Apua, ei minun lapseni!

Lapseni käyttää huumeita. Hän on 17-vuotias tyttö ja viime viikolla sain kuulla, että hänellä oli ollut piripsykoosi keskiviikkona. Asia on niin uusi ja niin kauhea. Kannabiksesta tiesin ja sekin oli jo riitävän hirveää. Mitä minun pitäisi tehdä nyt, miten voin takoa hänelle asenteen, että ei koskaan enää.
Onko kenelläkään koskaan huumekokeilut jääneet tähän, vai onko hän jo menetetty lapsi.
Vastatkaa minulle!

Tervetuloa joukkoon, johon ei haluaisi ketään tervetulleeksi toivottaa :unamused:

Myös minulla on 17.v tyttö, joka joutui viime syksynä pirikuurin jälkeen mielisairaalaan. Minun tyttäreni on käyttänyt jo nelisen vuotta, ensin kannabista, sitten kaikkea muuta ja lopulta alkoi käyttää myös iv eli suonensisäisesti. Minun ensishokin tunteitani voit lukea ketjusta “personal reindeerspotting”. Siellä kerron, miltä tuntui, kun tajusin, että ollaan niin pitkällä, että tyttö piikittää. Luulin pitkään, että käyttää vain kannabista ja oli aika shokki, kun tajusin mitä vetää ja kuinka paljon. Todennäköisesti sulla on sama juttu eli tyttösi vetää jo nyt paljon enemmän kuin uskot. Käy kurkkaamassa sitä ketjua, johon viittaan, josko löydät omista tunteistani jotain samaistumiskohtaa. Luulen, että nyt ei kannata olla sinisilmäinen.

Tosin ei minusta apua paljon ole kuin vertaistuki lohtuna, sillä, kun luet muitakin ketjuja huomaat, että olen yrittänyt ihan kaikkea, mikä päähän on pälkähtänyt. Mikään ei ole auttanut, tosin tyttö ei ole nyt muutamaan viikkoon piikittänyt tai ainakaan en ole löytänyt jälkiä. Huumeseulat ovat silti koko ajan vähintään bentsot ja kannabis plussalla. Tyttö on ollut nyt kotona mielisairaalasta päästyään, mutta kyllä on arki kamalaa. Tyttö vetää ja huijaa ja on umpimielinen ja aggressiivinen. Minä nalkutan ja kyttään.

Sosiaalitoimessa käymme säännöllisesti, tyttö käy myös pakkoseuloissa ja mielenterveystoimistossa. Opiskelut ja asunto häneltä jäivät. Kotona meillä on ihan kamalaa, tytär liikkuu ihan järkyttävissä porukoissa, rikollisia narkomaaneja ja sellainenhan tyttärenikin on. Vuorokausi rytmi hänellä ihan sekaisin, nukkuu päivät, valvoo yöt. Vaikuttaa tosi paljon meidän arkeen, minulla on toinen, pienempi lapsi, joka kärsii tilanteesta. Ja minä meinaan hulluksi tulla. Tyttärelläni ei ole mitään hoitomotivaatiota eli väkisin kannan hänet miekkariinkin. Hän on omaksunut rikollisen elämäntavan ja haluaa huumeita. Pahoina päivinä ajattelen, että tyttäreni on menetetty, ainakin toistaiseksi. Ainakin sen tyttären, jonka tunsin olen menettänyt, nyt hänen suullaan puhuu kemia. Siitä vanhasta persoonasta ei ole mitään jäljellä. Hän on minulle edes semiystävällinen vain silloin kun haluaa jotain…

Kiitos viestistäsi, vaikka se kamalaa luettavaa olikin. Käyn lukemassa pian kaiken ja näytän tämän tyttärelleni. En ole sinisilmäinen, silti en usko, että hän piikittää - vielä.
Nyt en pysty kirjoittamaan enempää. Mutta kerron heti kun tiedän enemmän. Voi kumpa molemmat voisimme lopulta olla selviytymistarinoita. Minullakin on kolme nuorempaa lasta, jotka eivät vielä hirveästi kärsi, koska eivät tiedä.
Voimia sinulle!

Niin paljon toivon olevani väärässä, jos en ole, täällä olen sinua jeesimässä. Ehkä ei kannata vielä niin paljon sitten katsoa noita viestejä, jos oikeasti koet, että tyttäresi vain kokeilee. Useimmiten se vain on niin, että tälle palstalle ei saavuta ihan sattumoisin. Epäily on useimmilla ollut jo pidempään ja se on liki 100 % oikea epäily… :cry:

Itse olen saanut uskomattoman paljon tukea, tietoa ja lohtua täältä.
Onneksi on ollut onnistuneempiakin tarinoita kuin oman lapseni:
http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=2&t=22645
Kannattaa yrittää kaikkensa ennen kuin lapsi on 18. Itsekin toivoin, että vieroitus ja pysäytys olisi tehonnut.
Nyt kun muutti omaan asuntoonsa niin on saanut rauhassa puuhastella kaikenlaista…
Itse yritän ottaa etäisyyttä, mutta kertoa että olen tukena heti kun muuttaa suuntaa. On nyt käynyt HVO:lla haastattelussa päästäkseen korvaushoitoon. Ehdotin kyllä että hankkiutuisi myös pikaisesti katkolle, koska tässä tilanteessa ei varmaankaan pysty kunnolla käymään koulua. Tukiasunnossa käy viikoittain työntekijä tarkastamassa tilanteen, mutta täysi-ikäisen asioista ei enää minulle kerrota.
Sinulla on siis vielä hetki aikaa ennen kuin täysi-ikäisyys koittaa! Toivotan sinulle voimia ja onnea että tukenasi olevat sosiaalityöntekijät ovat inhimillisiä ja asiansa osaavia.
Kannattaa lukea huolella esim. Malibulta tulleita vastauksia useissakin viestiketjuissa. Mm. häneltä olen saanut mahtavasti tukea ja konkreettista tietoa.

Soilisko

Hei Surupusero

Lapsesi ei ole menetetty tapaus vaikka etukäteen ei voi tietää kuka jää koukkuun huumekokeiluista.
Hyvä että olet löytänyt tämän palstan ja käyt täällä saamassa vertaistukea.
Sinun olisi hyvä saada myös muuta tukea itsellesi ja vaikka niille nuoremmille lapsillekkin. Näistä keskusteluista löytyy monestakin viestistä linkki Irti Huumeista ry sivuille ja yhteystieoihin. Läheisillä on mahdollista varata aika vaikka perhetyökeskukseen tai soittaa jollekkin IH:n työntekjälle. Sieltä löytyy myös Vertaistukiryhmien yhteystiedot mikäli paikkakunnallasi kokoontuu sellainen.
Älä jää yksin tämän asian kanssa. Lapsesi on alaikäinen joten lastensuojelulaki velvoittaa kuntasi tarjoamaan hänelle asianmukaista hoitoa. Realistisesti voin sanoa että hoidon saaminen voi aluksi takkuilla mutta älä anna periksi. Äläkä tuudittaudu lapsesi lupauksiin lopettaa kaman käyttö tässä ja nyt. Missä mennään tilanne kannattaa selvittää jonkun ulkopuolisen kanssa.
Oletko mahdollisesti ottanut jo yhteyttä kuntasi sosiaali- tai lastensuojeluviranomaisiin. Mitä nopeammin lapsesi käyttöön puututaan sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on valita suuntansa.
Oman läheishistoriani ja vertaistukiryhmien läheisten kautta olen nähnyt ja kuullut monta selviytymistarinaa.
Vanhemilla vie aina aikaa tunnustaa itselleen tilanne koska se on niin peloittava. Alku on mutta lopusta ei tiedä.
Hakiessaan itselleen apua ja tietoa he samalla tukevat käyttäjä lastaan oikealla tavalla. On helpompi vastuuttaa toista kun itsellä on tuki ja oikea tieto asioista.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Kiitos vastauksista. Juuri nyt tuntuu varovaisen valoisalta. Tyttö muutti takaisin kotiin ja koulunkäyntikin tuntuisi sujuvan. Olemme puhuneet, puhuneet ja puhuneet, myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, jonka luona hän on käynyt jo pidempään ja minäkin nyt kaksi kertaa. Eniten pelottaa kaveripiiri, joka ei ole mitään pohjasakkaa, mutta päivittäiskäyttäjiä kuitenkin. Tyttö itse uskoo, että huumeistä ei hänelle koskaan tule ongelma ja tämä on vain nuoruuteen kuuluva kokeiluvaihe. Lopetuslupausta hän ei ole antanut, mutta on luvannut olla nyt kuukauden irti kaikista aineista, käy myös seuloissa. Tavallaan arvostan hänen rehellisyyttään, mutta silti minun tekisi mieli kirkua.
Tuntuu kuin kävelisin heikolla jäällä, joka nyt kestää, mutta voi pettää minä hetkenä tahansa.

Toivotan onnea seuloihin! Jos ne todella on puhtaat ja useamman kerran peräkkäin, niin teillä on ihan kaikki toivo. :smiley:

Meillä vaan ei koskaan ole saatu enää ihan puhtaita seuloja, parhaimmillaankin positiivisena kannabis ja bentsot.
Mutta en kommentoi enempää, koska sinulla kaikki oikeus toivoa parasta. Minäkin toivon sitä teille koko sydämestäni! :smiley:

Kuiville pääseminen on ollut ainakin omalla kohdallani pitkä prosessi, ja lopulta tähän viimeisimpään yritykseen millä nyt olen vaikuttivat myös seikat joita ei voi edes yrittämällä järjestää.

Vaikka aikuinen olenkin voin silti sanoa että ehdottomasti heti oman tahdon jälkeen on minulle aina merkinnyt eniten läheisten tuki.

Muistan muutamia vuosia sitten ollessani noin 17 vuotias kun tein suuren virheen. Heräsin teho-osastolta ja muistan vieläkin sen syyllisyyden tunteen kun perheeni tuli minua katsomaan. He kuitenkin olivat onnellisia siitä että olin selvinnyt ja lupasivat että saan tulla kotiin kun pääsen sairaalasta. Se antoi voimia.

Vaikka olen vuosia käyttänyt, katkottanut ja taas käyttänyt, ei perheeni ole koskaan minua hylännyt. Se on antanut voimia yrittää, ja nyt tiedän että se tulee antamaan voimia olla selvinpäin.

Tyttäresi ei ole menetetty tapaus.

Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta taas eilen, kun katselin tyttäreni piikin jälkiä ja kävimme sos.toimistossa, kerroin siellä suoraan, etten enää jaksa. Tytölle on hankittava asunto muualta!
Narkomaanin kanssa on kamalaa asua, kaikki tavarat piilotettava ja tehtävä varmistuksen varmistuksia…Toinen saattaa olla aggressiivinen ja arvaamaton. Omat voimat uupuvat. Jokainen kotiinpaluu on yhtä kauhua, mitä kotona on työpäiväni aikana tapahtunut.
Kerroin tyttärelleni, että rakastan häntä, mutta hänen persoonansa huumeissa on minulle aivan vieras. Niin kauan kuin käyttää, hän ei voi asua kanssani. Hänen on nyt löydettävä oma pohjansa. Hirveä surutyö alkoi eilisestä, kun tajusin, että minun on luovuttava ja nostettava kädet pystyyn. Hän tahtoo piikittää ja vetää ja minä en sille mitään voi. Nyt minun on suojeltava itseäni ja toista lastani ja annettava hänen mennä.
Elän toivossa, että vuosien päästä, kaikki on toisin ja hän kääntyy jälleen puoleeni.
Jos hänen elämänsä päättyy huumeiden kautta, en minä asialle mitään voi. Siksi nyt olen itkenyt päivän, kun tämän asian niin selvästi ymmärrän.
Paras ystäväni kertoi aamulla nähneensä ensimmäisen kerran unta tyttärestäni. Unessa tyttö oli annettu hänen huostaansa ja hän koetti estää tätä vetämästä. Se ei onnistunut. Ystäväni oli hyvin ahdistunut unesta herätessään. Kun puhuimme, hän sanoi, että ymmärtää nyt unen kautta, mitä käyn läpi, sillä erotuksella, että minä en ole neljään vuoteen herännyt ja tajunnut asian olevan vain unta… :unamused:

Minulla on vuosien aikana ollut muutaman kerran tuo sama vaihe. Olen ajatellut vihdoin tajuavani, että en voi mitään, taistelu on hävitty. Olen surrut ja itkenyt lapseni menetystä. Se vaihe on kuitenkin mennyt jonkun ajan kuluttua aina ohi, toivo on taas herännyt. Kunnes sitten on taas tullut romahdus.

Poikani joutui jo useita vuosia itsenäisesti asuttuaan palaamaan kotiin lähes vuodeksi, kun oli jäänyt ilman asuntoa. Se oli erittäin rankka vaihe. Ymmärrän täysin, ettet jaksa enää.

Toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa näen kuitenkin, että tyttärelläsi on voimavaratekijöitä tässä taistelussa (jota hän ei vielä tajua taisteluksi). Ensinnäkin hänen ikänsä: hän on vielä nuori eikä ole ehtinyt tuhota terveyttään, opiskelumahdollisuuksiaan tai talouttaan. Toinen: hänellä on äiti, joka tietää tästä riippuvuussairaudesta enemmän kuin äidit yleensä. Äiti, jota hän ei pysty huijaamaan eikä manipuloimaan.

Ja mikä tärkeintä, hänellä on äiti, joka tulee tukemaan häntä siinä vaiheessa, kun hän tajuaa, että on taisteltava. Tämän asian olet, A:n äiti, itse opettanut minulle!