Avautuminen ja raivoa potentiaalista mitä addiktiot vievät

Ihan aluksi; tämä ei ole mitään moralisointia koska siihen minulla ei ole yksinkertaisesti varaa. Olen itse sekakäyttäjänarkki, jolla ei ole todellakaan varaa moralisoida tai edes neuvoa muita käytännössä missään asiassa. Olen vain addiktioideni myötä menettänyt lähes kaiken mahdollisen elämässäni ennätysnopeassa ajassa eli todennut ihan omalla ihmiskokeella käytännössä, kuinka käy kun herkällä psyykkeellä varustettu ihminen kokeilee hakea “vähän apua jaksamiseen” mömmöistä ja homma lähtee lähes samantien hallitsemattomaan vesiliirtoon. Ja seuranneiden kolareiden ja crashien sarjassa menetin käytännössä kaiken elämässäni ja päädyin täysin pohjalle melkein millä tahansa mittarilla katsoen.

Siinä siis syy, miksi en tahdo osallistua “paras kombo” tai vastaaviin keskusteluihin. Toki tiedän miten ja millaisilla mikseillä olon saa nostettua vaikka kuinka korkealle muutamassa minuutissa. Mutta tiedän myös sen hinnan mikä noilla kemiallisilla “onnentuokioilla” on terveyteen, talouteen, työpaikkaan, asumiseen, ihmissuhteisiin, ystäviin, mielenterveyden rippeisiin ja se hinta on aivan liian kova. Enempää yksityiskohtiin menemättä voin sanoa että itse kärsin käytöstäni pahempaa rangaistusta kuin laki voisi koskaan määrätä - kunnon sakot, pari vuotta linnaa ja vahingonkorvaukset olisi ollut minulle paljon pienempi rangaistus kuin se, mitä käyn nyt läpi ja tämä rangaistus tulee kestämään monella alueella pitkään, ehkä koko loppuelämänkin. Tuossa siis syy miksi en näe käyttämisessä enää mitään hyvää mistään näkökulmasta ja tahdon päästä lopullisesti kuiville nähdäkseni saanko elämäni jämistä enää kasaan edes jotain jotenkin siedettävää.

Pitkä esipuhe mutta tuo oli pakollinen ettei kukaan luule, että yritän neuvoa ja moralisoida yläpuolelta; nämä minun jorinani tulevat kyllä ihan puhtaasti alapuolelta ojanpohjalta.

Mutta aikaisemmassa elämässäni olin työni puolesta paljon tekemisissä lahjakkaiden ja eteenpäinhaluavien ihmisten kanssa päivittäin. Osa työstäni oli “valmentaa” ja tukea heitä lahojojensa & osaamisensa löytämisessä ja niiden käytössä sekä lahjojen jalostaminen, niin että ne tuottavat henkilölle mahdollisimman paljon hyötyä (ja koska toimin ultrakapitalistisella alalla, niin duuninani oli myös auttaa ihminen tai yritys tahkoamaan kyvyillään niin paljon rahaa kuin mahdollista). Tällä hetkellä kukaan ei uskoisi sitä mutta olin jopa suht hyvä tuossa duunissa.

Työni kautta opin, että suuri osa ihmisistä ovat kykenemättömiä näkemään itseään ja mahdollisuuksiaan realistisesti. Heiltä puuttui kyky itsekritiikkiin, itseironiaan sekä itselleen nauramiseenkin. Tuollaisten ihmisten kanssa on lähes mahdotonta tehdä työtä ja auttaa heitä eteenpäin, koska he eivät näe ja tunnusta heikkouksiaan, niin silloin he eivät myöskään löydä vahvuuksiaan tai sitten heillä on täysin epärealistinen käsitys omasta erinomaisuudestaan.

Lahjakkuudet taas erotti siitä, että he olivat yhtä hyvin valmiita pohtimaan avoimesti vahvuuksiaan kuin heikkouksiaankin - ja tunnustettuaan heikkoutensa he pystyivät kääntämään ne voimavaraksi; jopa eteenpäinmenonsa generaattoreiksi. Ikävä kyllä suurimalla osalla ihmisistä ei ole todellista kykyä todeta ongelmiaan avoimesti ja alkaa todella työskennellä niiden kanssa. Yleisin toiminta- ja torjuntamalli ns. päihteettömissä ihmissä onkin samojen ongelmien jatkuva luuppaaminen, kitinä, muiden syyttely omista ongelmista ja sitten päälle saikkua jollon saa jäädä kotin murjottamaan.

Täällä plinkissä taas näkee ihmisiä, joilla on täysin päinvastainen asenne elämäänsä. Uskomattoman monella on ihan käsittämättömän upea kyky nähdä ongelmansa, nauraa itselleen ja tekemisilleen sekä kyky ravistaa tomut olkapäiltä ja jatkaa eteenpäin eikä jäädä rypemään epäonnistumisten houkuttelevaan itsesääliin. Ja hyvin harva täällä syyttää muita addiktiostaan - suurin osa pystyy toteamaan että “itsepähän päätin ja itse vedin” - tuota ymmärrystä saa ns. terveestä maailmasta etsiä suurennuslasin kanssa.

Tuosta tulee vain pakostakin mieleen, että mihin kaikkeen täällä kirjoittelijat pystyisivätkään elämässään ja itsensä toteuttamisessa jos suurin osa ajasta ja energiasta ei menisi mömmöjen hankkimiseen, paniikonomaiseen fyrkan etsimiseen harrastuksen rahoittamiseksi sekä lopulta kuutamolla oloon. Ihan uskomaton määrä upeaa inhimmillistä potentiaalia menee hukkaan. Täällä on porukkaa, jolla olisi niin paljon näytettävää ja opetettavaa ns. terveille, ei-käyttäville ihmisille jos addiktiot ja niihin liittyvä sälääminen eivät vain veisi pääosaa elämästä ja energiasta.

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu mutta on pakko mainita erikseen muutama nimi(merkki). Esimerkiksi Viimeinen Hidas sekakäyttää kamaa, alkoa ja bentsoja todella järjettömällä tavalla, joka johtaa ihan varmasti ennenaikaseen hautaan. Ja kuitenkin hänen kirjoitustensa takaa tuntuu löytyvän todella skarppi ja analyyttisesti asioita käsittelevä mies, joka myös tiedostaa homman järjettömyyden ja tietää mihin tämä tulee päättymään ennemmin tai myöhemmin. Olisi hemmetin hienoa nähdä millaisia vuoria VH pystyisi siirtämään elämässään ilman addiktiotaan - nytkään en yllättyisi, jos VH löytyisi hyvin korkealta portaalta työelämässä addiktioistaan huolimatta.

Järjenkäytöllään ja analyyttisyydellään on taas tehnyt vaikutuksen Petri687; olisi aikanaan ollut hienoa jos työkaverina olisi ollut yhtä hyvin päätään käyttäviä ja asioista selvää ottavia ihmisiä.

Sivuston boheemiälyköllä Dark Magnuksella taas on ilmeisesti ihan oikeat ja järkevät syynsä lääkkeiden aika ajoin hurjaan käyttöön, joten on tavallaan epäreilua sotkea krooninen kipupotilas viihdekäyttäjien sekaan. Mutta Magnus on tehnyt koko ajan vaikutuksen kuivalla huumorillaan, inhottavan oikeaan osuvilla kommenteillaan ja vastakysmyksillään, joissa on kuitenkin aina ollut mukana halu auttaa jos joku on oikeasti hädissään ja neuvojen tarpeessa.

Ja sitten on paljon muita, jotka jaksavat aina uudestaan hämmästyttää terävyydellään, huumorillaan ja itseironiallaan - sanotaan nyt vaikka esimerkiksi Happohuppu ja Nitee. Tuo asenne jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen varsinkin kun itse elää tilanteessa, jossa huumorintajun rippeetkin on jo aikaa sitten mennyt.

Ja sitten on tietenkin foorumin (minun silmissäni) sankaritaistelijat kuten Louis Lane ja Malibu, jotka näyttävät omalla persoonallisella tavallaa hurjaa esimerkkiä, että tästä kaikesta paskasta voi ihan oikeasti päästä eroon vaikka tuskaa ja vaivaa se vaatii aivan järjettömiä määriä. Nämä kaksi naista muuten vahvistavat entisestäänkin käsitystäni siitä, että se vähäinen muna, joka tästä maasta enää löytyy on pääosin naisilla - me miehet olemme siirtynet jo aikoja sitten munattomien eunukkien joukkoon ainakin jos tahdonvoimasta puhutaan :confused:

Pitkä ja sekava vuodatus, pahoittelen (varsinkin koska omat säätöni ovat vieneet minulta lähimuistin lisäksi aika hyvin kyvyn kirjoittaa selkeitä lauseita tai edes yhtä lausetta ilman kirjoitusvirheitä). Mutta tämä oli nyt pakko kirjoittaa kun taas kerran nousi ajatus siitä, mihin kaikkeen tämä porukka pystyisi omassa elämässään, jos addiktio ei olisi ensimmäinen prioriteetti, joka täytyy hoitaa päivän aikana. Niin järjetön määrä osaamista, älyä, empatian kykyä, joustavuutta löytää uusia ja yllättäviä näkökulmia asioihin ja puhdasta kykyä huumoriin sekä itselleenkin hymyilemiseen ja paljon muuta hyvää valuu hukkaan muutaman paskaisen kemikaaligramman vuoksi. Tuo on oikeasti masentavaa ja surullista - eikä asiaa helpota se, että tiedän monen tehneen tietoisen valinnan ja valinneen itse tämän tien. Olisi hienoa tietää mitä taphtusi ihmisille, jos valinta olisikin toinen reitti kuin yhteiselämä addiktion ja kemian kanssa :confused:

Ja koska mainitsin tässä nimimerkkejä ja sorruin “analysoimaan” heitä (jota ei tietenkään saisi koskaan tehdä pelkästään foorumikirjoittelujen perusteella tuntematta itse ihmistä ja hänen koko tarinaansa) niin minut ja tämän sekavan kirjoituksen saa teurastaa ja repiä ihan vapaasti nyt kun olen hoitanut avautumisentarpeeni pois alta.

Tervehdys!

Olet osunut analyysissäsi aivan oikeaan. Olen pudonnut niin korkealta maahan, että moni ei sitä uskoisikaan. Ainoa mitä minulla on jäljellä kultaisista ajoista on työni.

Olen opiskellut 17 vuotta. Palkkani on sellainen, että samana vuonna ja samalta opintolinjalta valmistuneista 95% tienaa kuukaudessa vähemmän kuin minä.

Olen menettänyt suuren omaisuuden ja nyt minulla on vain velkaa noin 45.000€ (lainoja). Ainoa asia mitä minulta ei voida ulosmitata tai viedä pois on minun koulutukseni ja osaamiseni.

Se miten olen tähän jamaan joutunut on pitkä tarina ja ajattelin olla kertomatta sitä julkisesti… Syy on kuitenkin opiaattien käytön. Ensin laillisesti ja sitten laittomasti :frowning: .

Oikeastaan sen voin sanoa, että kerran sain morfiinipiikin ja ajattelin sen jälkeen, että tämä on minun juttuni :sunglasses: .

VH

Tervehdys vain ja tervetuloa tähän kyseenalaiseen klubiin eli korkealta pudonneiden kerhoon VH,

Monta asiaa tunnistin tuosta pikastooristasi myös omasta elämästäni löytyväksi jutuksi; tosin opintovuosia minulla on vähemmän mutta lainaa tätä nykyä tuplasti enemmän kuin sinulla. Huvittavaa kun ajattelee, että vielä muutama vuosi sitten kuuluin onnelliseen hyvätuloisten luokkaan ja nykyään saa ihan oikeasti miettiä miten saa rahat riittämään edes ruokaan. Hyvänä puolena tässä tietenkin on se, että enää ei tarvitse ravata jatkuvasti kaiken maailman firmabileissä ja muissa kissanristiäisissä, joissa joutui ennen muodon vuoksi roikumaan ja lipittämään viinaa, jonka mausta ja vaikutuksista en ole koskaan pitänyt. Ja eipähän minulla olisi enää mitään sellaista päällepantavaakaan, että edes pääsisin sisään minnekään, vaikka joku epähuomiossa sattuisi kutsumaankin minut jonnekin :laughing: Joten vapaa pudotus kovaa ja korkealta on kovin tuttua täälläkin.

Ja samoin “alalle” päädyin ihan laillisten, lääkärien määräämien opiaattien kautta ja kun nyt muistelin, niin sairaalassa erään rytäkän aiheuttamaan kipuun saamani morfiinipiikit kyllä jättivät päähän samanlaisen muistijäljen opiaattien autuudesta. Eli kerrankin tuskattoman ja onnelisen olon, jota lähti myöhemminkin etsimään aineista petyttyäni tarpeeksi monta kertaa masennus- ja psyykelääkkeisiin sekä psykiatrian keinovalikoimaan saada henkinen olo edes siedettäväksi. Ja ikävä kyllä opparit toimivat minulla mielialaan - liiankin hyvin vieden kaiken arvostelukyvyn ja järjen käytön hivenetkin elämästäni. Ja lopputulos oli sitten tämä nykyinen tilanne, jossa käytännössä kaikki on mennyt ja vain velkaa riittää.

Nyt kun ajattelee entisiä aikoja ja masennuskausiani ennen kuin sekaannuin mömmöihin, niin antaisin vaikka toisen jalkani siitä hyvästä, että pääsisin takaisin tuohon ennen vallinneeseen tilaan eli “vain” vakavaan masennukseen ja muihin minua koko elämäni seuranneisiin psyykkisiin ongelmiin.

Mutta silloin ennen kamanvetoaikojani kuvittelin, että tätä pahemmalta ihmisestä ei voi tuntua mutta nyt kun vertaan tuota tllannetta nykytodellisuuteen ja -fiiliksiin, niin tajuan eläneeni ennen täydessä paratiisissa verrattuna siihen mitä elämä oli kaman kanssa tai nykyään kaiken menettäneenä vieroittujana.

Mutta se itsesäälistä; itseppä olen kaiken vetänyt ja nyt kuittaan pitkää laskua, siinä ei ininät auta.

Ja uskon ehdottomasti osaamiseesi ja ammattitaitoosi alallasi VH. Ja koska olet tuossakin jamassa onnistunut säilyttämään duunisi niin se kertoo siitä, että olet oikeasti kova tekijä. Voi vaan kuvitella mitä saisit aikaan maailmassa ja omassa elämässäsi, jos et olisi koskaan törmännyt tuohon ensimmäiseen piikkiin. Tai mitä kaikkea vielä tulisit tekemään, jos joku päivä kyllästyisit lopullisesti tähän paskaan ja aloittaist sen viimeisen ja kaikkein kovimman taistelun ja päättäisit oikeasti hankkiutua kuiville. Uskon, että tahdonvoimasi riittäisi siihen, motivaatio vain ilmeisesti puuttuu :frowning:

Hienoa ajatuksia.

Hienoa ja erittäin rohkaisevaa tekstiä! Itse melko uutena plinkin käyttäjänä, ja melkouutena lääkkeiden satunnaisväärinkäyttäjänä voin sanoa, että teksti upposi kun kuuma veitsi voihin.

Itse käytän opiaatteja kipuihin, mutta psyykkisellä tasolla olen jo aika vahvassa koukussa näihin ja muutaman kerran olen joutunut itseni fyysisestäkin riippuvuudesta vierottamaan. Sait minutkin miettimään (yhdessä Viimeisen Hitaan, Dark Maguksen ja petrin + muutaman muun) että mihin suuntaan olen menossa. Tiedän toki päätepysäkin, mutta postaus antoi taas kerran aihetta ajatella sitä pysäkkiä syvemmin. Kiitos!

Oma tilanteeni on tällä hetkellä se, että olen suurinpiirtein päässyt eroon bentsojen käytöstä vaikka kuitenkin tarvitsen paniikkihäiriöideni ja ahdistuskohtausteni takia pienen määrän lääkettä päivässä. Unettomuuteen on myös oma lääkkeensä. Kipuihin syön melko suuria annoksia Tramalia päivittäin, ja noin kerran viikossa-kahdessa otan reilumman annoksen saavuttaakseni euforisen, selkeästi luovan tai filosofisen olotilan. Joskus olen sortunut muihinkin aineisiin, tavoitellessani samankaltaista olotilaa, ja tämä onkin se asia joka minua pelottaa.
Olen kuitenkin lääkkeiden mahdollisten riippuvuuksien ohella riippuvainen “normaalista kivuttomasta elämästä” jonka takia käytän edelleen opioideja. paniikkiin ja ahdistukseen pienen määrän bentsoja (onneksi en koskaan ole saanut näistä “euforista” tai muullakaan tapaa erityisen hyvää oloa, joten psyykkisesti en näihin ole niin vahvasti koukussa.
Kipuihin on kokeiltu puolen vuoden ajan kaikenmaailman mahdollisia eri lääkkeitä, ja näyttää siltä, ettei muu kuin tramal tällä hetkellä auta, ja sekään ei ole kunnolla auttanut viimeiseen 3 kuukauteen. Erikoislääkärille olen vasta kohta pääsemässä, ja ennen näitä tutkimuksia ja mahdollisia hoitoja/topimenpiteitä joudun elämään kipulääkkeiden avulla, jotta voin päivisin elää suht.normaalisti.

Toivottavasti sä pääset eroon kaikesta siitä, mitä sä et enää jaksa tai halua! Toivon myös hartaasti, että saat pelastettua ne asiat elämästäsi jotka on vielä tavoitettavissa!

Alkuperäisessä viestissä mainituille nimimerkeille tahdon vielä tämän topikin kautta välittää kiitokseni neuvoista ja avusta jota olen lyhyen plinkkihistoriani aikana saanut. Kiitos myös tästä postista, surullista mutta rohkaisevaa ja harvinaisen paljon ajatuksia herättävää tekstiä on mukava lukea pitkästä aikaa!

Terve

Haluan kanssa sanoa ettei tarkoitukseni ole moralisoida.

Tuli kirjoittamastasi mieleen “The Bridge”* elokuvasta kohtaus jossa kaveri epäonnistuu yrityksessään. Hyppääjä kertoo tajunneensa irti päästäessään kuinka pieniä elämän ongelmat oikeasti on ja miten helposti kaiken olisi loppupeleissä voinut korjata.

Eli kai yritän sanoa samaa mitä itsekkin sanot, kuivalle maalle on pitkä matka. Oma matka on kestäny tähän mennessä pitkiä hitaasti kuluvia vuosia, tällä hetkellä kaikki on onneksi hyvin.

*dokumentti elokuva Golden Gate sillalta hyppäävistä ihmisistä

Tervehdys PM,

Olet ihan oikeassa nyt kun muistutit tuosta leffasta ja tuosta kohtauksesta. Sama teema taitaa kulkea ikivanhassa aina joulun aikoihin tv:stä aina tulevassa klassikossa Niin ihanaa on elämä tai jotain sinne päin sen nimi oli. Eli kuvittelee, että oma elämä on niin uskomattoman paskaa ja kauheaa ettei se enää pahemmaksi muutu jos ottaa pillerin täältä ja jauhopussukan tuolta. Ja vähän aikaa tuo kemiallinen itsekusetus toimiikin; aineet näyttävät vain smiley-puolen itsestään ja saa kokea kaipaamiansa onnentunteita aina muutaman tunnin kerrallaan. Ja samaan aikaan sen hymykolikon kääntöpuoli alkaa tehdä määrätietoista työtään romuttaakseen kaiken hyvän mitä elämässä ennen oli ja jota ei tajunnut arvostaa kuin vasta liian myöhään - eli silloin kun ote sillankaiteesta on jo irronnut. Ja silloin tajuaa, ettei se elämään tullut smileykään oikeasti hymyillyt, vaan itseasiassa irvisti hyvin pahantahtoisesti ja julman vahingoniloisesti.

Ja kiitokset myötäelämisestä ja rohkaisevista sanoista Zernobull. Voin kuvitella miten vaikeaa on oma tilanteesi kun opioideja tarvitsee oikeasti ihan oikeisiin kipuihin. Ja se raja minkä määrän tarvitsee kipujen lieventämiseen ja mikä taas menee yli tuosta ja tulee otettua saadakseen itselleen myös hieman paremman olon päähän on todella veteen piirretty viiva. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen sanoa sinulle. Jotenkin vain pitäisi käydä päivittäin rehellisiä peiliinkatsomiskeskusteluja itsensä kanssa ja sanoa ääneen paljonko on tänään ottanut ja pohtia (itselleen) rehellisesti, että oliko päivän annos se ehdottoman välttämätön kipujen vuoksi vai oliko mukana ilmaa eli “viihdekäyttöä”. Vain sinä tiedät sen ja jos tuota ilmaa löydät lääkemääristä, niin fiksuna ihmisenä tiedät varmasti mitä asialle pitää tehdä ennen kuin homma karkaa räpylästä.

Jos opioideja joutuu syömään kipujen vuoksi, niin olisi loistavaa, jos tilanne olisi se, että kivut eivät ole aamulla heräämisen jälkeen ensimmäinen tunne. Jos noin onnellisesti on ja kivut tulevat vasta hieman viiveellä, niin silloin kannattaa ainakin opetella se, että heti heräämisen jälkeen ei ryntää automaattisesti lääkekaapille heittämään aamuannosta naamaan. Jos pystyisi ensin ihan rauhassa syömään aamiaista ja juomaan kahvia ja sen jälkeen tunnustella kiputuntemuksiaan ja jos toteaa, että ne eivät ole sietämättömiä, niin sitten jättää tyynesti aamun lääkkeet ottamatta. Jos tuohon pystyisi, että joka päivä tsekkaisi mitä ja paljonko on tullut syötyä ja mahdollisina siedettävinä päivinä jättäisi kipulääkkeet välistä tai menisi ainakin pienemmillä annoksilla, niin silloin todennäköisesti pysyisi oikealla puolella aitaa. Ja et siirtyisi tälle puolelle, jossa meistä käytetään miellyttävää nimitystä “narkomaani”. Joten toivon ihan täydestä sydämestäni, että pohdintasi kautta löydät tien jonka avulla pysäytät päätään nostavan satunnaisväärinkäytön. Minunkin narkkiurani alkoi osittaisesti kipupotilaana, joka sitten rupesi ihan vain pikkaisen kokeilemaan, että paranisiko olo jos ottaisi ihan vain pari pilleriä silloin tällöin ylimääräistä. Ja siinä sitten mentiinkin ja lujaa ennenkuin oikein tajusi edes mitä oli tapahtunut. Ja kun lopulta ymmärsi mitä oli tapahtunut niin olinkin jo vapaassa syöksykierteessä, jossa mitkään ohjaimet eivät enää tottele tai toimi.

Joten toivotaan nyt ihan tosissaan, että kipuihisi löytyisi poistettavissa oleva syy erikoislääkärin avulla kun sinne pääset. Ja jos tilanteeksi tulee se, että joudut jonkinlaisten kipujen kanssa elämään lopun elämäsi ajan, niin tee silti kaikkesi, että orastava ylimääräinen viihdekäyttösi loppuisi. Tiedän, että kipupotilaana on hirveää elää - mutta vannon, että se on kuitenkin siedettävää verrattuna siihen helvettiin kun elää kipupotilaana, joka on samalla myös koukussa oleva narkkari. Ja minullakin oli aikanaan samanlaisia lämpimiä tunteita juuri Tramalia kohtaan kuin itsekin kerroit. Nyt nuo tunteet ovat vain kääntyneet täysin päinvastaiseksi eli täysin puhtaaksi inhoksi. Voin sanoa ihan rehellisesti, että näen punaista kun vain kuulen tai näen tuon myrkyn nimenkin.

Mutta vielä kerran kiitos rohkaisevista sanoista Zerno ja toivon täydestä sydämestäni ettei sinun tai kenenkään muunkaan tie johtaisi tälle samalle ojanpohjalle. Meitä on jo ihan tarpeeksi täällä eikä kukaan ole oikeasti onnellinen tai viihdy, vaikka joku nousujen aikana muuta höpöttäisikin. Ojanpohjalla on tarjottavanaan loppujen lopuksi vain mutaa, vilua, ihan oikeaa nälkää, yksinäisyyttä ja ahdistusta. Joten please, tee kaikkesi että pysyisit pois täältä vaikka kipeää ottaakin ja lujaa. Voimia matkaan!

Ihan noin helppoa elämä ei ole, yön pyörinyt kivuissa ja valvonut, aamun saavuttua kivusta kankeana koittaa vääntäytyä vessaan kovan kusihädän takia. Kusi tulee katkeillen mutta lopulta saa tyhjättyä enimmät, punnerrus ylös ja lääkekaapille josta pillerit naamaan ja sohvalle kärsimään ja odottamaan helpotusta. Sitten aamukaffille ja väkisin hieman ruokaa sisälle kun pitää ottaa eka insuliinipiikki, sitten verenpaine/sydän lääkkeet oksennusta pidätellen sisään. Sitten odotellaan tuleeko tästä hyvä vai huono päivä, harmittaa kun edellispäivänä ei tullut otettua kaljaa koska olo olisi rennompi vielä aamulla. Heti kun kykenee kävelemään niin lähikauppasta kaljaa jolloin tietää et huomenna pääsee sängysta omin avuin ylös, eli paskat nakkaat lääkärin ohjeelle ettei sovi kaljoitella tämän lääkityksen aikana joka kestää loppu elämän. Kaljoittelun lomassa voi miettiä mitä hyvää on saanut elämässä tehtyä ja onneksi niitä asioita on paljon, nyt vapiseva ukon raasu joka laskee pillereitään ja tuumailee koska saa niitä lisää jos lääkäri on suosiollinen. Hyvästä duunista pudotus tähän helvettiin ei vieläkään tunnu hyvältä vaikka siittä on 5v aikaa, onneksi pääsin edes eläkkeelle ettei nähnyt sitä helvettiä jossa muka haetaan toitä eikä kykene tekemään mitään.

Morjensta Neuro,
Älä ymmärrä väärin kirjoituksiani; tiedän mitä ovat järjettömät kivut ja miltä sinusta pahimmillaan tuntuu, näin netissä tämäkin kuulostaa vain turhan lattealta. Omat kipuni olivat parhaimmillaan niin kovia, että ainot keino pahimmassa tilanteessa oli ryömiä sairaalan polille sisään, ja sielläkin kivut ovat saatu loppumaan vain epiduraalipuudutteella - mikään rankkakaan opioidi tai muukaan sairaalakäytössä oleva kipuarsenaali ei riitänyt lopettamaan kipujani kun ne kunnolla räjähtävät päälle. Ja ihminen joka ei ole kokenut todella rankkaa kipua ei pysty ymmärtämään mistä me puhumme kun puhumme kivusta.

Todellinen rankka kipu yksinkertaisesti vain räjäyttää aivot ja kehon ja se ei laannu millään tavanomaisilla tai radikaaleillakaan keinoilla, vaan omalla kohdallani ainoastaan selkäydinpuudutuksella. Ja tämä oli jo aikana ennenkuin minulla lähti aineiden käyttö käsistä ja toleranssit olivat vielä alhaalla. Ja koska itselläni on vielä mukana kuvassa elinikäinen psykiatrinen sairaus/häiriö, niin sekään ei ole ainakaan helpottanut tilannetta ja kivun aiheuttamaa järjetöntä toivottomutta… Joten koska voin kuvitella miltä sinusta tuntuu, niin sympatiani ovat ehdottomasti sinun ja muiden kroonisten kipupotilaiden puolella. Minä en ole raivoissani yhdellekään käyttäjälle oli hänen käytölleen sitten järkisyy tai oli hän viihdekäyttäjä, oma vihani suuntautuu puhtaasti aineita kohtaan, ei yhteenkään ihmiseen.

Mutta vaikka kipunikin edelleenkin muistututtavat minua olemassaolostaan ja voivat räjähtää taas jossain vaiheessa käsistä ja viedä minut taas sairalakuntoon, niin silti olen laittanut itseni vapaaehtoiseen opioidipohjaisten lääkkeiden saantikieltoon. Eli mieluummin kärsin kivuista ja makaan ääritapauksessa muutamia päiviä sairaalassa, kun aloitan enää koskaan opioidi/opiaattikierrettä. Ja eipä noista ortopedien määräämistä kovistakaan lääkkeistä olisi kivun kannalta minulle enää paljoa merkitystäkään, toleranssit ovat tyhmyyteni ansiosta sillä tasolla, että esimerkiksi Tramlia minun pitäisi ottaa n. 800 mg:tä että edes tajuisin ottaneeni jotain aspriinia vahvempaa ja siltikään tuo ei välttämättä vaikuttaisi itse fyysiseen kipuun kovinkaan sanottavasti.

Joten jos ja kun minun pitää valita vaihtoehdoista opettelenko vain elämään kipujen kanssa täysin raittiina vai vähennänkö kivun tuntemusta aivoissani jatkamalla narkkielämääni, niin valinta on yksiselitteisesti ensimmäinen. En anna enää yhtään päivää elämästäni oppareille, bentsoille ja muille mömmöille kun olen tästä painajaisesta jonkin ajan kuluttua päässyt eroon. Ja myös viina kuuluu listalle, joka ei kuulu enää millään tavoin elämääni (ok, lasin terästettyä glögiä voin nauttia jouluna ja juhannuksena jo perinteeksi tulleen yhden pullon saunakaljaa mutta siinä onkin sitten vuoden alkoholiannokseni). Viinan poisjäännin syy on ihan yksinkertainen: minulla alko passivoi, ei anna noushumalaa, heikentää unenlaatua ja lisäksi itselläni myös jo mutaman lasillinen laukaisee päiviä kestävän masennus- ja itsesäälikierteen. Joten tämä ei ole mitään raittiushurmosta - alko ei van sovi minulle, joten miksi ihmeessä kiusaisin itseäni juomalla sitä. Sama koskee myös kannabista - se heikentää vointiani ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa, joten en käyttäisi sitä vaikka aine laillistettaisiin ja sitä jaettaisiin ilmaiseksi jokaisessa kadunkulmassa.

Ja tuo kivutkin tuntuivat vanhassa päihteettömässä elämässäni täysin käsittämättömiltä ja sietämättömältä asialta… Ja nyt muistelen kaiholla aikaa jolloin elämääni kuului krooninen kipu ja pahanlaatuien masennus. Noista huolimatta minulla kuitenkin oli vielä silloin elämä, joka oli omissa käsissäni ja josta pystyi hyvinä päivinä jopa joskus nauttimaankin. Sortumiseni kemiaan vei minulta kyvyn hallita elämääni - aineista tuli nopeasti pomo, joka hallitsi ja saneli kaiken tekemiseni järjettömiin tekoihin saakka. Ja jos tahdon saada elämäni jämät jälleen omiin käsiini, niin ainot keino siihen on totaalinen elämäntapa- ja asennemuutos.

Taas pitkää vuodatuta, pahoittelen, mutta näihin asioihin ei oikein pysty vastaamaan ylimalkaisesti parilla lauseella. Mutta pointti joka minulla oli (ja jota en saanut esille - kiitos vain taas kerran ainiden polttamille aivoilleni) on se, että vaikka tilanteesi on tiukka ja paha Neurokipu niin koita silti taistella epätoivoa ja sietämättömän houkuttelevaa luovuttamisen ajatusta vastaan. Niin paljon kuin vain pystyt, niin kieltäydy säälimästä itseäsi ja näkemästä itseäsi “tärisevänä ukonraasuna” - kipu on nyt päällimmäinen asia elämässäsi ja sanelee toimintasi ja tunteesi. Se on tuossa vaiheessa ihan ymmärretävää - mutta muista kuitenkin, että sinulla on edelleen ne samat lahjat, voimavarat, kyvyt sekä oma persoonasi kaikkine vahvuuksineen kuin ennenkin. Nyt vain yhdistelmä järjetön krooninen kipu muine sairauksineen + lääkkeet ’ + alko blokkaavat tehokkaasti sen, että että omien synnynäisten voimavarojen ja taistelumielialan käynnistäminen on todella vaikeaa ja näet itsessäsi ja elämässäsi vain raskaita asioita. Ja se avain, jolla pystyisit näkemään elämäsi ja suhteesi kipuun hieman paremmassa valossa olisi varmaan nyt se, että kipujesi hoitoon löytyisi jokin järkevä ja pysvä ratkaisu, esimerkiksi erikoslääkärin tsekkaus olisiko kirugiasta ja sen jälkeen aktiivisesta kuntoutuksesta apua. Tuota kautta voisit löytää pysvämmän ratkaisun elämääsi umpisolmuun.

Ja jos yhtään lohduttaa niin ei täälläkään ole tänään kovinkaan hauskaa: kroppa päätti aloittaa taas oppareiden vieroitusoireet eli kylmyyttä, tärinää ja vatsa sekaisin. Lisäksi vanha vammakohtani kropassa muistuttaa olemassaolostaan kipuillen ilkeästi ja mikään asento ei tunnu kovinkaan hyvältä. Samaan pakettiin myös masennus ja ahdistus nostelee päätään muistutellen minua jättiveloistani ja kaikesta minkä olen narkkaamiseni takia elämästäni menettänyt. Tähän tilaanhan löytyisi nopeasti helpotus jos tahtoisin; ensin muutama bentso naamaan lääkekaapista ja sen jälkeen kierros ns. katuapteekeissa, niin parin tunnin päästä täällä makaisi hetken aikaa kovin rento ja onnellinen mies vailla kipuja, viekkareita ja murheita. Mutta tuon on vain ehdoton no way. Mieluummin kestän tämän päivän vaikka itku kurkussa ja suunnittelen huomisia tekemisiäni ja sitä mikä liikuntakombo olisi paras helpottamaan tätä oloa. Luovuttaminen ei ole enää teoreettinenkaan optio!

Joten nyt vain voimia ja kärsivällisyyttä Neurokipu ja jos mahdollista, niin tee jotain hieman eri tavalla kuin normilauantaina; pyri murtamaan edes vähän kivun, epätoivon ja luovuttamisen kehää jos se vain on jotenkin mahdollista!

Kiitosta vaan mutta kohdallani tuo on mahdotonta, mulla ei ole mitään yhtä kohtaa jota voisi puuduttaa tai leikata. Kropan hermostossa on jotain pahemmanlaatuista vikaa, pitkään ollut diabetes on purrut hermostoon ja nyt viimeinen niitti kun lopetin 38v jatkuneen tupakan polton. Koska päätin todella lopettaa niin pyysin reseptin Champix lääkkeeseen ja oireet paheni niin että lopetin tuon lääkkeen käytön viidennellä viikolla ja rupesin syömään nikotiinipurkkaa, lopettaminen on pitänyt täydellisesti. Lääkärit on kauhuissaan ja ovat helpottuneita jos pääsevät musta eroon kirjoitettuaan reseptin, toki on tutkittu ja kuvattu kaikilla mahdollisimla laitteite. Lääkäreitä rupeaa kerääntymään ympärille kun vasemmalla puolella ei ole refleksejä., ottaisivat sisään sairaalaan mutten voi mennä ku kuka mun dopperia vie sitten pisulle. Se on sentään Prinssi ja mä olen palvelija, nyt on jäljellä kaksi Tramalia ja maanantaina on lääkäri, on mulla Lyrica 300 mg ja Tramal depot 100 mg aamuin illoin, ne nopeammat on loppu. Kossua ja kaljaa kiskon kaksin käsin että helpottaisi nyt edes pikkusen, vaimo tekee ruokaa juuri mutta tuskin kykenen syömään vaan otan lisää kossua. Tuskin olen kovin koukussa noihin lääkkeisiin kun olen alle 3kk niitä syönyt, tiedän että tulen koukuttumaan niihin ja loppuelämä menee jotain ottaen. Varsinaita huumeita en ole koskaan edes kokeillut eikä vieläkään tee mieli koittaa. Nyt ei mene hyvin…

Vanhan topicin kaivoin esiin…
Tämä koko teksti on mietiskelyä ja taas mietiskelyä… Yhdeltä kantilta, täysin IMO… Itse yritän miettiä enemmän psykologista puolta ja ennen aineidenkäyttöä esiintyneiden, heikkojen itsesäätelyn (defenssit, minäkuva…) keinojen korvautumista…(?) Mikäli ihminen on itse ongelma mutta hän on myös ongelmanratkaisija, sulkevatko nuo asiat toisensa täysin pois?

Sopivan kiltti pelinappulaksi mutta tarpeeksi koulutettuna hyvä viestinviejä sekä loppupeleissä onkin syy ongelmaan, vaikka on ratkaissut ongelmaa vuosikaudet puolueettomana tuomarina… Tämä kanta voi vaikuttaa syyllistämiseltä, mutta tämä on vain yksi niistä; lisäksi melko ääri-ihmisenä kärjistän tiettyjä asioita… kognitiivis-behavioristisia asioita sekä muita psykologisia asioita kuten mahd. syy-seuraus suhteita… Persoonallisuushäiriöt tulee tarkastaa (J-pään mukaan) 4 vuoden välein, ihminen voi kasvaa häiriön ohi…

Itseäni vituttaa yli kaiken, että oikeasti menee vuosia ja taas vuosia ennenkuin käyttäytyminen sekä vanhat ongelmat saa ratkaistua… Taidan hankkia ongelmia alitajuisesti, ei voi elämä olla tasaista… En usko että koskaan tulen olemaan sinut itseni kanssa, en tiedä olisiko se ollut mahdollista ilman aineitakaan… Kyllä silti kyrpii samat toimintamallit kuin mitä on käyttänyt joskus (kersana?); ne kun eivät kelpaa millään tasolla aikuisten elämään, vaikka olivatkin hyväksyttyjä… Koko lopun ikää saa katsella, ettei vain mihinkään jää “tyhjää tilaa” addiktiolle; enkä tarkoita aineita vaan myös toiminnallisia riippuvuuksia…

Tiedottomuus ajasta, kauan toipuminen vie… Mikäli olisin vain päihdeongelmainen, olisin jo aikoja sitten päässyt nopeiden mielihimoista yms. Valitettavasti piuhat on kytketty väärin… :frowning: Elämä on muutenkin hidasta etenemistä(?), mutta tuo 1 askel eteen, 2 taakse on lähes poikkeuksetta se nopeus… Totta se on, että mikäli olisin kokenut samat asiat vaikka 5v aiemmin, olisin paljon heikommassa kunnossa… Ei vain jaksaisi takapakkeja ja paikoillaan “junnaamista”…

Uskoin oikeasti että olen edistynyt ajattelussa ja muutenkin elämässä… Silti oli asia, joka sai käännettyä ajattelun vielä musta-valkoiseksi… Tavoitteet katoamaan jne… Pitääkö tässä katsella psykiatria, mielisairaalaa vai kaksoisdiagnoosipaikkoja?!? Haluan takaisin sinne, missä olin ennen palloittelua… Tuolloisen ajattelutavan sekä metodit…

Vai onko kyse luonnonvalinnasta?? Vahvat pärjäävät ja heikot karsiutuvat… tai heitä kannatellaan naureskeltavana… :frowning: Ei ihminen joka ei sopeudu muutoksiin hetkessä, voi tässä adhd-maailmassa pärjätä… :confused: Kauan toipuminen kestää? :neutral_face: :astonished: :confused: Se pelottavin asia on kuitenkin jo kahdesti (elämän aikana ja toista kertaa en olisi uskonut) koettu, enää tarvitsisi päästä takaisin “samaksi ihmiseksi” kuin ennen tapahtumaa… Voisi käsitellä ja kerrata asian rauhassa, ei turhaan olisi haittaamassa elämää… Taitaa aika loppua kesken omasta elämästä, tuskin toivun siihen kuntoon, että voisin miettiä perhettä… Sen olen kyllä tiedostanut jo aiemmin…

Ongelman tajuaminen, eroon yrittäminen sekä siitä seuraava kausi olivat todellakin kasvun aikaa… Terapian palloittelu yms. ilm voivat katkaista kasvun; kokonaanko?? Itsestä johtumaton kausi, jossa ei ole selkeitä tukiverkostoja mihinkään suuntaan ja paikoilleen jääminen?? Kuinka kauas henkisesti voi kadota, voiko kaikki opittu kadota??? :frowning:

Itselleni taistelu on oma taisteluni pääasiassa… Aiemmin kun kyse oli AINEISTA (jotka olivat kaiken ongelman syy), oli tukiverkostoa… Verkosto jää omalle harteille, itse on pidettävä yhteyttä… Silti kun kuuntelee kuinka joillakin (entisiä sh:siä tai kiusattuja tms.) vanhemmat tukevat ja jeesaavat asioissa, joissa itse saa kuulla vain haukkumista; tulee toisen puolesta hyvä fiilis, mutta itse miettii surullisesti että miksi ei ole saanut kokea sitä…
Vaikuttaa vain, että ihmiset kenellä on hyvä tukiverkko (läheiset), toipuvat tuollaisista asioista nopeammin, toisaalta nämä ihmiset eivät olekaan käyttäjiä… Ainakin itselläni ei ole toiminut kasvatustapa, jossa “karaistaan” maailmaa varten valmiiksi; ei tarvitse hävetä muualla tunnereaktioita, kun kotonakaan ei negatiivisia tunteita saa tuntea… Itse olen saanut kuulla että “samalla tavalla on kasvatettu”, joten en tahdo jatkaa perinnettä… “Et ole mitään ja sen tiedät; etkä unohda!”… En unohda todellakaan… Olen syntynyt auttamaan muita, mutta itseäni en osaa auttaa… enkä tiedä miksi itseään tulisi rakastaa kun ei edes tiedä tarkasti kuka on…

Omat pers. häiriöt ovat asioita jotka on pitänyt piilossa muilta, saanut väärää palautetta itsestäni sekä piilottanut oman itsensä niin syvälle, ettei edes tiennyt itse kuka oli… Tästä tulee sitten käyttäytymismalli joka ohjaa ihmistä ja käytöstä; en tietenkään tiennyt mitä tein ja miten… yritin vain selvitä epävakaassa maailmassa parhaani mukaan… Näin erittäin yksinkertaistettuna ja virallista syytä ei edes tunneta; monet asiat vaikuttavat persoonaan sekä mt-häiriöihin…

Mikäli joku “peilaa” ja analysoi omaa käytöstäni, tajuan asian ja kykenen itsekin siihen (tietysti tämä ihminen täytyy tuntea hyvin)… Miksi silti joka helvetin kerta kun asiat menevät puihin, palaa siihen yksinäisyyteen ja “henkisesti potkittavaksi” ilman potkijaa?? Itse itseäni rankaisen, ihan vain ennakkoon… Näin olen tehnyt yli puolet elämästä ja tuskin koskaan pääsen tuosta tavasta eroon… Vielä kun saisin lomakkeen, jossa voisin arvioida päivän aikana suoritetut asiat “normi-ihmisenä”… Tietäisin koska tulisi olla onnellinen, paitsi että asia ei noin vain mene… :frowning: Vai olisiko kenties helpompaa vain vaatia kunnon terapiaa, mutta resurssit eivät parane vaatimalla??

Olisin voinut kenties käsitellä nämä asiat jo 18-vuotiaana (bentsoja yritin tosin, en halunnut käsitellä koska olin itse syyllinen), sen ainoan kerran jolloin kysyttiin äidin tahdolta “haluatko terapiaan”; olisi oikeasti voitu viedä väkisin… Onko parempi myöhään kuin ei lainkaan, en osaa sanoa… En osaa raivota käyttöhistoriasta, koska uskon todella sen pelastaneen henkeni itseltäni; sain lisäaikaa… onko tuo plussaa vai miinusta, riippunee jatkossa etenemisestä…

Viha aineisiin auttaa irtipääsyssä, itse olen enemmänkin surullinen siitä; että on erittäin vaikeaa ennustaa lopullista tyytyväisyysastetta… En toivo elämältä kovin paljoa, mutta pakosta tulee mieleen että onko olemassa mitään rajaa jossa psyykkisesti (vakavasti) sairas päihdeongelmainen jätettäisiin kuntouttamatta; nimenomaan hänen oman, rajallisen hyvinvointinsa takia?? Itse olen jo niin masentunut, ettei ole pienintäkään hajua mitä edes haluan… ainakaan th puolelta… :unamused: Vaikea arvata että usein mieleen tulee kysymys “kannattiko?”… Tiesin että helppoa tietä ei ole tulossa, mutta jos ei voi tulla toimeen itsensä kanssa… ainakaan tässä tilanteessa… Tilanteen on pakko kasvattaa ihmisenä, edes jollakin tapaa… :exclamation: :exclamation: :exclamation:

Sori pitkä teksti… Tällä hetkellä pyydän anteeksi jopa syntymääni… :neutral_face: Jos edes jokin asia menisi hyvin… :confused: :frowning: :unamused: Parempaa päivää odotellessa… :question: :exclamation: :question:

^ Pitkät tekstit on oikeesti sellasia, et ohitan ne suurimman osan ajasta, tai luen hyvin kursorisesti… Eli en nyt tähänkään vastaa mitään. Opetelkaa ihmiset TIIVISTÄMÄÄN - niin saatte enemmän vastauksia vuodatuksillenne!

Luin itse asiassa ainoastaan ekan tekstin ja Malibun tekstin (mutta sen toosi nopeasti - ei pahalla, mut en ehdi nyt paneutua, kun tekstisi oli vähän liian syvällistä tähän aamuun, ja sekavaa, suoraan sanoen).

Ekasta tekstistä (ketjun aloittajan tekstistä) oli jotenkin kiva lukea, että tämä henkilö on työskennellyt ns. uraohjusten tai vastaavien kanssa, ja toteaa, että me narkit olemme monessa suhteessa rehellisempiä itsemme ja heikkouksiemme suhteen, avoimempia jne - kuin nuo ei-päihteilevät työnarkit. Se oli kiva kuulla noin niinkuin kokemuksella vahvistettuna, vaikka kyllä minä olen sen osannut jo päätellä. Mutta kokemus on aina eri asia kuin apriori päättely.

Mutta metsään meni kaverin tulkinta Dark Maguksesta (jonka yllättävän moni kirjoittaa Magnus (tahallaan vai ei tahallaan?)… Vai että auttaa avun tarpeessa olevia… Mä muistan sen täytenä paskiaisena. No, ehkä aika paskantaa muistojen päälle siinä missä kultaakin.

Mielenkiintoisia ja koskettavia kirjoituksia. Suomalaiset tarvitsevat taistelutahtoa, kun on vanha soturikansa kyseessä, niin passivoituu helposti, jos sodankäynnistä ei ole muuta jäljellä, kuin kipulääkkeet ja nekin lähinnä korvikemuotoisina. Tsemppiä kaikille, jaksakaa taistella, mopoilla tai ilman!

Hei kaikille, ja eka viestini foorumille.

Olen siis tosin seurannut näitä keskusteluja useamman vuoden, melkein siitä asti kun itsekin aloin käyttää…

Tämä topic, ja varsinkin aloitus tuntui osittain niin omalta elämältä. Aloittaja pahoittelee että ei “osaa kirjoittaa kunnolla” WTF, mielestäni hyvin kirjoitettu (tietenkin nämä “kirjailija tasoiset” varmaan vielä erikseen).
Mutta tosiaan, itse häpeän tuohon verrattuna. Siis itselläni vielä pahempia ongelmia ns. luoda järkevää tekstiä/pukea ajatuksia sanoiksi nykyään. En ehkä ole verbaalisesti lahjakas, mutta olen ollut sitä mm. matemaattisesti yms asioiden kanssa jotka itseä kiinnostaa.

Mutta tässäpä tällainen vuodatus jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Mistähän aloittaisin… kai minulla on pitkään, todella pitkään ollut joku “ongelma”. (Täyttää jotain tyhjyyden tunnetta…? Ahdistaa?)

Tai oikeastaan vielä peruskoulussa kaikki ehkä oli jotenkin ok, silloin löytyi alkoholin ihanuus. Ja sitähän kului, melkein joka vkl, melkeinpä täysi-ikäisyyteen asti. Joskus 16 v poltin ensimmäisen kerran pilveä, ok, tykkäsin kyllä, mutta ei se ollut kuitenkaan mikään ongelma silloin… Sitä sai joskus satunnaisesti siitä lähtien, ja tunsi joitakin ns. pahoja poikia siinä sivussa. Vähän myöhemmin n 17 v tuli pahoja ihmissuhde-ongelmia, ja olin jotenkin “yksin”.
Silloin ehkä aloin ihailla jonkinmoista rappioromantiikkaa, että hienoa käyttää, varmaan häiriintynyttä?
Tänä aikana olin maistanut pari kertaa piriäkin… Ihan jees tykkäsin, mutta ei siitä mitään koukkua ollut jäänyt(toki varmaan olisin käyttänyt jos sitä olisi ollut)

Olin tässä vaiheessa kuitenkin todella hyvässä kunnossa, ja pystyin kuitenkin vielä ns. hallitsemaan kaikkea (kai nyt nuorempana kunnossa jokatapauksessa).
Alkoholi oli se pääpäihde ja sitä menikin useamman kerran viikossa. (Baarissakin 1€ illat, ja muutkin tekivät niin, joten se oli ihan ok). Aamulla vaan krapulassa kouluun, ja ihan hyvin jaksoi…

Myöhemmin tutustuin uudenlaisiin kavereihin, ja sitä kautta löytyikin opiaattien ilot. Eli ihan ensimmäisellä kerralla todella iso annos opium unikoita teenä, oksentelin, mutta tykkäsin… Ja siitähän se sitten lähti…

Sen jälkeen jatkoin aika samaan malliin, dokaamista, satunnaisesti opiumia, sain myös bentsoja(en reseptillä siis). Vielä meni ihan ok, ja suurimman osan ajasta olin kuitenkin selvinpäin.
Sitten yksi kesä dokattiin kaverin kanssa aika rajusti, pahinta oli 1 vko:n putki ja pelkkää kirkasta koko ajan parin tunnin unilla. Siinä taas tuli kuvioon ne opiaatit myös, ihan pieninä annoksina. Panacodeja, tramaleita, opiumia… No, ei vielä mitään ongelmaa.

Kun käyttämistä oli ollut vähän “tiheämmin”, sain ekat lievähköt reflat, enkä edes tajunnut että kyse on niistä. Luulin kuumeeksi, ja työterveyshoitaja töistä kirjoitti saraslomaa. Tajusin ehkä tilanteen sittemmin, mutta jatkoin silti mm. opiumin ja tramaleiden käyttöä.
Tramalit ovat itseasiassa olleet ns. ensirakkaus, koska kyseisestä lääkkeestä ainakin itselleni tulevat kunnon euforiat, ja lisäksi mieliala nousee 200%.

No eihän siinä, töissä pystyi toimimaan hyvin, siis opiaattien voimalla. Pisin aika mitä olin ilman oli vamaan alle 2kk. Sitten tutustuin bupreen. ihanhan se hyvin opiumrefloja helpotti, ja siitä taas alkoi… Sen jälkeen taas tramaleita, buprea, ja alkoi myös saada niitä bentsoja ihan säännöllisesti.
Kuitenkin mielestäni tässä vaiheessa (n 3-4 v sitten) elämäni oli ehkä parhaimmillaan, siis siinä mielessä että olin aktiivinen(jaksoin mitä vaan), sosiaalinen yms… asiat olivat niin paljon paremmin kun nyt.

Lopetin myöhemmin hetkeksi opiaatit (n jopa 6kk), ja koko ajan oli vaan sellainen “tyhjyyden tunne” paniikki- oireet pahenivat yms.
Sittenpä ajauduin käyttämään jälleen, ensin kodeiiniä, ja sittemmin opiumia. Lisäksi useammalta lääkäriltä saadut bentsot… niitä aika nihkeästi saa, ja oikeasti ehkä tarpeeseen.
(tosin ei edes niin hyvin kuin manipuloimalla, kun jotkut 6 mg xanor/pvä ja menee väärinkäyttöön, ja puhun nyt tuntemistani ihmisistä)

Nyttemmin olen lopettanut ns. kaiken (siis varsinaiset huumeet). Opiaatit (6v melkein putkeen), bentsot (4 n v ), ja elämä on aika helvettiä. Tosin tässä on sattunut aika isoja muutoksia myös, eli ei kai se ole ihme jos sattuu. Mutta en oikeastaan ole varma mistä kaikki oireet johtuvat.
Tässä aloituksessa oli ainakin juuri itselläni olevia ongelmia, tuntuu että olen jotenkin tyhmentynyt yms.

Kaikki ahdistus, paniikki, sosiaalisten tilanteiden pelko yms oireet ovat pahentuneet (niitähän on ollut jo aiemmin). Enkä ole varma mistä kaikki edes johtuvat… syy vai seuraus?
Nykyään muutenkin tuntuu vaan ns. tyhjältä kokoajan. Olen itse ajatellut masennukseksi tms, voi kai minulla olla jonkun ahdistushäiriön piirteitäkin. Ja ei ehkä ihan ADHD:tä, mutta ADD, ainakaan aivot eivät ikinä ns. nollaudu, nukuttua ei saa kunnolla, ahdistusta on ollut jo pidempään… yms

Oikestaan kun näkee mitä muut kirjoittavat, niin pystyy enemmänkin tajuamaan että “niin joo”, minullahan on näitäkin oireita.
Olen kyllä lukenut tietoja kaikista ahdistuneisuushäiriöistä sun muusta, en vaan ole oikein löytänyt itseäni mistään. Kai minulla on piirteitä useammastakin, tai ehkä tämä on vain masennusta ja jonkinmoista tyhjyyttä jota on lähtenyt lääkitsemään väärin keinoin…

Summa summarium… Yritin tuossa tiivistää, paljon jäi kertomatta, eikä kukaan varmaan jaksa lukea sellaista vuodatusta. Ilmeisesti viimeiset vuodet ovat ainakin menneet aika sumussa, ja nykyäänkin olen sellaisessa, kun en oikein osaa kertoa kunnolla asioista.
Mutta kiitos jos joku jaksoi lukea :slight_smile:

Ja jouduin muokkaamaan, aika monesti, oon tyhmä. Menisköhän nyt oikein :slight_smile: (tajusin että näitä olennaisia asioita ei ole kuitenkaan tässä. :slight_smile:)

Keinoja on niin monia selvitä tässä mailmassa, olen kyllä naimisissa ja kattilat joskus kolisee mutta mitä niistä. Tyhjyys tuli kun jäin pois työelämästä ja silloin vielä pystyin liikkumaan ja otin tyhjyyden täyttäjäksi ihana Dopermannin urospennun (tietenki musta) nyt lääkkeet lisääntyy ja koira vanhenee eli nukkuu melkein kokoajan multa meni elämästä ainakin iso osa ja se ei johtunut lääkkeistä eikä alkoholista josta hain apua, auttoi aluksi mutta nyt on kääntynyt itseään vastaan. On hirveää hävetä kun aamulla soittaa kaverille että tuukko kuskiksi ja keksiä jokin tavara ja sitten ku ollaan niin lähellä alkoa et käydään ny sieläkin. Tuntuu ontolle ja tunteet kuolee, nyt joudun olemaan selvinpäin lauantain kun kummityttö menee naimisiin. Lääkkeitä pakko ottaa vähän yli että kestän ja ne aiheuttaa mulle puheripulin joten pitää purra kieleensä ja todeta kauhukseni et pitäis päästä jo kotiin kittaamaan kaljaa ja valkkaria, kun olen vielä enokin pitäisi olla paikalla pitkään eikä kärvistellä kaljanhimoissaan kotia. Minkä tiikeri raidoilleen voi, mun tilanne ehkä erikoinen mutta elämäni ei ole enään mun hallinnassa vaan lääkkeet ja alkoholi hallitsee. Lääkkeet sentäs ihan määrättyjä ja A-klinakan väen pystyin hämäämään että saan pian ajokortin kuivumasta, konstaapeli jo puhui alkolukosta. Et tämmönen tapaus.

Eikös tästä ole ihan tutkimuksiakin: monet päihteidenkäyttäjät ovat keskimääräistä älykkäämpiä.

Toisaalta tälläkin alalla näkee niin ääritapauksia, toinen voi olla hyvinkin fiksu, kirjanoppinut tai jopa wiisas.

Kun taas toisesta ääripäästä katsoen, on niitä, joiden suurin aikaansaannos on joku kuutamokeikka.

Huonosti kirjoitettu. Mutta näin minun entisissä piireissä, oikein inhotti katsoa, kun nuoria ihmisiä imeytyy tähän päihdehelvettiin. Ja he vielä oikein romantisoivat asiaa. mun tapana on ollu monet viime vuoteni yrittää valistaa ihmisiä, mutta siinähän saa vaan jonkun kusipään maineen. Tai ainakin pätemisen tarve on kuulemma joskus kova. Mutta mulle on saarnattu, en uskonut, minä olen saarnannut ja mulle on sanottukin, että jospa olisin uskonut sua silloin vuonna 2008 etc. etc.

Kyseessä on vain hallitsematon uppoaminen, aluksi uskotaan et voin lopettaa koskavaan mutta ei tänä pyhänä mut sitten heti ja seuraava pyhä lähestyy. Sitten viikolla pikkasen ku oli niin vittumaista töissä ja siinä se rapalan kolmihaaraisessa koukussa josta ei ite irti pääse ja kun toteaa sen menee jonkinaikaa hällä väliä kuhan on hauskaa, ilo loppuu ja lievästi normiolon saa mutta ei hauskuutta. Rakenna elämä tyhjän päälle ilman rahaa ku rahat menee hauskan etsimiseen, niin monta kaveria on hukassa ja meille ei tulla kuin selvänä eli ei kukaan tule.

Mielestäni hyvin kirjoitettu. Siis nimenomaan hallitsematon uppoaminen yms…
Muutenkin vaikutat symppikseltä tyypiltä.

Hyvä. ihan hienosti valistat ihmisiä. Siis mitä olen lukenut viestejäsi, vaikutat fiksulta ihmiseltä.
Oikeassa olet tosin ainakin tuossa mielessä, eivät ihmiset kuuntele joskus “teininä”…

Tavallaan tuo on niin monitahoinen asia, että kiinnostaako ketään kuunnella “järkeä”… On ihmisiä ketkä eivät kuuntele ennenkuin kokevat itse jotakin, joka tukee lopettamista… Osa ajattelee vain elämää “tällä hetkellä”… Tuollaisena teininä on todella lyhytkatseinen… Itse kuuluin siihen ryhmään, ketä ei vain kiinnostanut, vaikka yritettiin peloitella käsillä yms… Oli vain vaikea yrittää olla “kauhistunut”, koska tarkoitukseni oli kuolla ennenkuin olen koukussa… tai ei kiinnostanut käsien kunto, kun ranteet olivat aina viillellyt joka tapauksessa…

Onneksi olen ollut esimerkki usealle, että he lopettivat sekoilun katsellessaan mihin kuntoon se itseni vei… :unamused: :open_mouth: :astonished: Lisäksi aika jonka itse näen parempana elämässäni kuin sen jälkeinen aika, kaikki muut sanovat että tuolloin olin pahimmassa kunnossa. Olin kunnossa jossa toivoin olevani, lähes vuosi meni ilman että muisti mitään oikeastaan… Jos ei osaa välittää itsestään, miksi sitä kuuntelisi muita? Jos ei vain kiinnosta… Surullista mutta totta… Turhan moni vihaa itseään tai antaa jonkun tietyn asian määrätä elämänsä arvostaan… :unamused:

Harvalle nuorelle riittää aikuisten tuki, kyllä se hyväksyntä tulee saada samanikäisistä… En voi ymmärtää miksi joku on niin “cool”, jos hän on vetänyt 10 vuotiaasta pilveä ja 12 vuotiaasta piriä?!? Eikö ne luokan varmimmat ihmiset vain osaa näyttää mallia, ettei päätä tarvitse vetää sekaisin?? Omalla luokalla oli 3-4 ihmistä ilman röökiä (2 kiusattuja) ja 2 ilman alkoholia (molemmat kiusattuja)… Ne pari ihmistä olivat tarpeeksi itsevarmoja että röökipaikalla olivat ilman röökiä… eikä sitä alkoakaan kiskottu kaksin käsin… :unamused: Nyt 7-luokalla poltetaan jo savua, koulussa… Se on siistiä… Samoin subu ala-asteella… :smiling_imp: :imp: Turhan paljon kuulee tätä “mut laitetaan vielä kerran katkasuun ennenkuin täytän 18” johon toinen sanoo et “no sit mä tuun kans”… Sen jälkeen toivotaan että mahd. nopeasti täytetään 18, että voi piikittää niin paljon kuin haluaa elämänsä aikana!! Joka teinibussissa on myös joku/ryhmä joka juo alkoa (suoraan koulusta tullessa) ja puhuu/näyttää/antaa/myy aineita/lääkkeitä tms. toisille… On ilmeisen rankkaa olla nuori… :frowning: :astonished: :unamused:

Pitänee odotella kaveripiirin hävikkiä… :frowning: Ennenkuin totuus iskee päin naamaa…