska hän ei halua lopettaa. Siitä pullosta luopuminen on niin vaikeaa. Kiitos tuesta! Ja voimia tarvitaan.

Kiitos vastauksestasi nopsasti! Olen miettinyt avun hakemista, tämä on ensimmäinen askel siihen suuntaan. Vaikka olen iloinen että löysin tälle foorumille on tämä myös todella vaikea asia. Se tarkoittaa myös sitä että minä myönnän ongelman enkä yritä unohtaa, peitellä, selitellä sitä. Tuntuu vaan niin epäreilulta että tämä vie minulta niin paljon energiaa kun sanani hänelle valuavat pois kun vesi hanhen selästä. Minua väsyttää se että kokoajan yritän muuttaa ihmistä joka ei halua muuttua. Samalla kun nämä hänen kaksi “persoonallisuutta” vieraantuvat toisistaan entistä enemmän. Sille känniääliölle pystyn huutamaan mitä vaan kun taas selvälle ihmiselle en saa mitään sanottua. Humalaisen idiootin olisin valmis heittämään ulos ajattelematta kahdesti, mutta kun hän selviää hän on se rakastamani ihminen josta en halua luopua. Mutta olet varmaan oikeassa: teot merkitsevät enemmän. Kiitos neuvosta. :slight_smile:

Voimia kaikille. Yritän aloittaa selvittämään omaa vyyhtiäni.

6

Moi - tervetuloa!
juuri näin kävi - se jota rakastin muuttui joksikin toiseksi mutta jollain ihme tahdolla näin hänet entisenä hyvänä ja ihmettelin vaan “mistä näitä mustelmia oikein tulee” – ja jatkuvia henkisiä kolhuja kans
Nyt kun en ole nähnyt sitä, tunteeni siitä että olen menettänyt todellisen aarteen on vielä voimakkaampi. Miksikähän ihmisen aivot toimivat niin?