apua isän kohtaamiseen

Kotikanava
21

Hei

Olen itse kahden, nyt jo edesmenneen alkoholistin tytär ja tiedän hyvin missä tilanteessa olet. 80-luvulla puuttuminen alkoholin käyttöön oli todella nihkeää, eikä “näistä asioista” oikein sopinut edes puhua, vaikka tietysti kaikki lähipiirissä tiesivät vanhempieni olevan alkoholisteja.

Kynnys puuttua tilanteeseen on edelleen suuri, mutta onneksi häpeä alkoholismin ympäriltä tuntuu hiukan hellittäneen. Ainakin ulkopuoliset ihmiset vaikuttavat näin ajattelevan. Henkilökohtaisella tasolla läheisen alkoholiongelman kohtaaminen ja sen käsittely itse ongelmaisen kanssa on aina vaikeaa. Siis todella vaikeaa.

Niin isääni kuin äitiänikin yritettiin turhaan saada hoitoon työnantajien, sukulaisten, ystävien ja lopulta itseni, tuolloin vielä alaikäisen lapsen voimin. Mikään ei tehonnut. Kun asiaa vatvottiin vuosikausia ja parilla katkollakin oli käyty, alkoi isäni vihdoin myöntää alkoholismiaan. Äitini sen sijaan oli kuolinpäiväänsä saakka sillä kannalla, että “mitään en oo ottanu”, vaikka olisi maannut omassa oksennuksessaaan wc-pöntön ja seinän välissä. Isäni kuoli traagisesti ensimmäisenä yönään taas yhdellä katkolla siihen, että hänen elimistönsä vain petti. Olin 15 vuotias. Äitini seurasi häntä reilut kymmenen vuotta myöhemmin tukehtumalla omaan oksennukseensa yksin omaan kotiinsa. Molemmat olivat kuollessan alle 60 vuotiaita, työelämässä ja käyttivät sekä alkoholia, että reseptilääkkeitä (näihin mystisiin sairauksiin nimenomaan).

Halusin kertoa tämän sinulle ja tietyisti kaikille muillekin esimerkkinä siitä, että on niitä ihmisiä joita vaan ei voi pelastaa, vaikka mitä tekisi. Sinunkin täytyy läheistesi kanssa saada elää omaa elämäänne vailla syyllisyyden tunnetta toisen ihmisen ongelmista jos tämä henkilö kieltäytyy tarjoamastanne avusta eikä halua myöntää alkoholismiaan. Toisaalta haluan myös sanoa, että se pieni lapsi minussa kyllä toivoi ihan viimeiseen asti, että edes äitini olisi raitistunut. Ei ole päivääkään etten mielessäni toivoisi, että äitini olisi nyt elossa ja vieläkin toisinaan mieleeni livahtaa se läheisriippuvaisia kalvava ajatus, että en sittenkään tehnyt tarpeeksi hänen auttamisekseen. En, vaikka uhrasin äitini riippuvuuden alttarille oman lapsuuteni, nuoruuteni, ihmissuhteet, harrastukset, upeat työ- ja opiskelumahdollisuudet ja lopulta jopa oman perheen perustamisenkin.

Sinä ja siskosi olette nuoria ihmisiä. Jos isänne auttamisesta ei tule mitään, teillä on oikeus jatkaa eteen päin, olla onnellisia ja tehdä kaikkea kivaa elämässänne, mitä vaan ikinä haluatte, ilman huonoa omaatuntoa. Te olette hyviä ja huolehtivia lapsia alkoholismista kärsivälle vanhemmallenne ja ansaitsette kaiken hyvän maailmassa. Joskus auttamisen lopettaminen toisiasiassa auttaa enemmän kuin jatkuva huolehtiminen.

Minustakin on hyvä idea jos saisit isäsi lukemaan tätä viestiketjua. Tuttavaani auttoi myös se, että hoitoon vei tuttu, mutta silti perheen lähipiirin ulkopuolinen mies, jota hän arvoisti ja katsoi hiukan ylöspäin ja joka oli itsekin käynyt saman läpi. Mies oli eräänlainen auktoriteetti, mutta silti ymmärtäväinen, eikä tuominnut. Löytyisikö teidän lähipiiristänne tällainen henkilö jota isänne arvostaa ja joka olisi halukas auttamaan?

Toivotan sinulle, siskollesi ja lähipiirillenne voimia!

22

Hei!

Pohdit, voisitko olla isääsi hoitavaan lääkäriin yhteydessä… ei ainakaan yrittämisestä varmasti ole haittaa.

Itse petyin pahemman kerran kun joskus muutama vuosi sitten valitin lääkärille silloiselle alkoholisti-miehelleni määrättävistä rauhoittavista, rauhoittavat + viina eivät todellakaan sopineet yhteen. Lääkäri pyysi, että tulisin miehen mukana lääkäriin. Mies ei varmasti olisi puhaltanut lääkärissäkään nollia, mutta lopulta tuollaista perus-terveyskeskuslääkäriä ei näyttänyt kiinnostavan pätkääkään miehen sekoilu vaan hän kirjoitti respat mukisematta lääkkeisiin, mitä mies pyysi, että pääsi kiireissään eteenpäin.

Uskon, että isäsi kohdalla huolesi otetaan kuitenkin vakavammin, koska hänellä on vakavia sairauksia, joten aikaa hoitoon on varmasti varattu enemmän kuin tuollainen 10min terveyskeskus-aika.

Voimia ja jaksamista!

23

Koen jossakin määrin vastuuttomaksi sen, että ketjun aloittajalle neuvotaan uusia mahdollisia keinoja saada isänsä raitistumaan, vaikka samaan hengenvetoon todetaan, että se ei onnistunut omankaan juovan läheisen kohdalla. Kukaan edes alkoholismin alkuvaiheessa oleva ei raitistu, tekivät läheiset tai lääkärit mitä tahansa.

Läheisen raitistamisyrityksistä on vain haittaa sekä läheiselle että yritysten kohteelle. Toivottomien raitistamisyritysten sijaan olisi keskityttävä itsensä hoitamiseen ja vahvistamiseen, jotta omaa henkistä ja emotionaalista hyvinvointia ei horjuttaisi se, juoko joku tai ei. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole, jos haluaa pelastaa edes itsensä. Alkoholistiakaan ei voi pelastaa kukaan muu kuin hän itse.

24

Niin samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa!!!

25

Sinulle, toinen tyttäristä, haluan vielä sanoa, että joskus elämässä vain käy niin, että joutuu toteamaan olevansa isätön tai äiditön tai molempia, vaikka vanhemmat olisivatkin olleet ja olisivat edelleenkin fyysisesti läsnä. Oivallus on sillä hetkellä musertava, mutta se on ratkaiseva askel eteenpäin oman onnellisen elämän saavuttamisessa; enää ei turhaan kuvittele voivansa saada jotakin, mitä ei kertakaikkiaan ole mahdollista saada.

Jatka ihmeessä terapiaasi, jos se vain suinkin on mahdollista. Vähitellen opit suuntaamaan huolenpitosi ja välittämisesi niihin ihmisiin, jotka ottavat sen vastaan ja joilta myös saat sitä, sinä itse mukaan lukien.

26

Sorry, kirjoitin tänne vasta ensimmäistä kertaa ja protokolla on vielä hakusessa. :blush:

Erään tyttären kirjoitus ja siitä alkanut viestiketju kosketti elämääni läheisesti ja yhdyn teidän kaikkien kommentteihinne. Halusin vain omalta osaltani osallistua kokemusten vaihtoon ja olla tukena. Olin tahattomasti tökerö ja valitsin sanani huonosti. En ole kovin taitava kirjoittaja.

Halusin erityisesti rohkaista viestiketjun aloittajaa interventiotilanteessa.

Tarkoitin vain hyvää jakamalla oman kurjan tarinani ja toivoin sillä antavani erään esimerkin mihin alkoholismi voi pahimmillaan johtaa (joka oli tarpeetonta ja kaikille itsestään selvää) jos vaikka erään tyttären isän joskus lukisi tätä ketjua. En todellakaan tarkoittanut esiintyä neuvonantajana saati vastuuttomana sellaisena. Kaukana siitä. Myös minä haen täältä vertaistukea omiin ongelmiini monellakin saralla.

Mutta palataan nyt takaisin alkuperäiseen aiheeseen…

Pahoitteluni kaikille.

Luce

27

Hei Lucy,
älä ole ollenkaan pahoillasi. Kun aloitin viestiketjun, toivoinkin saavani kirjoittamasi kaltaisia vastauksia :slight_smile: Olen kaikista vastauksista kiitollinen, aihe ilmeisesti koskettaa monia- eri tavalla.
Olen pyöritellyt tuntemuksiani ko. aiheesta paljon mielessäni, välillä liikaakin (olen kova ylianalysoimaan pieniäkin asioita) ja tullut siihen tulokseen, että voin käydä isäni kanssa kerran tämän keskustelun. Ainakin saan asiani sanottua ja monet ikävät kokemukset ja muistot sydämeltäni. Hieman itsekästä, mutta tahdon tehdä tämän. Aion myös kertoa isälleni huoleni hänen terveydestään ja tarjoutua tukemaan häntä toipumisessa. Jos isä kieltää ongelmansa tai kieltäytyy tekemästä sille mitään, on minun vaan osattava antaa olla. Tämä ei tule olemaan helppoa, mutta vastauksenne auttavat minua psyykkaamaan itseäni pysymään lujana. Tahdon myös tehdä selväksi isälleni, etten tahdo meidän enää tapaavan tai keskustelevan alkoholin merkeissä. Tämä tulee varmasti vaatimaan minulta kaikkein eniten, sillä minun on vaikea edes kuvitella raittiita tapaamisia isäni kanssa. Pelkään tietenkin ettei sellaiset ole edes mahdollisia, mutta jos näin on, niin se on vaan hyväksyttävä.
Kuulisin mielelläni muidenkin tarinoita omista samankaltaisista tilanteista :slight_smile: Kiitos taas kaikille vastanneille!

28

jatkoksi…
Tahdon myös koittaa tarjota isälleni apua, sillä jos ja kun hän kuolee, en pystyisi mitenkään elämään itseni kanssa jos en olisi hänelle koskaan sanonut mitään. Tämä tuli mieleen Lucyn kirjoituksesta, jossa hän mainitsi syyllisyyden tunteen joka tuli kaikesta huolimatta. Todennäköisesti tulen kokemaan saman.

29

Alkoholismista toipuminen on kovin henkilökohtainen prosessi. Luulen, että siinä läheiset kovin vähän pystyvät tukemaan, tai ainakin ovat vaarassa lipsahtaa holhoamisen/kyttäämisen puolelle. Älä ala tukijaksi. Sinä itse tarvit tukea.
Tämä aihe on minulle kipeä. Olen 41- v nainen, minun isäni on ollut haudassa kohta 19 vuotta. Olen nyt noin 3-4 v itse jauhanut kipeitä asioita, joita isäni alkoholismi ja mielenterveysongelmat toivat tullessaan. Minua suututtaa, että nyt joudun terapiassa käsittelemään isäsuhdettani. Olen välillä äärettömän vihainen, että en voi isälle kertoa miltä minusta tuntuu. Mutta enpä tiedä, voisinko, vaikka hän eläisi.
Kehoitan sinua, jos vain pystyt, puhumaan isällesi, silloin kun hän on selvä, kerro kaikki miltä sinusta tuntuu. Tai kirjoita vaikka kirje. Mutta älä ala auttajaksi, koska sinä itse tarvit apua.

30

Vielä haluan sanoa, että hae itsellesi apua jostain vertaistukiryhmästä aal esimerkiksi. Minä olen vasta nyt terapiassa käydessäni alkanut ymmärtämään, kuinka paljon eläminen alkoholistiperheessä on vahingoittanut MINUA ja se on ollut minulle järkytys. On ollut järkytys löytää itsestä se pelkäävä pikkutyttö, joka on hakenut hyväksyntää miehiltä keinolla millä hyvänsä isää etsiessään. Kaikkea hyvää sinulle!

31

Hei toinen tyttäristä

Tuntuu hyvältä saada kerrottua alkoholistivanhemmalle omia tunteitaan ja kokea, että tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Aina välillä tulee eteen se “kultainen hetki” kun kommunikointi alkoholistin kanssa pelaa ja syvä yhteys saavutetaan. Silloin on hyödyllistä, että on asiat valmiiksi jäsenneltyinä mielessä ja osaa tarttua siihen olennaiseen minkä haluaa kertoa omalle vanhemmalleen.

Itse muistan lapsena osoittaneeni mieltäni ja tiuskineeni ja kiukutelleeni vanhemmillani silloin kun heillä oli hetkellinen selväkausi ja harmitelleeni sitä sitten jälkeen päin kun en ollut saanut sanottua sitä olennaista pahastumiseni ja kärsimykseni syytä.

On hyvä analysoida asioita perusteellisesti.

32

Hei Lucy,
teen tätä kovaa analysointia myös sen takia, että tiedän tulevan keskustelun olevan minulle pelottava tilanne. On parempi itseni kannalta, että osaan selkeästi kertoa mitä tunnen ja miksi.
Olen nyt käynyt psykoterapiassa tämän vuoden alusta, se on ollut raskasta mutta tuntuu, että olen saanut tunteeni jäsennettyä paremmin. Olen myös saanut selvennettyä tavoitteeni ja toiveeni, siihen on myös tämä palsta auttanut paljon. Hyvä puoli tänne kirjoittelussa on myös se, että täältä välillä palautellaan maan pinnalle toiveideni suhteen :slight_smile:
Saanko kysyä, kuinka olet käsitellyt kokemuksiasi? Itse olen pohtinut terapian lisäksi aloittavani vaikkapa aal-tapaamisissa käymisen (menikö nimi oikein?).

33

Juuri näin. Irrottautuminen alkoholistin luomasta tuhoavasta ilmapiiristä ei välttämättä tarvitse tarkoittaa suhteen totaalista katkaisua, vaikka sekin vaihtoehto on aina hyvä pitää mielessä ellei lopullisesti niin joksikin aikaa. Irrottautuminen ei myöskään tarkoita sitä että pitäisi vain unohtaa ja teeskennellä täydellisen onnellista elämää.

Itse ymmärrän irrottautumiselle sitä, että opettelee hyväksymään sen että itsellä ei ole valtaa saada toista raitistettua. Pitäisi ymmmärtää että alkoholistille juominen on osa persoonaa ja jokainen yritys saada hänet raitistettua on isku hänen persoonaansa vastaan eli tavallaan aika julmaa toimintaa sitä alkoholistia kohtaan. Eihän kai kukaan yritä muuttaa muitakaan ihmisiä aina kun tuntuu siltä että joku piirre ei miellytä.
¨
En ole itse käynyt, mutta olen käsittänyt että Al Anonissa opetellaan juurikin tuota irrottautumista.

34

Hei toinen tyttäristä

Vastauksena kysymykseesi kuinka olen käsitellyt kokemuksiani voisin sanoa, että pääasiassa yksikseni olen murehtinut. Liiankin pitkään ja siksi tänne palstalle ajauduinkin.

Teininä purin kokemaani piirtämällä, musiiksta sain lohtua ja kirjoista pakopaikan todellisuudesta. Koulussa olin levoton. Elin tosi paljon pääni sisällä ja fantasioin toisinaan tuntitolkulla. Aika basic -meinikiä varmaan kaikille teineille. Harrastin myös paljon eri liikuntamuotoja aina kun perheen varat sen sallivat. Sulkeuduin itseeni vaikka olinkin sosiaalinen ja pidetty kaveripiirissä ja koulussa. Kaverini eivät tienneet mitään todellisista kotioloistani. Juoruja tietysti liikkui, mutta ei kukaan kehdannut suoraan kysyä. Olin aika mestari välttelemään tilanteita, joissa vanhempieni alkoholismi olisi tullut ilmi ja huomasin myöhemmin aikuisena, että tapa jää päälle, vaikka mitään salailtavaa ei enää olisikaan (ja olenkin joutunut oikein todella opettelemaan avoimuutta ja sitä, että saan sanoa mielipiteeni ilman pelkoa reaktiosta). Häipyilin pitkiksi ajoiksi kostona vanhempieni juomiselle, mutta olin ihan superkiltti lapsi. En koskaan tehnyt mitään älytöntä, vaikka käytännössä kukaan ei vahtinut tekemisiäni. Ainoa päämääränäni oli päästä kotoa pois mahdollisimman nuorena, en kertonut sitä vanhemmilleni, vaan aina pahoina päivinä hoin sitä mantran lailla päässäni ja ilkuin heille mielessäni, että ettepäs enää ikinä nää minua kunhan täytän 16. Oli minulla onneksi hyvä isoäiti, jolle pystyin puhumaan, mutta kauheimpia asioita en hänellekään uskaltanut kertoa, koska hän ei ollut uskoa edes niitä lievempiä tapauksia kotielämästämme. Kovimpina aikoina tiesin tarvitsevani jotain terapiaa, mutta en tuskaltani jaksanut hakea apua. Toivoin vain kokoajan, että joku aikuinen olisi huomannut tilanteeni ja tullut ja pelastanut. Eipä tullut. :frowning:

Äitini menehtymisen aikoihin kävin muutamalla yksitysellä yleislääkärillä, terapeutilla ja psykiatrilla mielenterveystoimiston lisäksi (ja olin pitkään saikulla), mutta tilanne oli silloin niin akuutti, että kaikki keskittymiskyky piti kanavoida vaan siihen, että sai pään pidettyä kasassa ja asiat hoidettua. En jaksanut hakea apua ja tosiasiassa nukuin lähes vuoden. En halunnut lääkkeitä, eikä julkisella puolella ollut tarjota oikeastaan mitään apua silloin, niin lopetin mielenterveystoimistossa käymisen ja kanavoin kaiken pahan olon työn tekoon ja uran luomiseen. Kun olin vähän toipunut tapasin elämäni miehen, rakastuin ihan tolkuttomasti ja se tuntui sillä hetkellä riittävän. Rakastuminen ja naimisiin meno tuntui parantavan kaiken rikkinäisen sisälläni. Koin ansaitsevani sen onnen vuosien vaikeuksien jälkeen, enkä halunnut rasittaa uutta suhdetta vanhalla painolastilla. Mieheni kyllä tiesi kaiken elämästäni ja purin koko historiani hänelle yhtenä itkuisena ryöppynä heti suhteen alussa, mutta emme kajonneet menneisyyteeni moneen vuoteen. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin kun rakkaus on jo laimentunut erilaiseksi ja mieheni alkoholin käyttö on karannut hallinnasta, palaan niihin käsittelemättä jääneisiin asioini. Mietinkin olisko nyt tässä tilanteessa jos olisin aikoinani käsitellyt isäni ja äitini alkoholiongelmaa sen sijaan, että paikkasin pahaa oloani hätiköidyillä häillä.

Olen myös harkinnut aal:iin menoa ja kuten sinäkin keräilen tässä rohkeutta muuttaa elämäntilanteeni. Enää en jaksa yksin, sen olen jo tajunnut. Kaikki tuntuu niin sekavalta kun uudet ja vanhat asiat pyörivät mielessä. Sinä toinen tyttäristä kerrot tilanteestasi tavalla, joka herätti huomioni. Kuulostat siltä, että vaikka palloja on ilmassa paljon, hallitset kokonaisuutta. Nyt kun joku päivä vielä saat isäsi kohdattua haluamallasi tavalla, olet saavuttanut tavoitteesi siltä osin. Itse en ole oikein vielä jäsentänyt mitä haluan. Tavoitteestani tiedän vain sen, että tätä elämää se ei ole. Jonkin on muututtava tai sitten minun on muutettava.

Sorry, muuten meni taas vähän aiheen vierestä :slight_smile:, mutta ajattelin, että on helpompaa kun vähän selitän miltä kannalta katson asioita ja miksi joskus (tahattomasti) suhtaudun asioihin aika pessimistisesti. Johtuu siis masentavasta elämäntilanteestani. En aina itse huomaa kuinka negatiivinen puheissani olen.

On muuten tosi ilahduttavaa kun aina löydät jotain näistä ohi aiheen menevistä kirjoituksistani. :smiley:

Luce

35

Moi toinen tyttäristä!

Uskon että on juuri sinun itsesi kannalta tärkeää että puhut isällesi suoraan. En usko että se mitään muuttaa, tai saa lamppua syttymään hänen päässään, mutta ainakin itse tiedät yrittäneesi.

Me pidimme äitini ja siskoni kanssa pari ns. interventiota alkkisisälleni. Isä oli kovin mielissään kun hänestä välitettiin ja sitten hän jatkoi juomistaan. Kirjoitin jossain välissä hänelle myös kirjeen, jossa kerroin hänen vaikutuksestaan lapsuuteeni. Halusin kai jonkinlaista oikeudenmukaisuutta. Halusin että hän todella tietää mitä on tehnyt ja joutuu elämään sen kanssa. Ensin hän suuttui ja sitten leppyi ja lopulta myönsi olleensa täysi mulkku.

Viimeisen kerran puhuin isälleni hänen alkoholismistaan kun soitin hänelle (yli vuosi sitten) ja itkua tihrustaen kerroin että en pysty enää katselemaan vierestä miten hän tuhoaa itseään. Sen jälkeen emme ole olleet tekemisissä ja elämäni on suoraan sanottuna ollut mukavampaa. Enää en masennu ja itke hänen takiaan kun hän ei voi soittaa keskellä päivää kännissä kuin ankka. Tiedän että hän ymmärtää ratkaisuni syvällä sisimmässään, vaikka hän muuten olisikin loukkaantunut ja vihainen.

Siinä tarinani. Kerro isällesi kaikki mitä haluat hänen tietävän ennen kuolemaansa ja pidä huolta itsestäsi ja ainoastaan itsestäsi. Tsemppiä!!!