Olemme miehen kanssa olleet 5-vuotta yhdessä. Alkuaikoina juominen oli jollainlailla hallinnassa. Puoli vuotta oltuamme yhdessa juominen lisääntyi. Enää ei kuusi kaljaa ei riittänyt vaan piti ostaa iso laatikko ja useana päivänä. Kesälomalla mökillä laatikko juotiin joka päivä. Siihen aikaan itsekin join aikapaljon. Oli rankka ero takana ja kaikki oli mennyt elämässä uusiksi. lapset olivat paljon isänsä luona. Kun lapset muuttivat luoksemme, oma juomiseni väheni, miehen jatkui ennallaan.Nyt viiden vuoden jälkeen olemme oikeastaan samassa tilanteessa, ellei jopa huonommassa. Raha-asiat on kuralla, työttömyys uhkaa molempia yms. Miehen tapa reagoida kaikkiin asioihin on juominen. Juomisellaan se on loukannut omia lapsiansa, minun lapsiani, kaikkia ympärillään olevia. Rakastan edelleen häntä, vaikka olen miettinyt onko tämä sitä läheisriippuvuutta.Kännissä mies on narsistinen, loukkaava ja jopa pelottava. Itsestänikin on tullut väkivaltainen kun hermot on mennyt miehen jankkaamiseen ja valvottamiseen. Peittoa revitään päältä, puhelimessa puhutaan kovaäänisesti, musiikki soi. 
Olen muutaman kerran lyönnyt tai tönässyt(kun on seissyt uhkaavasti edessäni). Sekin pelottaa, miten minusta on tullut tämmöinen? Tapammeko vielä toisemme? Nyt olen saanut vaikeanmasennuksen diagnoosin, silti pitäisi jaksaa töissä ja kotona. Tukea mieheltä ei saa kun silloin jos sattuu olemaan selvinpäin. Ja kuten monet täällä olevat ovat kirjoittaneet: En uskalla/halua erota. Rahatkaan ei riitä omaan asuntoon ja muihin kuluihin. Paljon pahaa olen miesvalinnallani lapsilleni tehnyt, häpeän sitä suuresti.
Otsikosta sen verran vielä:Mies on alkoholisteille tyypilliseen tapaan luvannut parantaa tapansa ja keväällä meni jonkin aikaan paremmin. Ja koska tiesi alussa minkälainen ex-avioliittoni oli, lupasi että meille tulee parempi yhteiselämä.
Eilen mies aloitti päivänsä (koko yön oli juonut) kirkkaalla vaikka piti päivä käyttää raha-asioitten selvittämiseen. Mikä tuttu pakokeino välttää ikävät asiat! 
Lähdimme 8-vuotiaan kanssa uimarannalle ja paluumatkalla tämä pikkumies oli huolissaan missä kunnossa isäpuoli on ja onko lähtenyt hakemaan lisää kaljaa. Kauniina kesäpäivänä tuollainen huoli pienellä ihmisellä! Huokasi kotona helpotuksesta kun isäpuoli oli sammunut sohvalle.
Vielä pitää jatkaa kun heräsi kirjoittamisen pakko:)
Miten monta hukkaan mennyttä päivää, viikonloppua. juhlapäivää!
Kun joulu ei ole enää juhlaa, vaan kärsimystä ja itkua.
Matkat joiden piti olla “lemmenlomia”. Joissa yksin kävelen ja ihmettelen
onnellisia pariskuntia. Mies sammuneena hotellihuoneessa. Yksin syömässä ja rannalla…
Miten ihmettelen kaupassa selviä miehiä ja joiden kärryssä ei ole kaljaa.
Isiä jotka leikkivät selvänä lastensa kanssa rannalla.
Ja kuvitteln että oma miehenikin olisi meidän kanssa selvänä rannalla.
Joskus jopa ihmettelen selvää vierasta miestä ja kuvittelen että tuo ihme olisi omani.
Sitten ajattelen että juoppo sekin on kuitenkin. Menee kotiin ja vetää kunnon kännin.
Ei oikein jaksa enää uskoa selviin ja kunnollisiin miehiin 
Ja vielä jatkan: Miksi mies sanoo että haluaisi minun olevan onnellinen, mutta sitten kun nautin elämän pikkuasioista tai olen iloinen, sekään ei ole hyvä? Kuulemma olen kevytkenkäinen ja tyhmä kun en murehdi kokoajan raha-ja muita asioita. Olen sanonut että en jaksa jos en saa edes JOSKUS olla ilonen ja varsinkin lasten kanssa.
Olin talvella työttömänä ja se oli ahdistavaa, koska mies syytti etten hae töitä ja en siivoa tai TEE KOKO AJAN JOTAIN. Jopa kirjan lukeminen sohvalla oli hänelle liikaa, kun hän teki etätöitä ja ei kuulemma jaksanut katsella makoiluani.
Jos siis hänellä itsellään on pahaolla henkisesti (tai krapula, viinhimo) minullakin pitäisi olla sama olotila.
Olin ennen kaikkea kaaosta taiteellinen, tein käsilläni kaikkea ja sisustin yms. Nyt ne kaikki on jäänyt.
Nyt ajattelen ettei minun tarvitsisi olla onnellinen, kunhan jotenkin kestäisin ja olisin
vähäänkin tyytyväinen.
onpa sinulla paljon miinuksia jo kasassa. Olen itse elänyt juuri tuon 5 vuotta narsistisen kumppanin kanssa. Oma minuus sammuu siinä rinnalla. En olisi jättänyt häntä koskaan, vaan hän jätti minut. En voi sanoa olleeni sen jälkeen onnellinen, mutta rauhallisempi ja tasapainoisempi olen ollut. Alussa käytin rahaa ihan hullun lailla - oli jotenkin kosto Eksälleni että tuhlasin kaiken itseeni. Olisi varmaan pitänyt olla silloin säästäväisempi, mutta ajattelin, että se on minun terapiaani.
Mieti itsellesi rajat – voit tykätä miehestäsi niin paljon kuin haluat (minäkin taidan rakastaa paskaa Eksääni maailman tappiin asti), mutta älä hyväksy kaikkea mitä hän tekee. Padottu viha aiheuttaa juuri tuota, että tilaisuuden tullen tekee mieleen hyökätä päälle, tuhota koko paskiainen. Sinun pitäisi osoittaa tyytymättömyytesi. Vaikka hän suuttuukin. Jos hän painuu pois, voit iloita että hän teki eron puolestasi.
Minulla oli myös samanikäinen lapsi (5-10v suhteen aikana). Eksäni ei lopuksi jaksanut eikä sietänyt häntä. Niinpä he eivät juuri kohdanneet sitten enää, se oli minun rajani. Emme onneksi asuneet yhdessä.
Mieti, mitä sinulle saa sanoa ja miten sinua saa kohdella ja miten ei. Jos hän rikkoo jatkuvasti rajojasi, hankkiudu hänestä eroon. Itse luulen, että olisin nyt vahvempi jos olisin vaan heittänyt hänet pois enkä olisi antanut hänen pyyhkiä jalkojaan minuun niin kauan kunnes löysi uuden ja lähti.
Maailmassa on hyviä ihmisiä, mutta kun on tottunut rajuun palavaan rakkauteen, pelkkä lasta leikittävä kiltti mies ei valitettavasti tunnu miltään. Se on usein se meidän ongelmamme.
Voimia sinulle!
Tästähän tuli päiväkirja…
Vielä tuli tälläinen ajatus mieleen:
Viime talvena päähäni pätkähti ajatus: TÄMÄ ei ole normaalia!
Ei ole normaalia, että mies on humalassa lauantaina 10 ja humalatila vain syvenee.
Ei ole normaalia että perun tupareihin menon koska tiedän että mies juo siellä liikaa.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta sen oivallus miten kaukana elämämme on NORMAALISTA
on auttanut tajuamaan millä omalla saarella perheemme nyt elää.
Se että minulle on ollut vaikeata myöntää tämä asia, johtuu luultavasti lapsuudenperheestäni
ja koko suvusta jossa käytettiin paljon alkoholia.
Nyt minä näytän lapsilleni taas huonoa mallia siitä kuinka paljon pitää sietää.
Kiitos Parveke!
Olen aina ollut sellainen että ihastuin rokkareihin ja muihin jännittäviin tapauksiin.
Oma luonteenikin on temperamenttinen, joten kaipaa jollain lailla vastusta.
Mikä kumma siinä on että kun on topakka ja asettaa rajat miten minulle ei puhuta tai minua kohtaan ei käyttäydytä, tunnen itseni nalkuttajaksi, niuhoksi, tyhmäksi.
Tai tulee tunne että liioittelen. Silloin otan tuon kysymyksen: Onko tämä normaalia?
Reagoin loppujenlopuksi ihan terveellä tavalla.
niin… tuli tuosta mieleen, että Eksäni lempisanonta on, että “ei ole normaalia”… tyyliin: “sun pitäs mennä hoitoon, toi ei oo normaalia”
Normaali on kai aika epänormaalia ihmiselle, joka elää päihteitten varjossa.
Tässä omat syyni eroon:
- en pitänyt itsestäni hänen kanssaan. Minusta tuli nillittävä, nalkuttava ja negatiivinen ihminen, jonkalainen en ollut ennen häntä (enkä hänen jälkeensä, toim. huom
) - en halunnut antaa lapsilleni yhteiselämästä sellaista mallia, että vaimon pitää sietää mitä hyvänsä. Lapset oppivat esimerkistä, eivät sanoista.
- oli ‘normaalia’, että puoliso ei osallistunut yhteisiin tekemisiin kuin korkeintaan 10%.
Katsoin siis paremmaksi satsata lasten kasvatukseen kuin tämän yhden ‘aikuisen’ kasvatukseen. Lapset sentään oppivat
Mielenkiintoista, kun minä taas ikävöin ajoittain suhdettsni juuri sen takia, että tykkäsin siitä, millainen olin hänen kanssaan. En ole vaan osannut olla kenenkään muun kanssa niin pitkämielinen ja ystävällinen.
Toki näen nyt, että ystävällisyys on hänen kohdallaan mennyt hukkaan, enkä tosissani ryhtyisi enää moiseen.
Hei, maagiset 5 vuotta kummittelee monella. Onkohan se niin, että ohmiset näuttävät siitä n. 2, 5 vuotta parhaita puoliaan, ja sitten tulee totuus esiin. Näin meni meillä. Tosin alkoholismin tunnistin aiemmin, mutta oli vielä hyvät asiat pinnalla.
Piripinnassa. Kuvailit sitä, miten mies jankkaa, valittaa että et tee mitään. Meillä oli juuri näin. Mielestään ei moiti mistään. Lapseni, 17-v, on sanonut huomionsa miehestäni hyvin kirkkaasti huomioiden. Hän nimenomaan tekee tätä, ja tulee vielä paikalta pakenevan perässä jatkamaan. Sitten alkaa vetoaminen, hellittely.
Jo seurustelun alkumetrwillä sanoin, että en lähde tanssiin, jossa samat kuviot toistuvat. Törttöily, anteeksianominen, ihana sovinto, rauha hetkeksi. Kierre vie laskujeni mukaan 1, 5 viikkoa.
Kuvailit samankaltaista elämää, missä olin tulla hulluksi viidessä vuodessa. Itse en ole alkoholistiperheestä, ja voin näiatä todella pahoin. Pelasta lapsesi ensisijaisesti!!! Samalla itsesi. Olin jo vajaa 50 aloittaessamme, mutta menin niin rikki muutamassa vuodessa. Sääli oli katsoa hänen lapsiaan. Mallit heidän käytksestään löytyvät alkoholistiperheiden lasten kuvauksesta. Toinen hoitaa alkkisisää, toinen vetäytynyt pois.
Olen toisaalle kirjoitranut jonkun antamat viisaat sanat, eli alkoholisti jätettävä toipumaan tai etsimään oma pohjansa. Moni täällä sanoo, että turhaan hoiti ja paapoi alkkistaan. Hän ei silloin ota vastuuta itsestään.
Tapasin vanhan ystävä, ja kävimme läpi koulukavereita 35 vuoden takaa. Heti löydettiin kolme miestä, jotka kuolivat 30 -40- vuotiaina alkoholiin. Olimme järkyttyneitä, kaikki olivat vanhoja kavereita tai poikakavereita. Ongelma on hirvittävä. Lastenkin vuoksi meidän on ajateltava kokonaisuutta.
Piripinnassa, ajattele lapsiasi ja itseäsi, mikä heille parasta.
jäinpä tässä roikkumaan langoille…
Himmu on oikeassa lasten pelastamisesta.
Aikoinaan mietin, miten ihmeessä Eksäni sai nuoren nätin tytön tuhlaamaan kaikki rahansa häneen ja huolehtimaan kaikista askareista. Itse en olisi nuorena mitenkään uskaltanut saati halunnut lähteä 5-kymppisen päihdeongelmaisen matkaan.
Mutta vastaus on, että tyttö oli alkoholistiperheestä.
Eli valitettavasti ongelmat kertautuvat ja kertautuva.
Ja lastemme kohtaloon meillä on vaikutusvalta.
Hei taas! Viikonloppu meni harvinaisen hyvin. Asiasta puhuttiin miehen lähisuvun kanssa ja myös he olivat sitä mieltä että asioitten on muututtava. Kalja jätettiin vkl juomatta ja kävimme uimassa ja teimme muutakin kaikkea kivaa. Tiedän että nyt ei saa liikaa toivoa, mutta toivompa taas kuitenkin. Puhuimme myös mielialalääkkeiden/unilääkkeiden mahdollisuudesta.
En ehdi sen enempää nyt kirjoittamaan, mutta kiitos kaikille kirjoittaneille!
Hei!
Noista mieliala- ja unilääkkeistä ei juovalle alkoholistille ole valitettavasti pahemmin apua. Alkoholi kumoaa niiden vaikutuksia.
Tsemppiä!
Juuri kuten Vyana sanoi. Miehelle siitä tuli sekakäyttöongelma. Suurin osa vaihtaa päihteestä toiseen, ja sekakäytöstä vaikeampi päästä irti kuin pelkästä alkoholinkäytöstä. Suurin osa onkin jo näitä sekakäyttäjiä.
Lue esim. Minnesota-hoidon ja Rehapin sivut. Tai käykää niiden info-tilaisuudessa. Niissä asiasta.
Me alkoholistien puolisot olemme aina toivoa täynnä, mikä on ihana asia myös. Kannattaa vain hankkia hyvää tietoa. Itsekin hain, mutta mikä meni lopuksi perille…hukkaprosentti oli suuri.
Masennus johtuu usein alkoholinkäytöstä, samoin unettomuus. Pari, kolme kuukautta raittiina paljastaa tarvitaanko muuta hoitoa. Näin meille kerrottu usealta taholta. En suosittele tuota ratkaisua.
Juuri kuten Vyana sanoi. Miehelle siitä tuli sekakäyttöongelma. Suurin osa vaihtaa päihteestä toiseen, ja sekakäytöstä vaikeampi päästä irti kuin pelkästä alkoholinkäytöstä. Suurin osa onkin jo näitä sekakäyttäjiä.
Lue esim. Minnesota-hoidon ja Rehapin sivut. Tai käykää niiden info-tilaisuudessa. Niissä asiasta.
Me alkoholistien puolisot olemme aina toivoa täynnä, mikä on ihana asia myös. Kannattaa vain hankkia hyvää tietoa. Itsekin hain, mutta mikä meni lopuksi perille…hukkaprosentti oli suuri.
Masennus johtuu usein alkoholinkäytöstä, samoin unettomuus. Pari, kolme kuukautta raittiina paljastaa tarvitaanko muuta hoitoa. Näin meille kerrottu usealta taholta. En suosittele tuota ratkaisua.
Tämä oli hyvä kiteytys siitä, millaista on lomailla alkoholistin kanssa. Tai ylipäätään elää alkoholistin kanssa.
Niin minäkin vuosikaudet lähdin aina talvella viikon etelänlomalle mieheni kanssa. Varasin matkan heti keväällä, kun tuli myyntiin. Se oli siis kuukausien ajan kuin pakopaikka arjesta; kun työt tympivät tai jokin masensi, uppouduin tutkimaan mitä mielenkiintoista matkakohteen läheisyydessä olisi. Oli kiva suunnitella, kuvitella… Jopa kun miehen alkoholin käyttö uuvutti, pakenin suunnittelemaan millainen olisi loma - sen saman alkkiksen kanssa! Mies inhosi tapaani suunnitella ennakkoon. Kai siksi että koki, että se ikään kuin loi hänelle paineita tai velvollisuuksia osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitä ei toki koskaan ollut aikonutkaan tehdä eikä tehnyt.
Ja minä kuvittelin loma loman jälkeen antavani hänelle uuden mahdollisuuden hyvittää pilalle mennyt loma ja tilasin taas uuden loman seuraavaksi talveksi heti kun vaan mahdollista! Hänen lomansahan se kai oli pilalle mennyt! Aamuisin kiusattu ehdotuksilla lähteä vaikkapa läheiseen pikkukylään, kun hänhän oli tullut rentoutumaan (=juomaan)! Ja minä kuvittelin, että kun arkena teen pitkää päivää töitä, enkä mielestäni huomioinut häntä tarpeeksi, että TARVITSIMME yhteistä aikaa kaukana velvollisuuksista. Että istuisimme käsi kädessä hotellin kattoterassilla katsomassa auringonlaskua!! 
Siis voi vitsi, voi hitsin vitsi, miten sitä on ollut sokea ja tyhmä. Luullut, että toiselle merkitsisi jotain yhdessäolo ja yhdessätekeminen!
Minäkin kaipaan juuri sellaista normaalia arkea ja pieniä iloja, ei ole toiveet suuren suuret. Ja yhdessä tekemistä ja kokemista. Meni kauan, yli 25 vuotta, ennen kuin ymmärsin, että sellainen elämä alkoholisoituneen ihmisen kanssa toteutettavaksi haaveiltu, se oli silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Hän itse väsyi lähtemään minnekään (varmaan koska esim. tuntien lentokonematka rajoittaa juomismahdollisuuksia, on helpompi vain juoda kotona). Ja nyt kun muutama vuosi on mennyt ilman yhteistä lomailua, VIIMEIN olen ymmärtänyt, ettei se ole hänen kanssaan myöskään mahdollista. Siinä ei ole mitään järkeä. En koskaan enää tule menemään hänen kanssaan ulkomaille. Kaipaan kyllä erästäkin vuoristokylää, missä voi herätä kukon lauluun aamulla ja ihmiset tulevat tiellä vastaan perunakuokat olalla… Yksin en ole halunnut matkustaa, pärjään kyllä missä tahansa ja toki paremmin ilman että tarvitsisi huolehtia kännisestä. Mutta haluaisin jakaa mukavia asioita ja kokemuksia toisen ihmisen kanssa. Ei se mielestäni ole läheisriippuvuutta, vaan sitä normaalia elämää: avioparit ja perheet tekevät asioita yhdessä. Mikä on sellainen parisuhde, jossa ei ole mitään yhteistä. Jonkinlainen huoltosuhdehan se silloin vaan on, eikä ihmissuhde.
Sori Piripinnassa, kun villiinnyin tämän kirjoittamiseni kanssa 
Tuo tekstisi vaan niin osui ja upposi. Se on juuri niin hyvää tässä vertaistuessa. Että lukemalla toisten kokemuksista vasta tajuaa omatkin sokeat pisteensä. Pystyy asettumaan omankin elämänsä ulkopuolelle ja katsomaan sitä realistisesti, toivon mukaan.
mulle on matkat olleet samanlainen pakokeino kun olin Eksän kanssa. En juuri matkustellut hänen kanssaan, koska hän käytti rahansa muuhun ja mehän emme olleet naimisissa. Vaan yksin ja kun hän oli oikein kauhea, laitoin silmät kiinni ja ajattelin tulevaa matkaani. Miten olisin kaukana kaikesta ja näkisin ympärilläni vaan vihreää ja vehreää.
Nyttemmin olen ollut matkoilla surullinen, jos näen onnellisia pareja. Jotenkin aika kultasi muistot ja luulin, että Eksällä on seuraavan kanssa vain niitä ihania auringonlaskuja ja lämpimiä halauksia.
En tiedä, miksi ihmisen muisti on niin valikoiva.
Joku, jonka kirjoitus oli siirretty täältä pois, itse päihteiden käyttäjä, kirjoitti, että välipäivät ilman alkoholia olivat vain lepoa sitä seuraavaa juomaputkea varten. Siis se aika, minkä me kumppanit ja puolisot luulemme olevan meidän huomioimistamme varten. Se onkin vain halua levätä muutama päivä, jotta jaksaa juoda. Minä olen mennyt satoja kertoja siihen halpaan, että juomatta ollaan jotta voidaan nauttia toistemme seurasta.
En ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa tänne. Yritykseni lopettaa ja raha-asioissa on sotkun selvitys menossa. Miehellä kaljaa menee, mutta välissä on onneksi muutamia päiviä kun ei ota. Silloin suhteemme on kunnossa ja ollaan pystytty puhumaan. Perjantaina olimme yhdessä juhlimassa, sekin meni ihan ok. Mutta lauantaina jatkoi tissuttelua. Meni hermot kun taas vannoi ettei mitään ole ottanut, mutta näkihän sen “erkkikin”. Rästihommia pihalla ja talossa olisi ollut mutta eihän niistä mitään tullut. Meinasin laittaa muksut autoon ja lähteä, mutta enpä taas saanut aikaiseksi. Sunnuntaina olikin sitten krapulapäivä, eikä silloinkaan hommista tullut mitään. Niin turhia viikonloppuja! Mietin toimisiko Antabus miehellä?