Asioita joita en halua alkoholistin kanssa.

Olen ollut parisuhteessa alkoholistin kanssa pian 3 vuotta. Olen iältäni lähemmäs 30 vuotias. Meillä ei ole lapsia. Luojan kiitos. Selkeyttääkseni päätäni kirjoitin seuraavan listan. Olen aiemminkin lukenut tekstejä täältä, mutta nyt vasta uskaltauduin kirjoittamaan, eli olen uusi täällä, terve vaan kaikille. Toivon että saan täältä sen verran tukea ja rohkeutta että asiat muuttuisivat elämässäni… tai ainakin minä osaisin muuttaa asioita.

Aluksi siis: asioita joita en halua

  1. saada lasta suhteeseen jossa en voi luottaa puolisooni
  2. olla lähekkäin miehen kanssa joka valehtelee
  3. olla suhteessa miehen kanssa joka ei hoida velvollisuuksiaan
  4. olla yhdessä miehen kanssa joka välttelee viimeiseen asti vuokran maksua
  5. olla huolissani kodistani kun olen poissa
  6. olla huolissani miehestä kun hän on juomassa ja sanoo tulevansa aikaan x, mutta on silti lähtenyt jonnekin muualle
  7. olla sellaisen lapsen äiti, joka menee viikonloppuisin isälleen johon en voi luottaa
  8. seurustella ja olla kihloissa miehen kanssa joka muuttuu täysin erilaiseksi mieheksi ollessaan humalassa
  9. antaa lapselleni sellaista lapsuutta jossa olen itse kasvanut (humalainen isä, viikonloppuisin hänen luonaan)
  10. olla se jäkättävä ja nalkuttava ämmä joksi hän on minut muuttanut
  11. olla yksin vastuussa talouden pyörittämisestä, vaikka suhteessamme on kaksi palkkatöissä käyvää ihmistä
  12. kuunnella miehen valheita työajoistaan. Kuinka tyhmänä se pitää mua? Uskooko se itse siihen jo, että lopettaessaan työt aikaisemmin, hän on siihen saanut pomonsa luvan ja kertoo minulle myös saman, mutta sitten taas kautta rantain saan tietää että mies on lopettanut vuoronsa sairauteen vedoten (flunssa, kuume, sukulaisen vienti sairaalaan…).

Mua niin v*tuttaa! Tuntuu että elämä valuu hukkaan silmien edessä ja yhtäkkiä ennen kuin huomaan olen hyysännyt ja paaponut ota ukkoa koko elämäni! En näe suhteessamme enää tulevaisuutta, mutta mikä minut saa jäämään? Mikä saa uskomaan valheisiin ja kusetuksiin? Mikä saa uskomaan siihen että se maksaa laskut, hoitaa sovitut asiat ja tekee duunivuoronsa loppuun asti?

Mikä helvetti minua vaivaa???

Hyvä kysymys. Sitä olen miettinyt ittekin.

Mä tajusin miehen olevan alkoholisti siinä vaihessa, kun olin 3-4 kuukaudella raskaana ja häät oli tulossa n. 1kk päästä. Sitä ennen oltiin oltu 7 vuotta yhdessä, ja minusta ongelmaa ei ollut ollut. Tuosta hetkestä meni 3 vuotta (ja tuli 1 lapsi lisää) ennen kuin HÄN tajusi olevansa alkoholisti. Kolme vuotta! ja tuo on ilmeisesti aika nopeasti tajuttu, monilla siihen menee vaikka 15 vuotta tai 25 vuotta… No, nyt siis viimeisen 6kk ajan hän on pyrkinyt raittiuteen (siinä toistaiseksi onnistumatta).

Voin yhtyä jokaiseen kohtaan tuossa sun listassa. Jos me tästä nyt erotaan, ja vaikka en näistä asioista mitään tiedä kun mun lähipiirissä ei ole erottu, niin tuntuu että tällä hetkellä ainoa mahdollisuus on tapaamisoikeus. En uskaltaisi luottaa miehelle huoltajuutta, kun hyvä että uskallan käydä juoksulenkillä ilman että se ehtii vetää kännit jos niitä halajaa.

Että tsemppiä vaan meille, monet on konstit kun itteänsä huijaa!

Voih… :frowning: Lukiessani kirjoitustasi, se oli kuin omasta suustani… Jos haluat käy lukemassa vuodatukseni (Ulkopuolisen näkökulmaa kaivataan) joka liittyy tähän samaan paskaan tilanteeseen! Voimia!

Hei!

Heitän sinulle alkoholistin kanssa aikoinaan eläneenä ja perheen perustaneena kysymyksen. Miksi elät kyseisessä suhteessa? Miksi jatkaisit sitä? Listasi ongelmakohdista oli pitkä, mutta niin totta! Alkoholistia ei voi parantaa/muuttaa kukaan muu kuin hän itse. Mieti, olisiko paikallaan pieni aikalisä ja muuttaisit vaikka ensin asumaan yksin. Tiedän, että näin on helppo sanoa ja toteuttaminen on toista, mutta mieti tarkkaan ennen kuin perustat perheen tällaisen miehen kanssa!

Olen itse alkoholistiperheestä ja perustanut siis perheen alkoholistin (ja lääkeongelmaisen) kanssa ja loppuajat olivat jo kuin helvetissä olisi ollut!!! Lapset ovat jo aikuisia, toisella vakava päihdeongelma, toinen ok. Monesti olen miettinyt, olisinko voinut pelastaa vanhemman lapseni, jos olisin eronnut aikaisemmin. Toisaalta hyvääkin aikaa oli alussa…

Mutta mieti, mitä saat suhteestasi ja mitä haluat tulevaisuudelta. Jos vaan mahdollista, niin koita päästä jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa purkamaan tuntojasi vaikka muutaman kerran. Soita vaikka paikalliselle a-klinikalle ja kysy neuvoa. Omien kokemusten mukaan auttavat. Yksin ei kannata jäädä.

Pääasia, että teet jotain - sinulla on vain yksi elämä!

Petunia

Kumppanin ollessa johonkin koukussa (alkoholi,lääkkeet,huumeet) koko omituinen suhde ,jota kuitenkin
päihteet hallitsevat ,toinen tavallaan sokaistuu elämäntavalle jota eletään .Niin kävi minullekin sairaan suhteemme yhdessä vaiheessa. Sitten voi kysessä olla myös läheisriippuvuus ja että luulee voivansa tervehdyttää sen päihteilijän. Itse olen kokenut, erittäin rankan suhteen päihdeongelmaiseen mieheen ja todella viimeiset vuodet mitkä oltiin yhdessä olivat
pelkkää helvettiä. Myös minä luulin voivani muuttaa miehen, loputtomalla ymmärtämisellä, auttamalla monissa asioissa,jne. Kunnes oli lopulta tajuttava että päihteily on se ykkösjuttu eikä hän ole niistä vieläkään luopunut.
Koti, perhe, työ, ystävät, kaikista hän luopui muttei pähteistään. Minkäänlaista apua mies ei koskaan hakenut
,koska hänen mielestään hänelllä ei ole mitään ongelmaa. Elämä pöpperössä, vintti pimeänä on hänen valintansa.
Minkä täysin ymmärrettyäni tajusin että me kuljemme eri teitä.

Kiitos kaikille tsempistä ja vastauksista. Itku kurkussa luin niitä, mutta olen pahoillani että vastaus on kestänyt.

Tätähän minä tässä teen, en edes tiedä enää miksi minä tässä suhteessa olen. Onhan meillä kyllä hyviäkin aikoja ollut, ollaan päästy ulkomaille yhdessä, ja oltu onnellisia yhdessä. Mutta minä en vain yksinkertaisesti jaksa tätä enää! Tuntuu että seurustelen kahden miehen kanssa. Sen kanssa joka on minun mieheni, minun sydämeni valittu ja sitten on taas se mies joka haukkuu minua nalkuttavaksi akaksi keskellä yötä ja pitää Suomen panimot, - sekä paikallisen pystyssä.

Onhan minun mies komea, herkkä ja ihana mutta… se on alkoholisti enkä minä pysty mitään tekemään ja nauttimaan mistään kun saan pelätä. Minun elämästäni ei tule mitään niin kauan kuin saan holhota tuota ihmistä, ja tiedän että olen niin monta kertaa miettinyt näitä samoja asioita mutta huomenna aamulla kun herään puran kihlauksen. Se alkaa siitä.

Neppi, olisi mukavaa jos kertoisit omasta tilanteestasi myös täällä. Kävin lukemassa kirjoitustasi ja tuntui siltä kuin omaa tekstiä lukisi. Voimia sinulle paljon ja kaikille muille myös!

Ei mullakaan paljon päässä liiku, unohdin ottaa huomioon sen että miehellä on putki päällä. Milloinkohan mä oikeasti saan tarpeeksi tästä pskasta ja teen asioille jotain? Aikuisten oikeasti “jotain”. Mies lähti just paikalliseen, sanoin sille että on se kummallista kun se ei voisi lähteä niiden paikallisen kavereiden kanssa pelaamaan vaikka sulkapalloa. Mies sanoi että hän voisi kyllä, mutta kun ei ne muut halua. Sitä ennen se heitti pitkät jutut siitä kun oli kohdannut töissä katujen miehen joka joi viinaa ja habituksesta päätellen oli alkoholisti. En viitsinyt sanoa että se on sinun tulevaisuutesi vtun kusipää jollet oikeasti ala tekemään tälle sun ongelmallesi jotain. Ehkä tämän nalkuttamisenkin aika on jo ohi. Mitään mitä teen ei saa sitä muuttumaan, eikä minun oloani paremmaksi.

Sanoin miehelle eilen kun se oli humalassa että minä voisin oikeasti tehdä jonkun toisen miehen kuin sinut onnelliseksi, mies vastasi vain että no mene tekemään. Myöhemmin kaverin kanssa yöllä puhelimessa jutellessani, sanoi hän että se oikea versio lauseesta olisi ollut se, että joku toinen mies voisi tehdä minut onnelliseksi. Mä olen vain niin surullinen, musta tuntuu että toi ukko on hukkumassa ja se on vetämässä mua mukanaan, eikä apua ole missään :frowning: Raha-asiat painaa, minä kyllä tähän asuntoon jään eron tullessa se on varma. Minä olen tämän asunnon meille hoitanut, eikä ukko sormeakaan nostanut että tämä järjestyisi.Velkaakin se on minulle, aina se kuitenkin maksaa, joskin myöhässä. Tavarat ovat myös minun suurimmalta osalta itse ostamiani, eli niistä ei tarvitse tapella.

Minusta tuntuu vain että seuraavan suhteen mahdollisesti tullessa olen rikki. Miten me pystytään eroamaan toisistamme jos päivienkin ero tekee kipeää? Ei tämä ole enää rakkautta, se on tyytymistä siihen että on ajoittain onnea ja iloa. Ja ne pskat hetket revitään minun selkänahasta. Miten mä eksyn aina tälläisten ksipäiden kanssa kimppaan? Kaksi aiempaa suhdetta loppui pettämiseen (miehen puolelta), kummatkin niistä miehistä oli riippuvaisia myös jostain. Mun on pakko lakata hakkaamasta päätäni seinään ja etsittävä se ovi. Ja raaputettava se k*sipäämagneetti teksti pois mun otsasta!

Voi ystävä kallis. Se että on kusipäämagneetti, johtuu siitä ettei arvosta itseään. Jossain salaa sisimmässään ajattelee, että en parempaa ansaitse. Se on ehkä kaikille läheisriippuvaisille ominaista?

Oman itsensä rakentaminen lähtee siitä, että tekee sellaisia tekoja ja ajattelee sellaisia asioita, että voi kunnioittaa ja arvostaa itseään. Mä osaan, pystyn, kykenen! Rakastan itseäni enemmän kuin sitä kulloistakin kusipäätä!

Elät itsesi kanssa 24/7, kuolemaan saakka. Se on elämäsi ylivoimaisesti pisin suhde. Eikö olisikin hienoa tulla sen tyypin kanssa toimeen :slight_smile:?

Kiitos vastauksesta cricket! Mutta kyllähän mä itseäni arvostan ja rakastan. Olen käynyt helvetin kovan koulun juuri siinä asiassa. Ei ole ollut helppoa saada kuulla jo lapsena olevansa erilainen kuin muut (pitempi, painavampi) ja kärsiä siitä yläasteen loppuun koko peruskoulun ajan. Alkoholisti-isä ja turvaton olo hänen lähellään vanhempien erotessa ei auttanut asiaa myöskään. Kaikki miehetkin ovat olleet normaaleja suomalaisia miehiä tiettyyn pisteeseen asti, eikä mulla hullulla sitten ole kellot soineet kuin vasta liian myöhään (miehet siis olleet peliriippuvaisia kummatkin).

Mä tiedän ansaitsevani jotain parempaa, mutta kaikki arjen asiat hyökkii ton kanssa päälle. Lisäksi olen huolestunut siitä että tämän hetkinen asunto on 1 krs:ssa, pelkään että mies tulee humalapäissään ikkunoista sisään. Tosin samaa pelkään nytkin. Voi Luoja mun on pakko saada jostain voimaa potkasta toi ankkuri pois mun elämästä. Sääli ei ole rakkautta, eihän?

Hei Neve R. Haluaisin niin paljon viskata sulle voimia niin paljon, että pääsisit tuosta tilanteesta eroon. Listauksesi asioista, mitä et halua elämääsi muistutti minuakin taas kerran inhottavista tilanteista, joista olen jo päässyt pois. Asumme siis erillään exäni kanssa. Riippuvaiseksi siltikin tunnen itseni hänestä, mutta minun ei tarvitse kestää enää kaikkea sitä paskaa. Sulla on todella vielä uusi elämä edessä. Ymmärrän kyllä, ettei tuosta tilanteesta siltikään riuhtaista itseä noin vain irti, vakkei olisikaan niitä lapsia. Itsekin ajattelin ja ajattelen edelleen että arvostan itseäni ja ansaitsen parempaa. Miks sitä sitten voi rakastua niin kovasti alkoholistiin? Minun mielestä sitä on jo valmiiksi rikki jotenkin ja sitten tapaa toisen ihmisen, joka on myös rikki…siitäpä se sitten sielujen sinfonia pärähtää käyntiin. Toinen osapuoli vaan turruttaa tuskansa/pelkonsa alkoholiin ja itse yrittää pelastaa toisen tai kenties sen oman sisäisen lapsensa (tosin hyvin väärällä tavalla).

Muistan kun tunsin hirveää tuskaa jo muutaman päivän erossa olosta. Se on sitä läheisriippuvuutta. Tuska kuitenkin hellittää vähitellen ja elämään alkaa tulla uusia hyviä asioita ja uusia huonoja. Itselläni auttoi se että yritin ihan väkisin keskittyä ihan omiin asioihin, kuten esimerkiksi harrastukseen. Täytyy saada muualtakin niitä hyvänolon tunteita, ei vain rakkaudesta. Sen jälkeen aloin ajatella, että HALUAN muitakin lähi-ihmisiä, joille uskallan itkeä kun siltä tuntuu ja jotka joutuvat kestämään myös heikkouteni. Olen myös pyytänyt kirjaimellisesti apua, että nyt en jaksa enää…pälli hajoaa. Yllätyin suorastaan, että tällaisia ihmisiä olen myös saanut elämääni. Eivät he välttämättä ymmärrä esimerkiksi läheisriippuvuuttani kunnolla, mutta ovat selvästikin valmiita tukemaan. Pitää vaan heikoimmalla hetkellä olla rohkea ja pyytää apua tai tukea sellaiselta henkilöltä, jonka seurassa tuntee olonsa hyväksi. Tietenkin vastavuoroisuus kuuluu asiaan. Minua ihmetyttääkin kovasti, että millaisia tehonaisia täällä sivulla kirjoittelee. Ei kenenkään tarvitse jaksaa niin paljoa. Monilla on vielä ne lapsetkin mukana kaaoksessa. Omasta kokemuksesta tiedän, että sinnitteleehän sitä pahimmassakin tilanteessa ja varsinkin jos olisi lapsia, niin sitä varmaan menisi vaikka kuperkeikoilla töihinkin. Kuitenkin lapset ovat niitä hiljaisia kärsijöitä ja monille varmasti seuraa aikuisuudessa ongelmia…vähintään läheisriippuvaisuutta, mikä on itsessäänkin jo ihan tarpeeksi hankalaa kestää. Oma äitini sairastui vahvuuteen: elätti perheen, otti isän ja äidin roolin, ei itkenyt eikä muutenkaan näyttänyt pahemmin tunteitaan. Päätti pärjätä, kuten talvisodassa. Lapset aistii kuitenkin pinnan alla olevan surun ja yrittävät olla olematta tai kasvaa esimerkiksi liian kilteiksi sijaiskärsijöiksi. No niin tästä voisi kirjoittaa vaikka koko yön, mutta nyt tuntuu, että uni tulee vauhdilla. Voimia kaikille!

Ai niin ja lisään vielä, että itsekin pelkään, että jos joskus vielä rakastun niin onko se tapaus taas jotain samanlaista. On kuulemma hyvin yleistä, et niin vois uudestaan käydä. Sitä varmaan ei tietäis, et mitenpäin olla tasapainoisen ja terveen ihmisen kanssa. Erovaiheessa ei kuitenkaan pidä miettiä sellaista. Parempi ettei ainakaan heti hanki toista siihen tilalle. Itse en ole oikeastaan edes uskaltanut etsiä uutta miestä. Voisi olla jo aika, mutta pelkään uusia ahdistuksia ja ongelmia. Ja ihmistutkani on noissa asioissa ihan hajalla. Etsisin varmasti taas jonkun henkisesti rikkinäisen ihmisen johon rakastua.

Voihan huokaus. Tuttua, niin tuttua. Taidan tehdä itsekin tuollaisen listan - jos vaikka siitä saisi jotain kipinää toimia toisin. Olen suhteessa alkoholistiin. Tuossa makaa sohvalla sammuneena nyttenkin, kun soitti ja pyysi päästä yöksi, vaikka oli ihan oman kodin lähellä soittaessaan. Sillä on kohta 2 viikon ryyppyputki päällä ja minä toimin hänelle huoltajana, olkapäänä, ymmärtäjänä, rakastajana, ystävänä jne. Tätä on jatkunut puolisentoista vuotta ja tuntuu, että me ollaan ihan ankkuroitu toisiimme eikä ulospääsyä ole.

Emme siis asu yhdessä - hän on selvinpäin aikamoinen erakko ja luonto/urheilukeskeinen eikä kaipaa tai osaa olla paljoa sosiaalisissa suhteissa. Humalassa hän taas ei osaa olla yksin. Juomistyyli on sitä, että menee viikko kaksi ryyppäämiseen ja sitten vaihtelevasti selvinpäin parista viikosta pariin kuukauteen.

Kuten alkoholistit monesti, myös hän on manipuloinnin mestari ja aikamoinen narsisti. Perhetausta on rikkonainen ja molemmilla vanhemmilla on ollut ongelmia alkoholin kanssa ja toisella myös vakava mielenterveysongelma. Molemmat ovat nyt kuolleet ja ainoana lapsena hän on aika eksyksissä ja juureton ollessaan kuitenkin vasta vähän yli kolmikymppinen.

Mun ongelma on se, että mä kärsin tässä suhteessa ja ilon ja onnen hetkiä on liian vähän verrattuna turhautumiseen, pelkoon, hylätyksi tulemisen pelkoon, raivoon, suuttumukseen, suruun…

Kuten muillakin täällä, minulla on suuria vaikeuksia ottaa etäisyyttä tähän kundiin ja sitä kautta ehkä irrottautua kokonaan. Ajatuskin erosta lähes lamaannuttaa hengityksen, mutta näinkään en jaksaisi enää metriäkään. Toimin jollain automaatiovaihteella ja kuvittelen olevani vastuussa hänestä.

Hän on ollut jo muutaman vuoden a-klinikan avohoitoasiakas, mutta ne käynnit on aika satunnaisia ja nyt pitkäaikainen työntekijäkin lopetti työsuhteen. Hänelle on määrätty lääkityskin, mutta ei suostu niitä syömään. Diagnoosia mt-puolelta on siis. Kerran olen onnistunut viemään hänet Hangonkadun katkolle ja muistan kuinka kevyt olo mulla oli kun hän oli siellä hoidossa. Pystyin rentoutumaan ja hengittämään helpommin ja näin ympärilläni muutakin elämää kuin hän ja minä.

Nyt on tilanne vielä se,e ttä hä´n on saanut perinnön kautta suuren summan rahaa ja pelkään,e ttä hän juo itsensä hengiltä enkä uskalla hellittää tätä hyysäämistä.

On tää ihan syvältä, mutta jaksan uskoa siihen, että joku muutos tähän tulee.

Hei Shiva-Pipo! Pistä vaan omakin ketju pystyyn. Tutulta kuulostaa tuo sinunkin tilanne. Minäkään en siis asu ´retkuni´ kanssa yhdessä, mutta nyt olen huomannut olevani enenevässä määrin huolissani ja surullinen. Meillä tilanne on se, että minun luokse ei pääse enää humalassa tai edes krapulassa. Olemme kuitenkin tavanneet, kun hän on selvinpäin ja silloin on aina esillä vain se ihana persoona. olen ollut tilanteeseen varsin tyytyväinen. Nyt tuntuukin, että olen jo unohtanut sen kamalamman puolen ja olen huolissani hänestä vähän kuin äiti lapsestaan…huh sairasta. Mulla lähti varmaan taas käyntiin joku uusi ´toipumisprosessi´ ja kaikki ikävät tunteet ja ahdistus nousi pintaan. On sellainen olo, että eikö tämä ikinä lopu! Kirjoittele ihmeessä sinäkin tänne, niin ehkä keksitään yhdessätuumin keinoja irrottautumiseen.

Niin se tekee.

Ja aamulla herätessäni muistin yhtäkkiä että olen läheisriippuvainen ja sitten tuntui hetken että päivä ei ole enää koskaan samanlainen kuin muut päivät. Mutta ihan hyvähän tämä oli, ihan turhaan stressasin.

Kiva kun taas niin moni on vastaillut, on tullut monta uutta ajatusta päähän. Eilen taas luin tätä ketjua itku silmässä, kun oma retku taas vetelee pohjamudissa. Putki jatkunut nyt kaksi päivää. Edellisen putken päätöksestä on 4 päivää ja silloin jo sanoin että nyt haet oikeesti apua, minä en enää jaksa. Ukko myötäili ja nyt taas ollaan tässä tilanteessa. Tuolla se sängyssä kuorsaa taas humalaansa pois. Äsken hetkeksi herätessään sanoin sille taas että nyt menet oikeasti hakemaan sitä apua. Ukko vaan vastasi että kerro kaikille kavereillesi mitä olen taas tehnyt. Se on aika lailla vakiovastaus ollut yhden kerran jälkeen, kun kerroin luottamuksellisesti ystävälleni tilanteesta täällä kotona ja tämä ystävä kilarit vetäessään meille kummallekin baarireissun jälkeen, kaatoi koko luottamuksellisen keskustelumme Ukon korviin. Siinä se “luottamus” sitten meni ja vieläkin saan kuulla siitä vaikka siitä on aikaa.

Läheisriippuvaisuus helpottaa kyllä ajatuksena jotenkin minun olemusta. Täytyy varmaan painattaa tuolla tekstillä jokin paita ja katsoa kulkeeko flaksi paikallisessa… vitsi… :wink: Jotenkin minulle on vain tullut parempi olo ymmärtäessäni sen että minä olen tuosta Ukosta riippuvainen. Vaikkei se hyvä asia olekaan, mutta sitä voi alkaa työstämään nyt, hetki hetkeltä! Joo ja samoin kuin jossain toisessa ketjussa kirjoitettiin, tuntuu siltä että pahinta olisi se jos Ukko löytäisi jonkun toisen. Omat tunteet tuntuu niin ristiriitaiselta ja ihmeellisiltä.

Kuinka monen miehet muuten soittelee perään jos on tapaamassa ystäviään? Nyt vasta olen herännyt siihen kuinka ihmeellistä on että Ukko soittelee humalapäissään kuusikin kertaa kaverin kanssa kahvilla ollessani, kysyen joka kerralla että milloin tulen kotiin. Tänään oikein suutuin ja sanoin puhelimeen että aina kun se soittaa, minä myöhästän kotiintuloani. Siihen loppui turhat soittelut. Pari kertaa näiden vuosien saatossa kun puhelin on jäänyt kotiin, on Ukko ainakin kerran tullut duunipaikalle vastaan, jättäen oman duunivuoronsa kesken. Sitä on vaan itsessään huomannut sellaisen piirteen että jos puhelin häviää kodissa jonnekin ja Ukko on jossain, saan melkein paniikki-oireita.

Eilen kuuntelin Laura Närhen laulua “Mä päästän sut pois” niin kauan että rupesi ahdistamaan jo, mutta kyllä se tästä. Sisulla eteenpäin ja kohti uutta asennetta! Täytyy vaan muistaa hengittää. Voimia ja tsemppiä taas meille kaikille!

Hei Never R,
Jatka vaan samaan tapaan ja kerro tutuillesi miehesi juomaongelmasta. Siinä ei ole mitään väärää. Siten pääset alkoholiperheille tyypillisestä salaamisesta - eli virtahevosta. Olet nyt astunut toipumisen tielle, kun olet tullut tännekin.
Muistan elävästi kun ensimmäisen kerran kerroin exän alkoholismista naapurin miehelle. Olin niin häpeissäni, kun ex ei koskaan tehnyt lumitöitä. Kunnon miehet hoitivat semmoset asiat mielellään. Siitä avautumisesta minun tervehtymiseni lähti liikkeelle.

Hauska tuo läheisriippuvainen t-paita ajatus :smiley:. Minulle valkenee vähitellen totuus, että olen läheisriippuvainen, vaikka sitä alkoholistia ei siinä vierellä olisikaan. Sitä pitäisi varmaan sitten yrittää löytää niitä sellaisia läheisiä, jotka eivät tuottaisi niin paljon tuskaa kuin alkoholisti. Vaikka välillä olisi aikoja, että tunnen itseni itsenäiseksi ja vahvaksi, niin joku uusi elämäntilanne tai pienikin kriisi voi laukaista hyvin hankalia tunnevyöryjä. Niin voimakkaita, että elimellisetkin/fyysiset oireet ovat hyvin voimakkaita. Vertaistukiryhmässä ja tällä palstalla kuitenkin huomaa, että meitä on muitakin ja tukea voi saada. Tukiryhmässä minusta oli hyvin lohduttavaa kuulla, että monet ovat käyneet siellä jopa yli kymmenen vuotta. Se ei tarkoita, että kokoajan olisi ongelmia tai alkoholisti vierellä vaan sitoutumista oman läheisriippuvuuden hoitoon ja myös muiden tukemiseen ja ymmärtämiseen.

Voimia sinulle ja minä taisin kirjoittaa, että miten tuskaiselta tuntuu yrittää nyt hyväksyä, että exäni yrittää löytää uutta naista. Ihan ensimmäisenä yritin kuitenkin sopeutua vain erossa olemiseen vähä vähältä. Ja tosiasiahan on, ettei alkoholisti varmastikaan pysty luomaan mitään kovinkaan tukevaa uuttakaan parisuhdetta. Ennemmin tai myöhemmin sekin loppuu.Tai sitten toisena vaihtoehtona hän raitistuu ja löytää kenties onnen, mikä poistaisi monta huolen hetkeä. Juu, hrrrr silti hankalaa ajatella.

Tänään oltiin Ukon kanssa taas niin lähellä sitä viimeistä pistettä sanalle ja teolle ero että huh. Mua niin ärsyttää se että viimeisen 3 kuukauden vuokrat on Ukon toimesta maksamatta ja sitten sillä riittäää jostain kumman syystä rahaa juomiseen, muttei edes parin kympin laittoon meidän ruokakassaan? Perkele kun pisti vihaksi :imp: ! Sanoin sille suoraan että sen kamat lähtee pihalle ensi perjantaihin mennessä jos edes osaa rahoista ei tule mun tilille. Itse opiskelen tällä hetkellä ja keikkoja ei ole viime aikoina tippunut. Itse kyllä voisin olla aktiivisempi duunien perään huutaja, ettei edes rahallisesti olisi kiinni tossa k*sipäässä.

Lopputulos koko riidalle: yhtäkkiä en edes välittänyt siitä vaikka jäisin yksin. Aloin tiskata astioita ja miettimään kuinka ihanaa olisi olla ilman tota m*lkeroa. Haluaisin vain elämäni takaisin kaikessa siinä ihanuudessa ja ikävyydessä mitä se voikin olla. Ja pois tän idiootin läsnäolosta joka mua vetää taaksepäin.

Ukko ei koskaan riitele reilusti. Alkaa huutaa, paiskoa tavaroita ja syyttää mua asioista mihin en voi vaikuttaa. Sanoin sille päivällä että minkälaista elämää se luulee meidän viettävän lapsen kanssa, jos luottamus on mennyt ja sen numero 1:nen elämässä on herra Alkoholi? Se sanoi että mä liiottelen ja keksin asioita päässäni. Olisipa se niin. Mutta minä en vain pysty olemaan hiljaa niistä asioista jotka minua painaa. Armahtakoon jokin minua Suurempi siitä. Nyt se nukkuu taas tuolla. Kusetin taas itseäni jälleen kerran uskomaan siihen, että suhde parantuu perjantaihin mennessä, kun se ottaisi vastuuta itsestään ja hoitaisi velkansa minulle pois. Hoh hoijaa. Minä olen niin vihainen itselleni!

Hei Never R,
Luulen, että ei kannata olla itselleen vihainen, vaan on ymmärrettävä kuinka vaikeaan tilanteeseen ja riippuvaisuussuhteeseen on alkoholistin kanssa joutunut. Rukoile itsellesi voimia irrottautua. Voit hakea myös tukea Al-Anonista sekä A-klinikalta. Päätöksenteko ja -toteuttaminen antaa sinulle valtavasti itseluottamusta ja hyvänolon tunteen.

Juovan alkoholistin kanssa eläminen on helvetin rankkaa. Itseään on kuitenkin turha syyttää, kun ei se mitään asiaa edistä paitsi omaa paha oloa. Alkoholistia et sinä voi raitistaa, vaan vain alkoholisti itse. Lähtökohtaisesti on siis kaksi vaihtoehtoa: jäät, tai lähdet (ts. alkoholisti lähtee).

Sillä välin kun mielessäsi noita vaihtoehtoja puntaroit ja asut alkoholistin kanssa samaa taloutta, on sinulla edelleen kaksi vaihtoehtoa: asiat ovat sinun osaltasi niin kuin ennenkin, tai sitten koeatat muuttaa omaa käytöstäsi ja suhtautumistasi. Tuo ensimmäinen vaihtoehto on hyväksi ja hankalaksi todettu, monikaan ei tahdo siitä oikein luopua. Oman itsensä muuttaminen taas kuulostaa useimmista sekä epämukavalta että vaikealta ja työläältä, mitä se tietenkin onkin.

Jos nyt kuitenkin jostain syystä päättäisit kokeilla muuttaa itseäsi (sen sijaan, että ole turhaan yrittänyt muuttaa juovaa alkoholistia) niin voisit kokeilla suhtautua alkoholismiin sairautena. Jos alkoholismiin suhtautuu sairautena, niin ajatuksenjuoksu menee jotenkin näin: Alkoholismiin sairastumiseen ei kukaan voi vaikuttaa, mutta parantumiseen voi.

Jos alkoholismiin suhtautuu sairautena, niin sitten on myös mahdollista perehtyä alkoholismiin sairautena esim. erilaisten hoitolaitosten nettisivuilta tai vaikkapa lukemalla alan kirjallisuutta, jota löytyy kirjastoista ihan mukavasti (alkoholismi, riippuvuudet, päihteet). Itsellä nyt sattumoisin on tullut luettua Lapuan sivuja joten laitan ne tähän esimerkiksi minnesota-hoito.fi/ → alkoholismi.

Se, haluatko itse hyväksyä ajatuksen, että miehesi on alkoholisti, onkin sitten toinen juttu. Jos hyväksyt sen että miehesi on alkoholisti ja sairas ihminen, et enää samalla tavalla häpeä tai piilottele miehen juomista. Et myöskään häpeä hakeutua hoitoon alkoholismin vuoksi (ts. hakea hoitoa itsellesi tai häpeä sitä ajatusta, että alkoholisti hakee apua).

On ehkä vaikea ymmärtää, että omalla itsellä on jokin rooli tässä paskassa elämässä jonka alkoholi on pilannut. Olen kirjoittanut omaan ketjuuni nyt vuoden. En ole enää tänä päivänä samaa mieltä monestakaan asiasta, joita olen kirjoittanut. Joskus olen ajatellut poistaa nuo kirjoitukset, mutta sitten olen muistanut, että tämä elämä on matka ja ketjussa toivottavasti näkyy edes jollain tasolla se, miten oma ajatus asian suhteen on kehittynyt.

Varoitus: turhautumista ei silti mikään poista!

Mieheni on tällä hetkellä Lapualla Minnesotahoidossa. Hän hakeutui hoitoon lopulta omasta tahdostaa ja hyvillä mielin. Kun vein häntä hoitoon, hän sanoi minulle: “Kiitos, että olet jaksanut ottaa asioista selvää”.

Hei!

Kolme vuotta sitten tein saman ratkaisun, jonka sinä toivottavasti tulet tekemään - erosin väkivaltaisesta alkoholistipuolisostani. Pystyt tekemään eropäätöksen sitten, kun olet siihen valmis. Mä aikani kärsin, itkin, toivoin, rukoilin, huusin, raivosin… Lopulta sitten kun tajusin, että ei tuo muutu, mutta mun elämä voi muuttua, niin se päätös vaan tuli. Eroa seuraavat neljä-viisi kuukautta olivat yhtä helvettiä. Tuntui kuin sydäntä olisi kaivettu ulos rinnasta. Eksä milloin vannoi rakkautta, milloin pani muita ja kaljaa meni. Sitten löysin tämän paikan ja jokaisen teksti oli kuin omasta elämästä, mun omia sanoja. Sitten se kokonaisuus alkoi hahmottua. Kun alkoi nähdä metsää puilta ja pääsi “tilanteen herraksi”, niin lopulta sitä vain lakkasi soittamasta retkulle, lakkasi vastaamasta puhelimeen. Siitä se elämä sitten alkoi.

Sitten elin raisua sinkkuelämää 1,5 vuotta ja “paikkailin” sirpaleista itsetuntoa yhden yön jutuilla ja max. kahden viikon “suhteilla”. Lopulta tahti hiljeni ja uskalsin pysähtyä ja ymmärsin sen, mistä tämän palstan “legenda” (Mallu…) puhui. Että uskaltaa olla yksin. Että mieluumin yksin, kuin jonkun kynnysmattona. Se oli aivan tajuttoman hieno fiilis ja kantaa yhä - uudessa parisuhteessakin.

Neve R, sun listasi on aivan älyttömän upea juttu!!! Mä samaistuin entisen elämäni tiimoilta niihin täysin! Olit listannut paljon elämän kulmakiviä ja se, että tajuat ettet voi niitä toteuttaa alkoholistipuolison kanssa, kertoo paljon. Mun elämä on (vaikka en parisuhteessa olisikaan) niin paljon parempaa ilman sitä juoppoa puolisoa, jota uskoin rakastavani elämääkin enemmän. Ja tätä fiilistä mä haluaisin jakaa sullekin! Jos mä olisin silloin juopon eksäni kanssa tajunnut, että elämä vois olla miljoona kertaa parempaa ilman sitä, niin tuskin olisin niin kauan sitä helvettiä jatkanut. Kerroit, että kun teillä on ne hyvätkin jutut ja rakkautta ja onnea. Tiedätkö mitä? Saat ne samat hyvät jutut, onnen ja rakkautta myös joltain, joka ei juo!!! Älä pelkää yksinäisyyttä (olet vielä nuori, samaa ikäluokkaa kuin minä), älä pelkää surua, älä pelkää eroa! Elämä kantaa ihan mielettömän hyvin!

Voimia!!!