Anun tarinaa

Joopa joo ja syvä huokaus. Tässä sitä availen silmiäni koko ajan enemmän näkemään, miten hurjaa oma juomiseni on ollut. Koska olen hoitanut työni ja velvoitteeni, olen kuvitellut ottamisenikin olevan normaalia. Olen kokenut itseni jotenkin paremmaksi, enhän minä ole alkoholisti, niitähän on vain ne jotka tuolla puistonpenkeillä istuskelevat pullo kädessä.

Mikkeli kommentoi hyvin väitettäni siitä, ettei juomiseni ole humalahakuista. On se pakko todeta, että humalahakuisesta juomisesta tässä nimenomaan on ollut kuitenkin kysymys. Miksi muuten kumoan heti peräjälkeen kaksi lasia viiniä kurkusta alas? Ei se ole normaalia ottamista, jos mä ihmettelen aamulla, että veinkö mä tosiaan pyykit kuivamaan? En vastaa puhelimeen, koska tiedän ääneni sönköttävän. Iltakävelylle en lähde ottaneena, kun tiedän ettei kulkuni ole ihan viivalla kävelyä ja pelkään kuollakseni, että joku naapuri tulisi vastaan. Siitähän ne jutut vasta liikkeelle lähtisi. Pieni kylä, eikä ihmisillä ole muuta tekemistä kuin seurata toisia. Vaikka taitaa ne jo tietää. Kuinka monet kerrat olen istunut pää pöntöllä ja yrittänyt oksentaa. Maha on ollut ihan tyhjä, eikä sieltä ole tullut kuin tummankeltaista limaa. Jossain vaiheessa kerroin, ettei mulle tule krapulaa. Ja tottahan se on, voin juoda pullon valkkaria, eikä hiukset ole aamulla kipeet. Mutta kyllä kaksi pulloa jo tuntuu, erityisesti silloin, kun tahti on nopea.

Tunnen itseni todella yksinäiseksi. Olen surrut, ettei minulla ole ystäviä. Kaikki on jotenkin eri elämäntilanteessa kuin minä. Jos todella pysähdyn miettimään tätä asiaa niin syy tähänkin löytyy alkoholista. Olen tehnyt itselleni pienen oman maailman, johon ei ketään muuta mahdu. En vastaa puhelimeen, enkä käy kylässä. Minulla ei ole harrastuksia. Kukaan ei itse asiassa tiedä, mitä mulle ihan oikeesti kuuluu, koska en milloinkaan kerro itsestäni yhtään mitään. Eihän mulla ole mitään kerrottavaa, kun ottaminen, sen suunnittelu ja ottamisesta palautuminen vie kaiken energiani. Eikä salailukaan ole mitään helppoa puuhaa. En halua itselleni ryyppykaveria vaan ympärilleni ihan tavallisia ihmisiä ja tavallista elämää. Juuri tästä tavallisesta normaalista elämästä olen omilla valinnoillani siirtymässä pois. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan jaksa perässäni loputtomasti juosta.

Onneksi lääkäriaika on vasta ensiviikolla. On aikaa miettiä, mitä mä sieltä haluan. Kuten kerroin, olinhan jo päättänyt, etten omasta ottamisesta puhu, mutta mietitään nyt. Sairaslomaa en ainakaan halua. Laprakokeisiin pitäisi varmaan tilata lähete. Mulla on ollut kolestroliarvot koholla johon yhtenä syynä on ottaminen. Samoin verenpaine. Maksa-arvot olen mittauttanut viimeksi helmikuussa; tipattoman tammikuun jälkeen. Silloin ne näytti ihan hyvältä, niin että sain itselleni luvan jatkaa helmikuusta eteenpäin kaksi käsin ottamista.

Eilen en ottanut, enkä ota tänään. Katsotaan nyt päivä kerralla eteenpäin. Toisaalta tämä on mielenkiintoista katsoa, millaiseksi elämä muuttuu, jos olen hetkisen ottamatta.

Hyvää ja raitista viikonloppua teille kaikille Toivottelee Anu

Mun vähentäminen alkoi kuukausi sitten elokuun 4.päivänä. Menneestä kuukaudesta olen ollut ottamatta 23 päivää. Maanantaista torstaihin sekä kolme perjantaita on mennyt puhtain paperein, mutta viikonloppuisin on tullut otettua. Tämä on minulle erittäin hyvä saavutus, kun viimeisen 8 vuoden aikana ei ole ollut kertaakaan yhtäjaksoista viittä viikkoa, jolloin olisin ollut työviikot ottamatta. Vietetyt tipattomat tammikuutkaan eivät ole olleet ihan täysiä kuukausia… Normaalisti on kulunut viikolla iltaisin pullo, puolitoista viiniä ja viikonloppuisin tuplamäärät. Olen päättänyt, että olen koko loppuvuoden ottamatta viikolla. Viikonloput tuntuu edelleenkin olevan ongelma. Huomaan, että salliessani itselleni ottamisen, on mun vaikea pysyä kohtuullisissa määrissä, koska silloin yritän jotenkin juoda juomattomienkin päivien edestä. Ikään kuin palkitsen itseni. Viime lauantai oli tosi paha sillä seurauksella, että koko sunnuntain makasin sängyssä ja oksensin sankoon keltaista limaa. Sydän hakkasi ja pelkäsin tosissani saavani sydänkohtauksen. Mittasin verenpaineet 98/145 ja lepopulssi oli 109. Pakko kai tässä on ajatella, että alkosta pitää luopua kokonaan.

Teen kovasti surutyötä yrittäessäni erota melkein ainoasta ystävästäni eli Viinistä.
Olen päättänyt, etten tapaa Viini-ystävääni enää työviikkoisin,
mutta viikonloppuisten tapaamisten yhteydessä tarraudun liikaakin häneen kiinni.
Imen ystävästäni kaiken irti ja loppujen lopuksi yhdessäolostamme tulee hyvin minulle raskas mieli ja se pahaolo jatkuu vielä seuraavaan päivään.

Tiedän, että meidän suhteemme on muuttumassa.
Viini- ystäväni ei lohduta minua surussani, eikä välitä mun masennuksesta.
Aina tapaamisten jälkeen olen entistä surullisempi ja masentuneempi.

Viini-ystäväni ei helpota kotitöissäkään samalla tavalla kuin aikaisemmin. Yhdessä innokkaana aloitetut siivousurakat ja remonttiprojektit ovat jäämässä aina kesken. Jossain vaiheessa vain huomaan röhnöttäväni sohvalla kun innostava ystäväni on muuttunut flegmaattiseksi ja passiiviseksi seuraksi.

Onhan minulla toki joitakin muitakin kavereita ja haluaisin joskus ottaa yhteisiin hetkiimme Viini-ystäväni mukaan. Mutta tämäkään kuvio ei tunnu enää toimivan. Viini-ystävästäni on tullut kovin omistushaluinen. Toisten kanssa seurustellessani Viini-ystäväni haluaa kaiken huomion ja tässä hän on onnistunutkin loistavasti. Illan mittaan ajattelen häntä yhä enemmän ja enemmän ja pian suurimpana toiveenani on vain nopeasti päästä viettämään kahdenkeskistä aikaa Viini-ystäväni kanssa. Läheisestä suhteestamme kukaan ei tiedä mitään. Jälkien peittely ja salaaminen on voimia vievää hommaa. Tiedän, että mun on erottava Viini-ystävästäni ennen kuin hän alkaa liikaa määräillä minua.

Nyt on taas viikonloppu edessä. Tänään en ota, enkä sunnuntaina, mutta lauantaina juon 4 tölkkiä lonkeroa illalla kello 18 jälkeen. Viiniin en koske. Pakko yrittää näin, vähän kerralla. Tavoitteena on että seuraavan kuukauden aikana olisi enemmän täysin selviä päiviä eikä mun tarvisi enää kertaakaan nukkua sangon kanssa. Täysraittiutta en vielä ole uskaltanut asettaa tavoitteeksi. Haluan antaa itselleni onnistumisen tunnetta siitä, että etukäteen päättäminä päivinä pysyn itselleni antamassa lupauksessani. Mutta onko tämä vain itsensä kiusaamista? Pääsisikö helpommalla kertalopettamisella? Tiedän, että tämä ilta ja huominen päivä on helppo, mutta vaikeita tulee olemaan sunnuntaina.

Moi Anu67! Hienoa kun olet pystynyt olemaan noin monta päivää juomatta! Tiedän tarkkaan tunteen, kun on koko viikon juomatta ja sitten tulee se fiilis viikonlopun alkaessa, että nyt sitten tosiaankin kiskon koko viikon edestä ja kaksin käsin… :blush:

Se ei sopinut mulle alkuunkaan, (tosin humalajuominen -siis kaatokännit, krapulat ym -ei ole mulla se suurin ongelma) ja viikon juomatta olleena viikonloppuna oli aina se olo, että nyt saan ottaa ja palkitsin juomattomuuden juomalla :confused: Älytöntä. Mun suurin ongelma on ollut suuret viikkomäärät, joka tulee helposti täyteen tissuttelemalla pari kolme viinilasillista illassa. Ihan tapajuomista siis.

Kirjoitinkin tuolla äitiketjussa aiemmin, että olen päässyt jonkinmoiseen tasapainoon tässä hommassa itseni kanssa. Voin ottaa ne pari lasia viikollakin jos mieli tekee enkä panttaa sitä viikonloppuun. Ja viikonloppunakin yritän pitää homman hanskassa, maksimissaan olen tässä nyt syksyn aikana ottanut kerralla 5 annosta. Tämä on sopinut mulle ja olen saanut viikkoannokset laskemaan yli 20 annoksesta noin 10-12 annokseen, joinain viikkoina annosmäärä on ollut 5-6. Toki tässä on vielä tekemistä, ei tämä mikään hurraamisen aihe ole kun nuo määrät ovat kuitenkin ihan joka viikkoisia. Parempaan päin olen kuitenkin menossa ja toivon, että joskus pääsen vielä pienempiin lukemiin ja ihan raittiisiin viikkoihin. Tämä on kuitenkin mun tapani vähentää, katsotaan tilannetta taas parin kuukauden päästä.

Hyvää syksyä Anu67, toivottavasti saat tsempin pidettyä päällä!

Hei Anu67 !

Toivottavasti sinulla menee ihan mukavasti.
Minä olen jatkanut entiseen malliin, tosin pientä vähentämisen poikasta on löytynyt.
Mulla oli pyöreet kymmenet pari viikkoa sitten, ja senhän tietää, että silloin otettiin,
kun isot kemut pidettiin. Ne onkin pitkästä aikaa noinkin kattava sosiaalinen tilanne meillä.
Mutta huomasin kyllä, että vaikka olimme varanneet oikein buffetruokailun ja sivistyneesti
ruoan kanssa viiniä, niin loppuihan se kesken ja lopulta booli kiinnostikin enemmän kuin ruoka.
Harmillista.

Nyt olisi taas yritettävä räpiköidä täältä suosta.
MIehen kanssa on otettu melkein entiseen malliin iltaisin, tosin hän kyllä ottaa vähemmän.
Viikonloppuna tulee otettua taas reippaammin.

Ihan holistin meininkiä se on, että aina miettii,että seuraavana maanantaina sitten aloitan juomattomuuden,
mutta ei se niin mene kuitenkaan.
Eilen otin ”vain” kolme olutta, eli tänään on ollut mukava päivä töissä:)
Töistä käsin onkin niin helppoa ajatella, että mitä sitä suotta sitten illallakaan, kun kerran päivä meni jo hyvin.
Mutkun totuus on se, että olut on kuulunut lähes kaikkiin kotona tehtäviin hommiin, niinkuin teilläkin.
Voi, voi.

Olen itsekin miettinyt, pitäisikö kylmän viileästi lähteä jollekin lekurille ja kertoa karu totuus.
Mutta niin ressukka olen, etten uskalla mennä, jos maksa-arvot tai muut näyttää jotain, eli
pitäisi olla juomatta ainakin kuukausi. Ja tuohan on jo aika härskiä itsensä ja lääkärinkin pettämistä.

Minäkin valitettavasti ajattelen, etten ilkeä mennä lääkärille, vaikka heillä onkin vaitiolovelvollisuus,
mutta näin pienellä paikkakunnalla kuin asumme, on tuttua labra- ja hoitohenkilökuntaa…
Onneton olen, ei voi mitään.

Mutta, Anu, toivon sulle kaikkea hyvää.
Tulen tänne taas purkautumaan jossain vaiheessa.
Hyvää syksyn jatko kaikille!

Mulla meni yhdeksän viikkoa täysillä. Olin siis ottamatta työviikolla ja viikoonloputkin meni kohtuudella. Siis todella huomattava vähennys. Ensin oli vaikeaa tottua uuteen olotilaan, kotikin näytti erilaiselta kun sitä katseli selvinpäin…

Kaksi mennyttä viikkoa on ollut vähän huonompia, olen nimittäin ottanut parit lasit. Eihän parissa lasissa ole mitään, mutta kun mulla tahtoo aina mennä melkein koko pullo :frowning: . Nyt on taas pakko ryhdistäytyä ja vetää täysillä viikot.

Ehkä mulle sopisi paremmin kokonaan lopettaminen kuin viettää silloin tällöin pikku lomasia ottamisesta. Koska nytkin tuntuu jotenkin helpottavalta ajatella, ettei tarvi koko tammikuulla ottaa lainkaan.
Hyvää tipatonta kaikille toivottaa Anu

Vaikka olen Anua nuorempi, kolmekymppinen nainen, on hänen käymissään tuntemuksissa yhtäläisyyksiä omieni kanssa. Mietin alkoholia, sen juomista ja/tai yritystä olla juomatta joka päivä. Olen uuden vuoden jälkeen ollut ottamatta, lukuunottamatta yhtä snapsia. Tästä kuusta piti tulla täysin raitis, mutta kummasti on lupaus höllentynyt kun tietoon on tullut juhlia, jotka ovat tässä kuussa ja joissa on “pakko” juoda. Siksi annoinkin itselleni jo luvan ottaa sen yhden paukun, kun tiedän ettei ole muka mahdollisuutta enää pitää tipatonta kuukautta ja peli on tavallaan jo menetetty. Tällaista se on ollut pitkään, itsekurini on todella heikko mitä tulee alkoholiin. Alkoholinkäyttöni on nuoruudesta asti ollut aika hurjaa, olen elänyt monta vuotta tyyliin yhdet kännit per viikonloppu, onneksi en aiemmin ottanut viikolla mitään, mutta viime vuosina käyttö on muuttunut enemmän tissutteluksi. Tissuttelen sekä viikolla että viikonloppuna ja joskus tissuttelu riistäytyy kunnon känniksi viikonloppuisin ja krapula on armoton seuraavana päivänä. Ensimmäistä kertaa olen alkanut tuntea että on tosi vaikea olla kokonaan juomatta. Tissuttelun aiheuttama rentoutuminen on juurtunut jo aika syvälle alitajuntaan ja sitä tunnetta välillä todella kaipaa. Ja se on huolestuttavaa. Viinanhimosta on tullut totta.

Tällä hetkellä tavoitteeni on vähentää alkoholinkäyttöä reilusti. En ole vielä valmis lopettamaan kokonaan, mutta haluan vähentää. Ensimmäinen tavoitteeni on lopettaa tissuttelu viikolla kokonaan. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska en ole vielä montaa vuotta sitä tehnyt. Vaikeampi tavoite on lopettaa kännäily kokonaan. En halua juoda itseäni humalaan viikonloppuna. Pyrin juomaan korkeintaa 5 annosta kerralla. Ette ole siis yksin ongelmienne kanssa, tässä yksi vähentäjä. Kaipa tämäkin on hyvä ensimmäinen askel, tulee reilusti kaapista ulos ongelmansa kanssa. Kiinnostaisi tietää, mitä te muut teette kun viinanhimo iskee, miten estätte “yhden paukun” ottamisen viikolla?

Minulla on jo pitempään ollut riesana juuri viikolla tapahtuva “työmurheiden nollaaminen” tissuttelemalla. Viikonloppuisin olen usein osannut relata muutenkin. Joulukuu meni rauhallisemmin ja vuosi on alkanut tipattomasti, kun päätin, etten kanna kaupasta kuin korkeintaan Nikolaita (sitä onkin tullut maisteltua useampana iltana). Ei kai tässä mikään niin tärkeää ole kuin päättää ettei ota sitä ekaa olutta tai viinilasia millään verukkeella.

Nyt jo tuntuu siltä, että “nollaamalla” murheet muuttuivat vain syvemmiksi. Skeptikkona epäilen silti, mahtaako tipattomuuskaan pelkkää auvoa tuoda pitemmän päälle. Tunnen monia alkottomia, jotka ovat pillerikierteessä työ- ja ihmissuhdemurheidensa takia.

Tipaton tammikuu takana. Voi miten hyvältä mä näytin kiloja tippui 3 ja naamasta laski punotus ja turvotus.
Jep, kuukauden siis kuukauden pystyin olemaan kokonaan ilman ja olen siitä tosi tyytyväinen, mutta samalla huomasin miten koukussa juomaan olen. Ensi-innostuksen laannuttua laskin päiviä ja tunteja, jolloin saisin taas ottaa. Nyt tämä jatkuu taas samoin kuin ennekin. Tänään en ota, mutta huomenna kylläkin. Ihan kevyesti menee arki-iltana punkkupullo ja aamulla normaalisti töihin. Viime syksynä sain motivoiduttua itseni ja mieheni että olimme ottamatta työviikot. Nyt helmikuussa ote on lipsunut. Ehkä tämä on taas uusi alku

Paljon juoneena ja vieläkin juovana taitaa ainoa keino olla se täysraittius,kokemusta muista jutuista on! Piste iin päälle kerrasta!Kaikki muu meille juopoille on valhetta,käsittääkseni.

Vielä pitäisi kolme päivää jaksaa olla töissä niin sitten alkaisin 4 viikon kesäloma. Viimevuoden kesäloma oli aivan kauhea. Otin joka päivä. Parhaimpina päivinä aloitin jo yhdeltä. Eli siis melkein huuhtelin aamupalan viiniryypyllä alas! Nyt elättelen toiveita, että tämä kesä menisi paremmin.

Jos voisin niin siirtäisin kelloa kymmenen vuotta taaksepäin, enkä olisi koskaan aloittanut tätä kauheeta läträämistä. Olisin mitä todennäköisemmin edelleen hoikka, rahaa olisi säästynyt ja ehkäpä minulla voisi olla pieniä lapsia.

Rankinpien lapsettomuushoitojen aikana olin toisinaan ihan tyytyväinen ettei “vielä tärpännyt” sainpa vielä kuukauden lisä aikaa elää totutulla tavalla. Ja olihan minulla jälleen kerran syy ottamiseen. Kun hoitoja oli jatkunut vuosikaudet pelkäsin sitoutua adoptio-prosessiin, koska en luottanut itseeni riittävästi. MItä jos en pystyisikään lopettamaan juomista kun/jos saisin pienen kiinalaistytön? Ja tässä sitä sitten ollaantehtyjen valintojen kanssa. Tällä hetkellä lapsettomuus ei häiritse enään minua niin kovasti. Serkkuni sai vuodenvaihteessa pienokaisen ja olen jopa pystynyt pitämään lasta sylissä ilman suurempia tunteen purkauksia.

Mutta olenhan minä vielä nuori. Täytän marraskuussa 42 -vuotta. Niillä valinnoilla, joita teen tänä päivänä on merkitystä myöhempään elämääni. Ihmisen vanhentuessa huonot elintavat alkavat näkyä entistä selvemmin ulkonäössä. Nuorena sitä voi tehdä, syödä ja juoda miten haluaa eikä se missään näy eikä tunnu. Nykyään on toisin. Kasvoista näkee onko “hyvin hoidettu” tai elänyt rankkaa elämää.

Eilen olin ottamatta, mutta juhannus meni aika täysillä. Oltiin mökillä ja siellä oli samanhenkistä porukkaa. Viinilasin juon heti tyhjäksi. Koskahan mä alkaan juoda suoraan pullosta?

No,ite juonut vuosia ja enempi tai vähempi. Tänään taas sen pulloni kumonnut. Työmatkalla olen,enkä kotiin viitsi lähteä,(siis sinkkuna olen),ku kukaan ei oottele niin helpotustahan vaan viinasta otetaan. Syömään,juomaan,nukkumaan…töihin jne…Elämä on…

Tiedoksi vaan teille kaikille, että alkoholin kanssa läträämistä ei kannattaisi jatkaa yhtään, jos huomaa että se alkaa tulla itselleen ongelmaksi. Lääkärien antamat päivä ja viikko annosra-jat eivät ole mitään turhia ihmisten kiusaksi tehtyjä laskelmia vaan asiantuntijoiden tutkimuk-siin perustuvaa todellista tietoa siitä milloin suurkäyttö alkaa muuttua todelliseksi ongelmak-si.

Olen tullut lomalta takaisin töihin jo kaksi viikkoa sitten. Ahdistus ja masennus on huipus-saan. Miksi minä olen päästänyt itseni tähän tilanteeseen? Nyt olen varannut ajan terapeutil-le, ensimmäinen aika on ensiviikon maanantaina. Kasvot ovat turvonneet ja tuntuu että kä-detkin tärisee. Mulla on kolme siskoa ja yksi veli. Tapasin pari viikkoa sitten vanhimman sis-kon, joka on nyt 59 vuotias. Sisko on mua seitsemäntoista vuotta vanhempi ja näyttää pa-remmalta kuin minä. Meidän kasvonpiirteet ja perimä on luonnollisesti samanlainen. Siinä sen näkee mitä itsensä hoitaminen ja oikeanlainen syöminen ja liiallisen alkoholin välttämi-nen tekee ihmisen ulkonäölle. Sisko näyttää todella hyvältä, mun käsivarsissakin on enem-män läskiä kuin sen mahassa. Vuosikymmeniä sitten mä olin yhtä hoikka kuin sekin. En muista onko siitä ollut koskaan puhetta, mutta opiskeluaikoina kävin ammattimallikurssin ja pääsinkin jopa pariin kuvauksiin. Siksi nämä ulkonäköasiat tuntuvat olevan erityisen tärkeitä mulle. Joskus ajattelin, että lopetan sitten jos juominen alkaa näkyä naamassa. Onhan se näkynyt naamassa jo vuosikausia, mutta ei sitä lopeteta niin vain yhtäkkiä.

Sisko tietää kyllä, että mä käytän, mutta siitä ei puhuta. On joskus sattunut soittamaan huo-noon aikaan ja minä tyhmä vielä vastasin. Nyt olen kyllä oppinut sen että ottaneena en vas-taa puhelimeen laitan sen usein äänettömälle. Ei sitten ainakaan puhelimen pirinät häiritse omaa tuntoa.

Nyt mä yritän olla tämän viikon ottamatta. Tiedossa hikoilua ja ahdistusta, unettomia öitä. Onneksi mulla on kotona oxepamia, niin saan ehkä vähän oireita lievitettyä.

Kaksi viikkoa sitten sain oudon vatsataudin. Mikään ei pysynyt sisällä. Kamalia kouristeluja jos söin jotain. Niimpä siksi päätinkin olla syömättä. Ensin olin päivän syömättä ja sitten toisen päivän. Sitten päätinkin aloittaa kunnon paaston. Kaikenkaikkiaan viikko meni enkä syönyt mitään. Join kylläkin; yritti teetä, tuoremehua,vettä, laimeaa kasvislientä. Olo tuntui mahtavalta. Aloin siis vahingossa paastolle. Edellisestä paastoamisesta olikin kulunut jo varmaan viisitoista vuotta. Mies joi olutta. Se naureskeli olevansa olut-paastolla. Tuon viikon aikana laihduin neljäkiloa. Tosin se oli osaltaa nestettä ja nythän ne kilot on tuleet jo takaisin. Paaston aikana ajatus toimii jotenkin erilailla. Aviomiehen oluen lipittely tuntui turhalta ja huomasi miten pienellä sitä tulee toimeen. Itsetunto oli huipussaan. “Minä pystyn paastoamaan; kieltäytymään ruoasta ja alkoholista. Voiko mikään olla minulle mahdotonta?” Päätin vakaasti että paaston lopetettuani alan terveellisemmän. Sehän olisi paljon helpompaa kun saisin sentäs syödä. Kasvihuone pullisteli meheviä kurkkuja ja marjapensaissa oli vielä paljon pomittavia marjoja jäljellä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Aloitin syömisen tietenkin varovaisesti ja itse asiassa otin kyllä lasillisen viiniäkin.

Niin se alkoi taas kerran pienestä ja on paisunut ihan älyttömyyksiin. Tämän viikon maanantaina havaitsin, että viikonlopuksi ostetut kaksi 3 litran viinikanisteria olivat melkein tyhjät ! Melkein kuusi litraa viiniä oli valunut kurkusta alas. Ehkä mieheni oli ottanut muutaman lasin, mutta kyllä minä pidin huolen siitä, että varmasti sain oman osuuteni.

Tässä olen. Jälleen kerran. Itse inho huipussaan. Asetan itselleni päämäärän ja saavutettuani palaan taas entiseen elämääni. Vähän sama juttu kuin koulussa Gooperin testissä. Laitoin iselleni tavoitteeksi juosta 2 kilometriä, kun olin saavuttanut tuon tavoitteen aloin kävellä. Ja samanlaisia tavoitteita olen aikanaan asettanut itselleni kun olen halunnut pyrkiä opiskelemaan. Meidän tiedekuntaan oli pienet sisäänpääsyprosentit, mutta minä halusin näyttää koko maailmalle ja itselleni että kyllä minä sinne pääsen. Ja niin pääsinkin ja vielä hyvin arvosanoin. Mutta sen jälkeen en jaksanut enään opiskella. Sain tentit suoritettua nipin napin ja joskus vieläkin ihmettelen, että olen valmistuntut

Nyt minun pitäisi tehdä päätös olla ottamatta. Ja kun oikein tarkkaan lukee edellisen lauseen niin siinähän minä itse annan jo vastauksen miksei nämä päätös yritykset onnistu. Sanon" minun pitäisi tehdä päätös ". Jos ihan rehellisesti vastaan itselleni niin en haluaisi edes lopettaa. Kauhulla oikein ajattelen että mitä ihan oikeesti pitää vielä tapahtua, että korkki menisi lopullisesti kiinni?

Työkaveri kertoi naistuttavastaan, joka saattaa illan aikana juoda 16 olutta. hänellä on kuulemma vakava alkoholiongelma. Uusi aviomies on ihan kypsä, eikä enää jaksa katsella nuorikkonsa ryypäämistä. No tämä nuorikko on jo kypsään ikään ehtinyt osa-aikaeläkeläinen. Nyt tämä nainen yrittää paikata tilannetta sillä että on kuulemma yrittämässä pääsyä takaisin kokoaikaiseen työhön. Kauhistelen toisten työkavereiden kanssa että miten voi? Ja vielä nainen! Ja samassa tilanteessa olen itse. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että mahtoiko tuo juttu olla minulle jotenkin epäsuora vihjaus. Ehkäpä työkaverit ovat sittenkin huomanneet minussa jotain poikkeavaa. En jaksa enään tätä kaksoiselämää. Eristäydyn yhä enemmän ja olen koko ajan varovaisempi puheissani; minulla on suuri salaisuus, joka ei saa paljastua. Sitten vielä ihmettelen miksi olen niin yksin ja masentunut.

Palataan huomenna. Tänään ajattelin olla ottamatta. Kotiin päästyäni menen katsomaan olisiko suppilovahveroita jo metsässä. Hirvikärpäsiä siellä ainakin on !

Eilen kävin metsässä.Hirvikärpäsiä oli enemmän kuin suppilovahveroita. Täytyy vielä odotella muutama viikko, että kasvaisivat isommiksi.

Ja viiniä meni.

Tänään täytyisi pullottaa kotiviini. Ja niin kuin päätin, etten tee kotiviiniä, mutta pakkohan se oli kun pakkaseen ei enää mustaherukoita mahtunut.

Mies lähti viikon mittaiselle työmatkalle. Kovasti varoitteli minua ottamasta liikaa viiniä, että pääsisin aamulla varmasti töihin. Näinkö se mulla nykyään on, että viinin jokapäiväinen lipittely on ihan yhtä normaalia kuin aamukahvien keittäminen.

Viimeaikoina olen pohdiskellut omaa itseäni ja menneisyyttäni. Miten minusta on tullut tällainen ja miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn? Olen aina ollut jotenkin yksinäinen ja outo. Kasvoin maaseudulla pienen maatilan tyttönä kaukana kaikesta. Kotona ei käytetty silloin lainkaan alkoholia. Nykyään isä ja äiti samoin kuin sisarukseni saattavat ottaa oluen tai lasillisen viiniä.

Ennen kouluun menoa en ollut koskaan tottunut leikkimään ikäisteni kanssa. Ala-aste oli kamala. Olin kolmantena pyöränä ja kelpasin ystäväksi silloin, jos jonkun paras kaveri sattui olemaan sairaana tai muuten pois koulusta. Viidennellä luokalla minulla oli kaverina yksi kuudesluokkalainen tyttö, mutta kuudennella olin taas yksin. Kerran vanhempani ajoivat autolla koulun ohi ja huomasivat kun välitunnilla nojailin koulun seinään. Illalla äiti kyseli aivan ihmeissään, että eikö sulla ole ystäviä. Sanoin, että: ”tottakai on. Olin siinä silloin vain yksin koska kaverit eivät olleet vielä ehtineet tulla ulos…”

Yläaste ja lukio jatkui samalla tavalla. Onneksi säästyin kuitenkin pahimmalta kiusaamiselta. Kotona annoin ymmärtää, että kaikki on hyvin. Silloin haaveilin aikuistumisesta ja koulun loppumisesta, koska kuvittelin yksin olemisen olevan jotenkin helpompaa aikuisena. Mutta eihän se näin ole. Ahdistus on vain lisääntynyt.

Olen kaikkialla ulkopuolinen yksinäinen ja outo. Tämä on taas tullut jotenkin erityisen voimakkaana esille, kun työkuviot ovat muuttuneet ja tämän hetkisessä työyhteisössä on toistakymmentä saman koulutuksen saanutta ja samoja työtehtäviä hoitavia henkilöitä. Sanon äidilleni ja miehelleni, että töissä on tosi kivaa ja olen niin tyytyväinen elämääni, työhön ja työkaverit on kivoja. Tosiasiassa minua syrjitään ja eikä minulla ole ketään ystävää täällä. Tuntuu pahalta, koska muut tuntuvat olevan tiivistä tiimiä. Opintomenestys oli heikko, pikkuhiljaa on alkanut tuntua, etten osaa ja hallitse työtäni niin kuin pitäisi. Pian mä en edes jaksa yrittää. Olen tosi hiljainen ja välttelen ihmisiä. En edes muista, koska olen käynyt henkilöstöruokalassa. Jätän menemättä yhteisiin tapahtumiin. Eihän työkavereiltakaan voi vaatia liikaa ymmärrystä mua kohtaan. Mutta tosi asiassa en ehkä selvityisi tästä elämästäni, jos en olisi luonut itseni ympärille kuorta ja omaa maailmaani. Tämä oma maailmani on pieni noidankehä, joka vetää minua koko ajan etäämmälle toisista ja todellisuudesta ja alkoholiongelmani vain pahentaa tätä kierrettä.

Ensimmäisen kerran kirjoitin tänne elokuussa 2008. Silloin oli takana järkyttävä kesä, jolloin otin joka päivä. Tuosta ajasta on kulunut puolitoista vuotta ja itse alan olla jo reippaasti yli 40 -vuotias nainen. Ottamisen merkit alkaa näkyä koko ajan selvemmin. Jo vajaasta pullollisesta kasvot ovat niin turvoksissa, että en kehtaisi mennä töihin. Silmäkulmiini on ilmestynyt pysyviä syviä juonteita ja mahani on kasvanut ihan merkittävästi. Ehkä se on niin, että mitä kroppa kesti nuorempana niin nyt se rupee rupsahtamaan jo huutamaan ulkopuolisilta apua. Kaikki nämä selvät ulkopuolisen silmin nähtävät muutokset ovat tulleet viimeisen 1,5 vuoden kuluessa. Reilu kuukausi sitten sain mahahaavan ja olin siitä tosi kipeenä. Lääkäri määräsi tehokkaat lääkkeet ja nyt olo on ihan normaal. Lääkistystä mun täytyy jatkaa ainakin 3 kuukautta. Lisäksi mä syön kolestroli- ja verenpainelääkettä. Jotenkin ajattelen näiden kaikkien johtuvan liiasta viininjuonnista. Alkoholin sietokykyni on käsittämätön. Saatan juoda lauantai-illalla pari pulloa viiniä ja seuraavana aamuna kymmenen aikoihin puhaltaa nollat. Olemme hankkineet kotiin samanlainen alkometrin, jota poliisit käyttää omassa valvonnassa. En ota enään kulausta vaan kerralla menee koko lasi. Toisaalta voin lopettaa tietyn pisteen jälkeen. Kuten olen todennut, en ole koskaan sammunut, niinkuin siitä voisi olla jotenkin ylpeä. Onhan sekin osanlaista sammumista, että huomaa olevansa niin humalassa, että on pakko mennä heti nukkumaan. Sitten yöllä ei herää lainkaan vaikka palohälytin menee rikki ja alkaa taukoamaatta huutamaan. Onneksi mun mies oli silloin selvemmällä linjalla, eikä kyse ollut todellisesta hälytyksestä vaan vain patteriviasta.

Ensimmäisen kerran aikuisiälläni aloitin terapian. Kävin siis vuosikausia opiskeluaikana terapiassa. Ekan kerran olin tän viikon keskiviikkona ja heti aluksi kerroin terapeutille, että mun ongelma on yletön tissuttelu ja pelkään että homma karkaa pian kokonaan käsistä. Tuntui hyvältä purkaa sisintään jollekkin joka kuunteli, vaikkakin teki sen maksusta. Hyvä oli myös se, että pystyin itkemään. Seuraavan kerran menen sinne ensiviikolla.

Katsotaan nyt mihin tämä elämä lähtee menemään. Kirjoitanko minä tälle keskustelupalstalle seuraavan kerran vuoden kuluttua ja totean asioiden menneen vieläkin huonommaksi kuin ne nyt ovat.

Olen sitoutunut käymään terapeutilla kymmenen kertaa tai tämän kevään. En oikein tiedä mitä se tuo mukanaan. Päätöksenteko on vaikeaa siitä, että lopettaisi tai edes vähentäisi ratkaisevasti omaa ottamistaan. Pidän itsepintaisesti kiinni omasta oikeudestani ottaa ja samalla kuitenkin tiedostan, mihin oman oikeuden holtiton käyttäminen johtaa.

Voimia teille kaikille kanssasisaret ja -veljet. Eletään päivä kerrallaan.

Ja nyt sen päätin, en ainakaan tänään ota!

Aloitin terapian maaliskuussa. Aivan ihana ja ymmärtäväinen vanhempi naishenkilö, jonka kanssa kemiamme kohtaavat. Hän tuntuu tietävän mitä ajattelen ja toivon. Alussa kerroin reippaasti, että olen huolestunut kovasti omasta alkoholin käytöstäni. Kävimme läpi tilanteita, jolloin halusin juoda sekä menneisyyttä, mikä tähän on johtanut. Lupasin itselleni (ja terapautille) olla ottamatta yhtenä päivänä viikossa. Olisin ollut valmis useampienkin päivien tipattomuuteen, mutta terapeutti ehdotti varovaista alkua, ettei sitten tule pettymyksiä. Eka viikko meni hyvin. Sain pinnisteltyä neljä puhdasta päivää!! Ylitin itseni ja terapeutti oli ihanan kannustava. Sitten aloin lipsumaan, mutta en kertonut tätä terapeutille. Kävimme kaikkia muita asioita läpi ja ajattelin hoitavani oman päihdeongelman siinä sivussa, sitten kun saan muuten oman pääni ja mieleni kuntoon. Kaikki akoi siis hyvin, mutta harmittavasti terapeuttini sai vakavan sairaskohtauksen, eikä pysty palaamaan töihin ennen syksyä.

Kevät kaiken kaikkiaan on mennyt ihan hyvin, mutta toisaalta hyvin huonosti. Oma kunto ja alkoholin sietokyky ovat alkaneet heiketä yllättävän nopeassa tahdissa. Esimerkiksi 1. aikaisemmin ennen parin kolmen päivän juomattoman illan jälkeen teki vaan vähän enemmän mieli. Nyt sitä on jatkuvassa hermostuneessa mielentilassa; ei oikein tiedä mitä tekisi ajatukset pyörivät vain juomisen ympärillä. 2. Reippaasti otettujen iltojen jälkeen käteni ovat alkaneet tärisemään ja ääneni on entistä matalampi. 3. Turvotus ja kasvojen punotus on järkyttävää. 4. Minulle on tullut viinillä kasvatettu kaljamaha. jossa on selluliittiä enemmän kuin takapuolessa 5. Yhden tai kahden juomattoman päivän jälkeiset yöt ovat äärimmäisen hikisiä. Ei puhettakaan, että sängyn voisi pedata normaalisti, edes siten, että heittäisi täkin lakanan päälle. 6. En koskaan kerro toisille, että olisin ottanut yhden siiderin tai lasin viiniä. Olen antanut tuttujen ja työkavereiden ymmärtää, etten käytä enää juurikaan alkoholia. Eli en osallistu niihin normaaleihin höpöttelyhin, jolloin kerrotaan saunasiidereistä, terasseilla käynneistä tai puhumattakaan, että voisin sanoa, mitä hassua tuli vahingossa tehtyä kun olin ottanut kaksi kaljaa. Kaiken ottamisen yllä on vain suuri häpeä ja voimavarani menevät sen piilottelemiseen. 7. Käyn eri Alkoissa ostoksilla ja pyrin maksamaan käteisellä. Ostan normaalisti pahvipöniköitä, koska ne on niin helppoja; huomaamattomia tuoda kotiin, ei kolise kaapissa, niistä riittää pidempään kuin pullosta ja sitten pahvit voi heittää vaan takkaan, eikä tyhjiä pulloa tarvi palauttaa alkoon.

Siis ihan oikeesti tämä on järkyttävää syöksyä alaspäin. Koska tiedän tilanteen oman vakavuuden yritän koko ajan pelastaa itseäni ja päättää lopettaa juomisen. Mikä on syynä päätösten epäonnistumiseen? Henkisesti ja fyysisesti mä olen tällä hetkellä erittäin väsynyt ja syvästi masentunut. Mielialalääkkeistä ei tunnu olevan mitään apua. Normaaleina arki-iltoina nukun parituntia ja vasta sen jälkeen jaksan tehdä pikkuhommia (ilman viiniä). Jos heti kotiin tullessani tempaan parilasia viiniä, niin silloin jaksan pinnistellä ilman iltapäivänokosia.

Voi ei nyt mun on pakko lopettaa.

Paljon voimia teille kaikille, jotka kamppailette näiden samojen ongelmien kanssa !!

Hei Anu67,

kiva kun päivitit kuulumisiasi. Olen seuraillut palstaa jo pidemmän aikaa, mutta vasta ihan viime päivinä vasta kirjoitellut jotakin. Valitettavan tutulta nuo kuulumisesi kuulostaa. Minä olen nyt niin täysin kyllästynyt itseeni ja olen jotenkin havahtunut siihen tosiasiaan, että muutoksen on tultava… ja myös siihen ,ettei se muutos mistään tule, jos en sitä itse tee. Ainakin vuoden päivät olen hujannut itseäni tyyliin, “tänään vielä ja sitten se on loppu”. Mutta niin se loppu on vaan antanut odottaa itseään. Nyt tahdon oikasti suunnanmuutoksen elämääni. Minua aianakin kannustaa lueskella täällä elämäntapaansa muuttaneiden kommentteja.

Niin se vaan on, että olen aivan loppu ja väsynyt etten edes löydä sanoja kuvaamaan olotilaani. Ma-ti ja ke olen ollut ottamatta. Hyvä niin. Tarkoituksenani on olla ottamatta myös viikonloppu. Olen niin väsynyt tähän juomiseeni, että enää en kerta kaikkiaan jaksa ottaa. Mä pelkään, että menetän kaiken, jos jatkan tätä eteenpäin. Onkohan tämä minun pohjani, josta ei ole kuin kaksi tietä eteenpäin.

Surkeinta, mitä tiedän on juopot naiset. Mikä minut erottaa juoposta vanhasta naisesta? Minulla on kaljamaha, punainen turvonnut naama, tärisevät kädet ja aivan uskomaton kyky juoda suuria määriä viiniä. Puolitoista laatikkoa menee kevyesti viikonloppuna. Olenko muka parempi kuin toiset juopot sen takia, että olen pystynyt käymään töissä ja rajoittamaan tissutteluni iltoihin ja viikonloppuihin, enkä ole ollut sairaspäivillä kotona parantelemassa krapulaani? En todellakaan, vaan olen yhtä surkea ja säälittävä kuin puistonpenkillä rähjäisissä vaatteissa nuokkuva dogis. Ulkopuolisen silmin katsoen enemmän myötätuntoa annan heille syrjäytyneille ja alkoholin orjiksi joutuneille kanssasisarilleni, joilla ei ole enää edes halua tai toivoa elämänsä parantamiseen. Pystyvätkö he edes hakemaan apua?

Minä olen elämäni käännepisteessä. Menetän pian koko elämäni vain siksi kun en halua luopua elämääni tuohoavasta riippuvuudesta. Mutta voiko riippuvuudesta päästä itse irti? Nyt yritän sinnitellä tämän viikonlopun yli ja kirjoittelen tänne tuntemuksiani, siitä miltä tuntuu viettää selvä viikonloppu sitten tammikuun tipattoman.

Kiitos kommenteistasi Heikku ja tsemppiä myös sinulle!

Tuolla lopettajien puolella on useampikin kaltaisesi nainen, joka on päässyt omin voimin viinasta eroon. Vai onko se omin voimin, jos saa netissä vertaistukea? Toisaalta - paljon helpompaahan raitistuminen on, jos saa kasvokkain tukea samat vaiheet läpikäyneiltä. Eilen tupsahti AA palaveriin aivan sinun kaltaisesi nuori nainen. Minua ainakin ilahdutti kovasti se helpottunut olo, joka hänelle tuli, kun sai asiansa kerrottua meille muille. Pysähdy myös pohtimaan ihan sitäkin vaihtoehtoa, jos pyytäisit oman kuntasi A-klinikalta lähetettä kuntoutukseen. Alkoholismi on kuin juna Helsingistä Rovaniemelle. Helsingistä lähdetään salonkivaunulla kristallilaseja kilistellen. Rovaniemelle päädytään tavaravaunussa kossupulloa syleillen. Kaikilla asemilla voi junasta nousta pois. Jos raitistuminen edellyttää nöyrtymistä ja avun hakemista, kaikkein viksuimmat hakevat apua jo Keravan asemalla. :smiley: