Antilooppi? Julia? Skydriver? Missä olette?

Cyber-maailmassa, raittiina? Where are you…

Moi!

Siitä on niin pitkä aika, kun olen Antiloopin sielussani kirjoittanut, etten päässyt edes sisään tänne. Vuosien aikana ovat päässeet unohtumaan salasanat ym. tarvittavat vippaskonstit. Siksipä loin tällaisen uutta ja ylevää tulemistani kuvaavan tunnuksen, vaikkei tilanteeni niin ylevä olekaan.

Paljon on ehtinyt tapahtua neljässä vuodessa (muistan kirjoittaneeni täällä Antilooppina viimeksi joskus vuoden 2008 aikana). Ovat vaihtuneet työpaikat, kaupungit, siipat, kaikki. En minä sillä, etteivätkö nuo muutokset olisi suurelta osin myös positiivisia. Mutta negatiivista on se, että raittiuskin on ehtinyt vaihtua tuurijuoppouteen. Tuskin tarvitsee termiä sen kummemmin avata. Tämän kanssa rämpiminen on kuulunut elämääni. Silloin aikoinaanhan minä aktivoiduin täällä sellaisessa tilanteessa, jossa join käytännössä koko ajan. Nyt aktivoidun tilanteessa, jossa saatan elää raittiina kuukausia, kunnes sitten retkahdan ja siinä meneekin sitten paljon pieleen. Yrittämästä en ole lakannut ja A-klinikan tuestakin on ollut apua. Mutta vapauteen en ole vielä päässyt käsiksi.

Alkoholismi on hirveä ongelma. Mutta muistan sen olleen selätettävissä. Sanon näin silläkin uhalla, että saman tien voi hyvin alkaa erinäinen dogmien luettelo siitä, kuinka alkoholismi on parantumaton aivosairaus. En kylläkään muista, ketkä silloisista nimimerkeistä noita kiihkeimmin luettelivat, mutta toivottavasti tällainen asioiden ilmaisemisen tapaan liittynyt sodankäynti olisi Plinkistä tällä välin kadonnut. Kaikkihan täällä kuitenkin samasta syystä ovat ja suurin piirtein samoihin suuntiin tähtäämässä. Hyvä muuten, että täällä on nykyään Lopettajille ihan oma alueensa. Sitähän toivottiin ylläpitäjältä aikoinaan melko pitkäänkin, jos oikein muistan.

Mikään ei tietenkään ole aivan totaalisen synkkää tässä elämässä. Olen saanut tehdä mielenkiintoisia töitä ja kohdata monia sellaisiakin haasteita, joista kaukana maalla saattoi vain haaveilla. Nykyään asun kaupungissa ja minulla on pieni perhe. Monet asiat ovat siis myös kunnossa, vaikka juomisongelmani onkin ollut aktiivisena. Saman johtopäätöksen vain olen saanut tehdä, kuin silloin vuosia sitten, että juomiseni estää minua elämästä kokonaan sitä kaikkea hyvää, mitä elämässä kaikkiaan on. En tarkoita sitä, että juomisen lopettamiselta nyt hakisin jotain sellaista, että elämäni tulisi vieläkin täydemmäksi ja vieläkin tyydyttävämmäksi ja vieläkin isommaksi… Mutta niin se vain on, etteivät juovan alkoholistin aistit, tunteet, järki, suhteellisuudentaju, sosiaaliset suhteet ym. ym. ole raittiita. Alkoholi hallitsee kaikkea, joi taikka ei. Tuntuu kuin koko perhanan riiva olisi eräänlainen filtteri, jonka läpi KOKO ELÄMÄ suodattuu: ja aina jotain oleellista ja täyttä siitä jää välille.

Muistan jonkun joskus sanoneen - ellen sanonut niin itse - että toivoa on juuri silloin, kun on epätoivoa. Ehkäpä yritän uskoa siihen nyt itse. En tiedä, millä ilveellä tästä taas nousen, mutten minä tiennyt silloinkaan, kun nousin jo aika pitkäänkin raittiuteen. Olen aika varma, että ilman niitä vuosia olisin jo vainaa - yhtä varma kuin siitä, että nyt hallinneen juomisen seurauksena olen vainaa melko pian.

Tuli muuten juuri 50 tuntia raittiutta täyteen, mutta se menee krapulan ansioksi. En osaa pitää tätä tilaani vielä aivan “oikeana raittiutena” (mitä ikinä se sitten on). Tässä edetään nyt tunti kerrallaan.

Päätän nyt siihen, että yhdyn vielä itsekin tuohon kysymykseen: Missä ne vanhat nimimerkit ovat - ja keitä olette te nykyisin aktiiviset kirjoittajat?

Kaikkia tarvitaan. Raitista sunnuntaipäivän jatkoa!

Tervehdys Antilooppi. Nimeni on Kaaleppinen, olen alkoholisti, lääke-, peli- ja läheisriippuvainen, joka oman ymmärryksen mukaisen Jumalan armosta, AA:n ja sieltä löytyneiden työkalujen sekä ystävien, Päihdelinkin, psykoterapian, A-klinikan, A-killan, perheen sekä läheisteni avulla saanut elää edellä mainituista riippuvuuksista vapaana jo jonkin aikaa. Päivän kerrallaan.

Omalla kohdallani elämässä kävi siten, että toivoa todellakin löytyi vasta todellisessa toivottomuudessa. Tilanteessa jossa olin sinnikkäästi yrittänyt tuhota itseni lukuisin eri keinoin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tänään elän päivän kerrallaan lisäajalla, joka jatkuu juuri niin kauan, kuin olen vain halukas elämään. Jos en enää haluaisi, olisi suhteellisen helppo palata entiseen. Tänään pidän kuitenkin omalta osaltani huolen, että aamulla herätessäni, aloitan päiväni sillä asenteella, että olen valmis mihin tahansa, ettei entiseen tarvitse palata.

Olemalla ennakkoluuloton, samalla ollen avoin kaikille apukeinoille, ei minun tarvitse pelätä paluuta entiseen tänään. Omalla kohdallani olen pelännyt elämässäni niin paljon kaikkea, kaikkia, etten enää haluaisi elää, jos raittiina tarvitsisi jotain pelätä koko ajan. Pelko löi minut polvilleen, tuoden tarvittavan nöyryyden, luopuakseni väärän ylepyden tuomista ennakkoluuloisista peloista esimerkiksi AA:ta kohtaan. Tänään voin siis todeta olevani kiitollinen pelosta, ilman sitä olisin edelleen vanki, en vapaa.

Tervetuloa taivaltamaan raitista päivää kohden vievälle polulle. Yksin harva meistä selviää. Yhdessä selviämme kyllä. :slight_smile:

Terve, Kaaleppinen!

Viestistäsi välittyy aika hyvä kuva siitä, miten monialaista muutos on ja miten monella eri tasolla se on tehtävä. Itselläni on myös kokemusta hyvin erilaisista apukeinoista: intensiivisesti olin täällä Plinkissä, A-klinikan ja mielenterveyspalveluiden avulla, AA:ssakin yhteen aikaan käyden ym. jne. pääsin jo kerran tolpilleni. Löysin elämäni, itseni, voimavarani.

Mutta siinä minä epäonnistuin, että kun kaikkine voimineni sitten ajan mittaan aloin puhista (selvyyden vuoksi kerron konkreettisemmin, että muutaman vuoden ajan tein yhtä aikaisesti paljon töitä ja samaan aikaan opiskelin uuden tutkinnon, pidin majaa kahdessa maassa ja joutoajalla tein esim. musiikkia ym.), niin siinä tilanteessa unohdin itseni hoitamisen täysin. Tilanne pitkittyi ja aloin varmasti uupua, taisin ajautua vauhtisokeuteen (mikä voi olla aika luonnollistakin ihmiselle, joka seitsemän vuoden dokaamisen jälkeen pääsee vihdoin elämisen makuun kiinni ja haluaa siltä sitten kaiken kerrallaan). Ei tullut rajaa vastaan siinäkään. Minulle taitaa olla tyypillistä, että olen vähän tällaisia kaikki-tai-ei-mitään-kavereita, oli kyse juomisesta tai mistä tahansa. Jokin aika siinä niin menikin, mutta pikku hiljaa alkoi taas juominen vetää puoleensa. Nyt ajatellen voin hyvin yhtyä siihen tietoosi, että aika helpolla täällä pääsee takaisin sille tielle, mikä vie helvettiin.

No joo, menneille ei nyt enää mitään voi. Jospa huomiselle voisi.

Hienoa kuulla sinusta, Antilooppi! Olin aiemmin nimimerkillä garde täällä, sen voi jopa aavistaa tästä
uudesta garde. -nimimerkistä! :wink:

Hain raittiutta aika erikoisen matkan (sitä kesti lukuisia vuosia, vahvistuen vuodesta 2007 lähtien), jossa minusta
tuli lopettamisen ammattilainen. Olen todellakin lopettanut dokaamisen satoja kertoja, ja useilla erilaisilla
tavoilla, rituaaleilla, vakuutuksilla, uskomuksilla. Päihdelinkkiin kirjoittamani monet viestit, osa niistä tarkoitettu
kannustukseksi muille, alkoivat avaamaan omia silmiäni. Myös Antilooppi sinun kirjoitukset, kuin myös erityisesti
Hajatelman ja muutaman muun avasivat uusia näköaloja tähän perkeleelliseen tautiin nimeltä alkoholismi.
Aloin lukemaan uusin silmin AA:n isoa kirjaa (eli sitä sinistä, nimeltä Nimettömät alkoholistit), ja monen asian
loksahtaessa paikoilleen, älysin lopulta hakea tosissaan apua AA:sta reilu kuukausi sitten.

Päätin kokeilla, että voiko se auttaa, jos kävisin useammin kuin kerran pari AA-palavereissa. Tein sen, ja lisäksi
jollain tavalla luovuttauduin AA:n 12 askeleen ohjelmalle ja Jumalalle tämän asian suhteen.
Mutta ehkä sellaisena syvimpänä virikkeenä oli halua raitistua, vaikka en haluaisikaan raitistua.
Tuota on hyvin vaikea selittää.
Väitän, että kohdallani alkoholistinen, sairas minua teeskentelevä mieleni (siis ei se oikea minuus, vaan sen
sivulla oleva teeskentelijä ja aidosta minuudestaa voimaa imevä holisti) pyrki vuoristoratamaisella
käyttäytymisellä saamaan minut aina uudestaan ja uudestaan juomaan. Kohdallani dokaaminen keskittyi
viikonloppuihin. Sunnuntain “ehdottomien” raittiuslupausten avulla loin aikaan hassun tilanteen, jossa olin
“raittiina” sunnuntaista keskiviikkoon, joskus jopa koko torstain, ja sitten aloitin dokaamisen aluksi sikspäkillä
ja sen jälkeen seuraavana päivänä 8-12 tölkillä. Tyydytin tuolla käyttäytymiselläni haluani tehdä parannusta.
Sen lisäksi sain parhaat puolet myös dokaamisesta. Eli siis yhtaikaa jatkuvaa parannuksen tekoa ja retkahduksia
dokaamiseen, se oli mielestäni elämäni suurinta unelmaa. Eihän se lopulta enää tuntunut täydelliseltä tavalta
elää, ihme kyllä.

Nyt edessä on tuskallinen arjessa elämiseen opettelu. Ja kuten Reko Lundan kirjassaan kirjoitti, hänelle oli
sietämättömiä asioita yksinolo ja tekemättömyys. Täysin sama allekirjoittaneelle. Join lukemattomia kertoja
vain siksi, että en kestänyt yksinoloa. Sitten kun dokasin, kestin yksinoloa ja myös tulvi mieleen loistavia ideoita,
joita hieman ihmetellen kuulosteli selvinpäin.

Nyt uskon silmin näen arjen tylsyyden takana Linnunradan tuiman hehkun ja uusien projektien mahdollisuudet,
raittiina, juomattomana, selvänä. Elämä kantaa. Arki, en pelkää sinua, menen sinun läpi, yli, ali, ympäri.
Luovuttaudun edessäsi. Uskon Uuden Elämäni Suuren Iloon.

Minustakin “juominen minussa” tuntuu usein kuin aivoissani asuvalta loiseläimeltä, joka tietyin väliajoin ottaa mieleni hallintaan ja tekee sille, mitä tahtoo. Tämä viimeinen raitis pätkäni taisi noudattaa loisen kanssa elämiseni peruskaavaa: ensin selvitään vuorokausien mittaisesta, kuoleman rajamaille vieneestä krapulasta ja kun koittaa se ensimmäinen päivä, jolloin ei ole enää krapulasta tietoakaan (tämä krapulani on kestänyt tähän mennessä 72 tuntia ja risat eikä ole vieläkään kokonaan ohi), on sitten päivä, josta alan laskemaan raittiuteni kestoa. Ensimmäiset pari kuukautta menevät ehkä pelonkin voimalla, häpeässä ja edelliset törttöilyt mielessä. Siinä vaiheessa ei elämä vielä kanna, mutta syyllisyys kantaa.

Viikot kuluvat ja pohjaa tulee. Arki alkaa rasittaa. Työ on hektistä, siellä on ristiriitoja, kotona on äkkipikainen nainen ja lapsenkin maailma rasittaa vähän. Vahdin nettiä, että miten hauskoja juttuja siellä on ja miten hauska osaan olla itse siellä. Omanlaisensa päänsisäinen maailma sekin. Asiat liittyvät yhteen ja vetäytyminen oman pään sisään alkaa: mieliala kiristyy, elämä on tylsää, loinen ottaa ohjat. Juon yhden kaljan - hyvin meni: “MINÄHÄN HALLITSEN!” Menee viikko taikka kaksi, vedän jossakin aivan tuhottomat perseet ja huomaan, että sinne menivät ne neljä raitista kuukautta. Lamaannun. Olen pettynyt. Vihaan, inhoan itseäni. Aivan sama. Juon lisää, juon muutaman päivän.

Ja sitten tulevat ne 72 tuntia, joiden jälkeen ei vieläkään ole aivan selvää, milloin kroppa asettuu.

Minuunkin pätee hyvin juuri tuo kuvaamasi ristiriitaisuus, johon liittyy samanaikainen halu raitistua, mutta ei raitistua. Ehkä se on niin, etten todella enää muista, mitä raittius oli. Olen usein ajatellut asian niin, että minähän pystyn saavuttamaan raittiuden taas, kun olen sen aiemminkin pystynyt. Mutta tuo vuosien takainen pitkä raittius saattaa olla mielessäni myös sellainen asia, joka tässä nykyisessä tilanteessa on saanut mielessäni hieman myyttisen, romantisoimani hahmon. En ehkä enää muista, miten paljon sen saavuttaminen vaati minulta TYÖTÄ, miten sen saavuttamiseen liittyi ainakin ensimmäisten kuukausien aikana sitä kärvistelyäkin (kuten Plinkissä usein ilmaistiin), miten intensiivistä esim. toimintamme täällä oli… miten oleellista oli se, että suostui aivan dramaattisen kokonaisvaltaiselle sairaudentunnolle. Ehkä koko juttu on muuttunut mielessäni luuloksi siitä, että raittius sinänsä olisi jokin “temppu”. Toki muistan sen - ja tiedän - että elämästä tulee aika piankin yllättävän helppoa, kun juominen lakkaa liittymästä siihen - mutta sen lopettaminen onkin eri juttu. Eräs ystävävainaa totesi aikoinaan, että raitistuminen oli paljon vaikeampaa kuin olisi toivonut, mutta paljon helpompaa kuin oli ikinä pelännyt.

Ehkä minun on mietittävä vielä paljon sitä, mitä se oikeasti tarkoittaa, että “elämä kantaa”. Olen kai mystifioinut mielessäni tuon raittiuden jonkinlaiseksi odotuksekseni, tai jopa fantasiakseni, joka ei sitten koskaan täytäkään niitä odotuksiani, joita olen sille pääni sisällä asettanut. Ehkä olen sulkenut liian tiiviisti ovet sen mahdollisuuden edessä, että lähtisin esim. AA-ryhmään. Minulle jäi vanhastaan siitä jotenkin ahdistava kuva, koska sain kokemuksia vain 2-3 ryhmästä - ja niissä oli sellainen henki, jota minä en voinut kokea omakseni lainkaan. Tai ylipäätään kaikilta muiltakin mahdollisuuksilta, koska niitähän on monia.

Nyt ovat kuitenkin toiset ajat, elämäni on hyvin erilaista kuin melkein 10 vuotta sitten ja tilanteeni juomisenkin kanssa on hyvin eri tyyppinen. Olen sitäkin harmitellut, kuinka tällaisesta tuurijuoppoudesta tuntuisi olevan monimutkaisempaa lähteä raittiuden poluille kuin tilanteesta, jossa juominen on ollut melkein päivittäistä vuosien ajan. Tiedätkö… nyt kun kirjoitin tuon ylös, minua melkein nauratti koko ajatuksen teennäisyys! :open_mouth: Sehän on pelkkää selittelyä, petailua jo itsessään!! :smiley:

Minä muistan garden täältä kyllä ihan hyvin ja Hajatelmankin. Skydiver palasi mieleen vasta nyt, kun tässä viestissä hänet nimeltä mainittiin, samoin Julia. Sitten olivat Merenkorento, Hannu, Laura ja esim. Kukka. He olivat silloin hyvin keskeisiä tyyppejä täällä myös. Saa nähdä, tulevatko he täällä vielä vastaan tai kuullaanko heistä ylipäätään enää mitään näissä ympyröissä. Monillahan Plinkki jää pois kuvioista siinä vaiheessa, kun he kokevat tavallaan saaneensa ja antaneensa täällä kaiken, mihin ovat Plinkkiä omalla kohdallaan ja silloisessa vaiheessaan tarvinneet. Muistan itsekin sen, kuinka Plinkille ei vain enää jossain vaiheessa tuntunut olevan aikaa, energiaa, mitään annettavaa. Se alkoi tuntua vain tavalta, johon sitten kyllästyi - vähän kuin olisi kyllästynyt omaan tissutteluunsa.

Mutta se oli silloin se. Minä tarvitsen uusia ajatuksia, oivalluksia, tukea, tsemppiä, kaikkea tätä… NYT. Ja kyllä minä sen tiedän, että raittius on mahdollista, se on mahdollisuus - se on minunkin hyvinvoinnilleni ja hyvälle elämälleni ollut jo aiemminkin aivan keskeinen perusedellytys - ja tiedän, että ajan kuluessa ja pään selkiytyessä sitä löytää itsestäänkin aivan uusia voimavaroja. Niiden voimavarojen pohjalta minä taisin kyetä silloin aikanaankin antamaan monille sitä, mitä itse olin saanut. Eikä tämä mitään vaihtokauppaa toki olekaan: ainahan sitä kirjoittaa itselleen, kun kirjoittaa toisille.

On hyvä olla nyt tässä.

Antilooppi,
ikävää että raittiutesi muuttui tuurijuoppoudeksi. Tekstisi tuntuu hyvin surumieliseltä, haluat palata takaisin täysin alkottomaan elämään mutta olet jostain syystä luovuttanut ja alistunut. Oletko ajatellut mikä siihen syynä?

No, muutaman vuoden kävit ylikierroksilla hyvässä merkityksessä, sait paljon aikaan. Jäikö tässä suorittamisessa elämä sivuseikaksi? Sinulla ei varmaankaan jäänyt enää aikaa harrastuksiin, rentoutumiseen, ystäviin? Entä nyt, kun nuo “suoritukset on suoritettu” (kauhea sana, suorittaminen).Unohditko taidon elää ja jäit “suorittamaan”?

Minä olen tuulenviemää, olen ollut täällä tämän vuoden alusta. Tunnen päässeeni kiinni alkottomaan elämään ja olen siitä hyvilläni. Kun luin ensimmäisen kirjoituksesi, minuun iski kauhu, “entäpä jos minäkin alan vielä juomaan”?

Toivon todella että pääset vielä takaisin raittiille polulle. Tiedät jo että kirjoittaminen täällä auttaa. Moni on varmaan vaiennut pelkästään kunnioituksesta vanhaa konkaria kohtaan, kuten minäkin tein. Ehkä muutkin “uuden sukupolven juopot” uskaltautuvat keskustelemaan kanssasi.
Voimaa.

Hei tuulenviemää!

Pitää ensimmäiseksi kommentoida tuohon, että minä toivon täsmälleen samaa! Toki se ottaa aikansa, että tyyppi ja tyyli tulevat tutuiksi, sitten varmaan voi keskustelu olla helpompaa. Pitää saada tatsi. Luultavasti on niinkin, että jos minun juttujani nyt monikin lukee, muttei vielä vastaile, niin se voi johtua silkasta tutustumisvaiheesta. Ollaan kuin kiljut käymistilassa.

Kyllä minä joltain osin olen luovuttanut. Olen luovuttanut kaikkien omien konstieni, voimieni ja näppäryyteni suhteen. Olen alistunut sen edessä, etten minä voi nykyisessä tilassani ratkoa ongelmaani raittiuslupauksilla, putkista pystyyn nousemisilla ja sitten taas täysi höyry päällä mennen. Kyllä, minun kohdallani on hyvinkin kyse siitä, että aloin suorittaa omaa elämääni.

Suorittaminen tässä mielessä tarkoittaa ehkä sitä, että minun täytyi saada jotenkin monta asiaa kerrallaan valmiiksi. Ne kaikki asiat olivat erittäin mukavia, haastavia, intohimojani. Mutta esim. työn ja sen rinnalla kulkeneen opiskelun yhteensovittaminen tarkoitti aika pitkään erinäisten deadlinejen yhteensovittamista. Musiikki- ja muut projektit olivat tuolloin myös sellaisia, jotka vaativat paljon aikaa ja energiaa ja minulle taisi käydä juuri niin kuin sinä sanoit, että jäi vähän se itse elämä elämättä. Kaikki nuo jutut, joissa silloin olin kiinni, antoivat minulle myös aika melkoisia kicksejä! Sanoisin näin, että se oli aika suurten elämysten aikaa. Voi hyvin olla niinkin, että jäin tuolloin myös kickseihin koukkuun… ja nehän ovat suorastaan juovuttavia.

Kun tuo vaiheeni jäi taakse, muutin kaupunkiin, tapasin naisen, tein pari projektiluontoista hommaa ja sain viimein vakinaisen työn. Nyt meillä on vuoden vanha lapsi ja asunto. Jos ajattelen sitä, että kaikki tämäkin on ehtinyt tapahtua kolmessa vuodessa, niin onhan siinä. On varmasti niin, että olen unohtanut pysähtymisen, hiljentymisen taidon. Siis sellaisen taidon, jossa jotenkin ollaan vain: ollaan tässä ja nyt, oli se hetki millainen hyvänsä. Minun täytyy olla jatkuvassa liikkeessä ja koko ajan tarttumassa johonkin, joka tuottaisi jonkin tuloksen - ja kicksin.

Tuurejani ovatkin näinä vuosina edeltäneet aina jonkinlaiset stressaantumiset. Hyvät ihmiset, oli konkari tuore taikka vanha, samalla viivalla tässä ollaan: viinaa on juotu, kun muuta ei ole osattu. Minä en ole osannut pysähtyä, rauhoittua enkä luottaa siihen, että joskus voisi vain viipyä. Ja että esim. lepäämisestä on pidettävä kiinni. Se on muuten aika merkittävä itsensä hoitamisen keino niin kuin kaikista muistakin perustarpeista huolehtiminen. No joo, te tiedätte kyllä. Juomisesta tuli minulle sitten sellainen keino, joka auttoi pysähtymään edes jotenkin, vetäytymään jonnekin oman pään sisään ja jättämään kaikki jotenkin ulkopuolelle. Toki sitten, kun tilanne eteni näihin tuuriputkiin, se asetelma kävi aika mahdottomaksi. On aivan mahdottoman raskasta yrittää päästä takaisin junaan, kun se pitäisi juosta viikon mittaisessa krapulassa kiinni.

Alkoholismi on todella sairaus, joka ei parane. Sen minä olen oppinut tässä viimeisten vuosien aikana. Kerran olin yli kolme vuotta raittiina ja tein silloin todella paljon työtä itseni kanssa. Eipä tainnut sellaista apua olla, jota en olisi vähintään kokeillut. Tartuin kaikkeen mahdolliseen käsillä olevaan ja keskityin sitten niihin, jotka sopivat itselleni parhaiten. Plinkki oli muuten aivan oleellinen juttu tässä: ilman vertaistukea en usko yhdenkään alkoholistin voivan raitistua (mikä ei tarkoita sitä, etteikö tosiasiallisesti niinkin voisi olla, mutta itse olen nähnyt Plinkissäkin pääsääntöisesti pelkkiä menestystarinoita). Siksi minä tartun teihin. En osaa muuta, mutta se on jo paljon enemmän kuin se toinen juttu, minkä “osaan”: juominen. Mutta todella, niiden kolmen vuoden aikana pääsin todella hyvään kuntoon ja pystyin keskittymään paljon sellaisiin asioihin, joihin en juovana aikana ollut mitenkään voinut tarttua, mutta joista olin aina haaveillut. Sitten, kun se elämäni meni juuri sellaiseksi itseni ulkopuolella suorittamiseksi, ja se mainittu elämä jäi paussille, alkoi taas janottaa. Join, vaikken tuntenut enää minkäänlaisia juomishimoja. Join, kun en osannut muuta! Vanha Aatami muistutti itsestään.

Kyllä me kaikki voimme vielä joskus juoda. Minun virheistäni ainakin yksi suurimmista on ollut se, että saatoin joskus tuudittautua vääränlaiseen varmuuteen itsestäni. Kun raittiutta on alla parisen vuotta, niin onhan se selvä, että elämä on sinä aikana ehtinyt mennä jo monelta osin uusiksi, rakentua toisella tavalla. Juominen jää tarpeettomaksi, se lakkaa olemasta ajankohtaista. Huomio kiinnittyy muihin asioihin ja elämä jatkuu. Silti täytyisi pitää jollain tavalla yllä sen raittiuden “harjoittamista”: pitää aktiivisesti mielessä sitä, mitkä ovat olleet raittiuden lähtökohdat ja mitkä ovat aivan todellisia riskejä. Riippuvuus ei katoa - oman kokemukseni mukaan - minnekään, vaikka se lakkaa hallitsemasta elämää. Mutta jos sen Pedon herättää, niin kyllä se äkkiä taas vie. Niin minulle kävi.

Antilooppi,
edellinen raitistumiskautesi ei ole mennyt hukkaan. Tiedät minkälaista on elää ilman viinaa ja ennenkaikkea, mikä tässä tilanteessasi on parasta, pystyt miettimään ja analysoimaan mikä meni vikaan.

Korvasit humalan toisilla “humaloilla”. Monelle käy niin. Kuntoilu, harrastukset ja uskontokin vievät mihen/naisen mukanaan niin kokonaisvaltaisesti että muut elämänalueet unohtuvat. Entä perheesi? Kirjoitit että kotona on äkkipikainen nainen. Olisiko hän äkkipikainen juuri siksi ettet muilta menoiltasi ehdi antaa aikaa perheellesi. Vuoden vanha lapsi vaatii paljon aikaa vanhemmilta, onko sen ajan antaminen jäänyt vaimon tehtäväksi? Se rauhoittuminen ja lepääminen voisi olla juuri kotona viihtymistä ja lapsen hoidon jakamista. Onhan tarkoitus lapsen kehityksestä myös nauttia, ei ainoastaan kasvattaa hänet valmiiksi kotoa lähtemiseen.

Nämä olivat nyt minun mietteitäni, voihan olla että isken kovasti harhaan kun en tiedä asioista kuin parin lauseen verran. Mutta tätähän keskustelu on, kysymyksiä ja vastauksia puolin ja toisin.
Sinnikkyyttä toivottelen, sitten kun seuraava “tuuri” on ovella.

Piti ihan poimia tuo helmi talteen.

Käyn ryhmissä enää äärimmäisen satunnaisesti, pari kertaa vuodessa, mutta käyn kuitenkin. Uskon myös olevani addikti lopun elämääni. Se on kohdallani ‘kuningassääntö’ - niin monta kertaa olen yrittänyt sen muuksi selittää ja kuonooni saanut.

Minun kohdallani toimii ajatus addiktiosta sairautena. Sairaus vaatii hoitoa. Vertaistuki täällä ja/tai ryhmissä on minulle hoitoa. Helppoa, halpaa ja jopa mukavaa, mutta hoitoa kuitenkin. Hoito = lisää työkaluja ja ideoita siihen, että osaisi muutakin kuin reagoida elämään korkkaamalla.

Voimia matkaasi!

Kiitoksia ajatuksistanne!

Ensinnä täytyy todeta, että vaimon äkkipikaisuus on varmasti suurimmaksi osaksi juuri reagointia omaan hermostuneisuuteeni, ärsyyntyneisyyteeni ja kaikkeen touhottamiseeni, poissaolemiseeni vähintäänkin henkisesti. Kyllähän juoppo sairastuttaa ensimmäisenä oman perheensä, niin se vain on.

Joskus tuossa talvella oli edellinen tuurini ja sen myötä menimme todella kriisiin. Silloin oli koko homma puntarissa ja sovittiin, että minä lähden A-klinikalle ja me yhdessä lähdemme pariterapiaan. Molemmista on ollut paljon hyötyä eikä sekään hukkaan mennyt, että olin keväällä seitsemisen viikkoa kotona hoitamassa lasta. Opin siinä välissä paljon itsekin ja opettelin aivan määrätietoisesti läsnä olemisen taitoa: sitä, että ollaan ja tehdään yhdessä. Kaiken myötä olemme saaneet asioita eteenpäin ja keskustelua aikaiseksi ilman automaattiraivareita ja -riitoja. Näinä päivinä olen itse pystynyt puhumaan juomisongelmastani siipan kanssa ehkä avoimemmin ja rehellisemmin kuin koskaan tähän mennessä. Siitä puhumiseenkin on tullut jokin rauha.

Minä ymmärrän riippuvuusongelman niin ikään sairautena, pidän sitä sairautena tavallaan pohjimmiltaan (mikä ei tarkoita sitä, että sen epätieteellisiä sairausmäärittelyitä välttämättä uskoisin, sillä niitäkin on liikkeellä). Mutta minulle se on sairaus, jota hoidan. Voin yhtyä edellä esitettyyn, että vertaisryhmät koen myös todella tärkeäksi osaksi hoitoa. Plinkki oli ainakin minulle aikoinaan korvaava riippuvuus :smiley: Mutta se oli positiivinen riippuvuus! Lisäksi käyn A-klinikalla sekä kirjoitan myös Plinkin ulkopuolella asiaani auki. Samalla yritän opetella omassa arjessani aiempaa rakentavampia tapoja, elämän- ja stressinhallintaa, harjoitan ajatteluani, meditoin jne. Kaikenlaistahan tässä tarvitaan, mutta minä tarvitsen ehkä ennen kaikkea oivalluksia. Niitä paikkoja, joissa voisi pilkistää uudenlaisten polkujen mahdollisuus; mahdollisuus oppia uutta, innostua elämästä uudella tavalla. Tiedätte varmasti moni, että alkoholismi on myös “ajattelun sairaus” sillä tavalla, että omassa ajattelussaanhan sitä on jumissa tietyissä kehissään aivan niin kuin juominenkin noudattaa omaa kaavaansa. Loppujen lopuksihan sillä ei ole paljoakaan eroa, juoko kerran viikossa vai kerran vuodessa, jos juominen on pakonomaista.

Raittius ja se “uusi elämä” voivat toki olla niin käänteen tekeviä ja voimakkaita kokemuksia ihmisen elämässä, että siitä tulee tavallaan uusi jumi vanhan tilalle. Tavallaan se on ymmärrettävää, mutta ehkä sellaista hurahtamista kannattaa jopa varoa ja tietoisesti väistellä. Hörhöuskovaisuus, liiallisuuksiin asti, lapasesta lähtevä työlle, liikunnalle, mille hyvänsä antautuminen voivat johtaa vain uudenlaisiin kujanjuoksuihin. Varmaan aika moni kantaa mukanaan syyllisyyttä paljosta siitä pahasta, mitä on kännipäissään tullut möhlineeksi ja jotka mytivät salaisuuksina päässä vielä pitkään juomisen lakattuakin. Syyllisyyttä ja siihen liittyvää ahdistusta on vaikeata kohdata, yksin jopa mahdotonta, ja sen myötä siitä vapautua. Minä luulen, että se kohtaaminen ja vapautuminen vaatisivat pikemmin pysähtymistä ja hiljaisuutta kuin uusiin elämöinteihin ryntäämistä.

Minä sain myös neuvon, että ryhmissä kannattaisi käydä vaikka lopun ikäänsä edes kerran pari vuodessa, vaikkei mitään akuuttia hätää olisikaan. Se tuntuu kyllä hyvältä neuvolta. Luulen, että sen lisäksi täytyy omaksua monia muitakin itsensä hoitamisen keinoja, jotka tosin tulee keksineeksi vähän niin kuin itsestäänkin tässä, kun raittiina elää. Minun viime tuuristani ei ole aikaa kuin muutama päivä, mutta sen voimalla olen ehkä osannut tarttua toimeen entistä tiukemmin. Moni juttu toimi sitä ennenkin, mutta päivittäinen ajatusten keskittäminen ongelmaan ja sen purkaminen esim. Plinkissä voi merkitä nyt sitä, että saavutan paremmin sen hoidon riittävyyden tason, mitä tosiasiallisesti tällä hetkellä tarvitsen.

.

Foottis, kiitos noista! En tiedä, mistä niiden perkaamisen aloittaisin ja mihin edes tässä tarttuisin! Puhut niin paljon ja osaat vieläpä tiivistää (toisin kuin allekirjoittanut - niin, mitä sanoitkaan itsensä toisiin vertailemisesta :wink: ).

Tuntuu välillä hyvin lamauttavalta olla tässä kaikessa jotenkin niin alussa ja kesken :frowning: Tuntuu siltä kuin koko edessä oleva vuori kaatuisi nyt päälleni. Mutta muistan erään täällä ahkerasti kirjoittaneen ystävän sanat: vuoreen ei kompastu, mutta pieniin kiviin kompastuu. Monet oivalluksesi palauttavat mieleni nyt tuohon asiaan. Kaikki, mikä ratkaisee, tapahtuu tässä ja nyt. Ja tiedätkö, sen mieleen palautuminen keventää.

Tänään on sellainen olo, etten jaksa raahata perässäni enää yhtään mitään. En jaksa kauhistella yksittäisiä mokailujani enkä ylipäätään mitään, mitä taas tapahtui. Olen kyllä kännipäissäni ehtinyt näiden vuosien aikana tehdä jo aivan kaiken kuviteltavissa olevan pahan, millä voi itseään ja läheisiään rikkoa. Ja olen raahannut niitä mukanani.

Samoin olen raahannut mukanani “raittiuden suorituksia”. Mm. sitä, miten pitkään kulloinkin olen ollut raittiina. Laskenut alussa tunteja, sitten päiviä, viikkoja ja parhaimmillaan jopa kuukausia. Niidenkin ynnäily on tuntunut koituvan vain omaksi vahingokseni. Onnistumisista on kasvanut väärää varmuutta, hallinnan tunnetta, joka on ajanut taas juomaan. Tuntuu, etten jaksa enää ynnäillä sen enempää mokiani kuin onnistumisianikaan.

Yritän katsoa, mitä kiviä tänään on polullani ja kiertää ne. Teen parhaani, kun muuhun en pysty. Ja yritän myös iloita siitä, mitä iloittavissa on. Vaikka vain siitä, että olen yhä elossa ja koska olen elossa, minulla täytyy olla jotain toivoa. Toivo saa kantaa tämän päivän ja tulevaanhan se suuntautuu. Jos katson taakseni, en näe siellä toivoa. Näen siellä paljon hyvääkin, mutta näen siellä myös ympyrään tehdyn ladun, jota olen kiertänyt. Olkoon nyt umpihangen aika.

.

Itselleni yksi iso asia, mikä pitää minut tänään raittiina, on reaalinen mahdollisuus, että alan tänään
dokaamaan. Tiedän, että pystyn siihen. Olen siitä varma, koska pystyin siihen monen vuoden ajan, vaikka
pyrin koko ajan vahvasti eroon viinasta.

Retkahduksen pitäminen mahdollisena nyt, tänään, antaa avaimet pysyvään raittiuteen - tänään.

Ajattelutapa, jossa keskityn huomiseen (tulevaisuus) tai eiliseen (menneisyys), vie itseni pois tästä hetkestä.

Suurimpia syyllisiä aiempiin retkahduksiin ovat olleet erilaiset pelot, loukkaantumiset, vihastumiset, katkeruudet,
epäilykset, himot, ilontunteet, riemut, huolestuneisuudet ja senkaltaiset. Jonkinlaisia emootioiden tulemisia ja
menemisiä siis. Elo ihmisenä siis oudon vaikeaa allekirjoittaneelle.

Allekirjoittanut

Kiitoksia, foottis ja garde, taas kerran!

Jollain tavalla tuntuu, että tämän sisäisen sekamelskankin ulos kirjoittaminen selvittää omaa tilannettani jonkin verran: tuntuu kuin olisin terävämmin perillä siitä, missä menen, kuin vuosiin. Menen siinä, että sisäinen maailmani on aika sekaisin. Tähän asti en ole ollut siitä kauhean varma. Siihen taas on syynä se, että elämä tapahtuu niin monella eri tasolla. Elämäni ei ole totaalisen sekaisin esim. työssä ja olen saanut jopa edetä urallani tässä parin viime vuoden aikana. Lisäksi olen päässyt kouluttautumaan eteenpäin jne. Se puoli toimii pääosin. Tosin, oman sisäisyyden sekavuustila vie niin paljon energiaani ja häiritsee keskittymistäni - juominen hallitsee mieltäni, vaikken akuutisti joisikaan - että minulla tahtoo olla ongelmia myös työssä jaksamisen kanssa. Juomisongelma vähintäänkin heijastuu kaikille muillekin elämän osa-alueille, mutta kun sitä tässä jotenkin selvittää, sitä sekamelskaansa, niin tulee samalla eritelleeksi sitä, mikä mistäkin johtuu. Kirjoittaminen kanssanne auttaa minua palauttamaan ajatukseni oleellisiin kysymyksiin ja käsittelemään alkoholismiani asiana itsessään. Minulla ei ole ollut riittäviä välineitä sen tekemiselle kaikessa muussa elämässäni.

Tuntuu kuin olisin raahannut mukanani myös sellaista ahdistusta, jota en ole voinut ahdistella pois. Tunnen itseni usein ahdistuneeksi esim. täällä kirjoittaessani, mutta samalla sen ahdistuksen tunteminen tuntuu jotenkin vapauttavalta. Tuntuu kuin olisin päässyt sen kanssa jonnekin varjoisaan paikkaan, pakoon paahdetta, ja voisin nyt vihdoin, rauhassa, keskustella tuon viheliäisen matkakumppanini kanssa. Enkä minä loppujen lopuksi tiedä, onko ahdistukseni lopulta niin viheliäinen tyyppi lainkaan: olisiko “hän” sittenkin joku, joka minun olisi pitänyt kohdata jo aiemmin, mutta jolle minulla ei ole ollut aikaa ja joka sitten on yrittänyt vain pysäyttää minut. Ehkä tuo ahdistus olen minä itse. Minä, joka kaiken tämän juomiseni ja juomattomuuteni ja umpikujani takana olen jäänyt itseltäni unohduksiin.

.

Työssä jaksaminen ja alkoholismi kulkevat käsikädessä Niillä joilla töitä on, teetetään sitä monen edestä - tai he tekevät sitä vapaaehtoisesti tehdäkseen itsensä korvaamattomiksi. (Pelottelu työttömäksi joutumisessa toimii erinomaisena kiristysruuvina). Kun sitten voimat alkavat loppua rentoudutaan alkoholin voimalla. Kuinka moni uskaltaa tunnustaa itselleen, saatikka työnantajalle, ettei jaksa enempää? Pyytää jakamaan työtaakkaansa apurin kanssa (joku kortistossa pakosti roikkuva olisi onnellinen mahdollisuudesta)?

Nykyajan tuloksen maksimointi - aina vain vähemmillä panoksilla enemmän tulosta - ei tee hyvää kenellekään. Näämmehän kuinka ihmisten pahoinvointi kasvaa.

Valitettavasti asian korjaaminen jää väsyneen työntekijän omiin käsiin. Hänen on uskallettava a) myöntää jaksamisensa rajallisuus itselleen, b) toimia omaksi hyväkseen (= kerrottava pomolle että liika on liikaa), c) osattava myös järjestää hoito- ja korjaustilanteet itse, ainakin alkuun.

Tässä olisi ajattelemisen ja toimimisen kohta sille kuuluisalle yhteiskunnalle. Ongelma lienee siinä että yhteiskunta näyttää olevan jotkut muut kuin minä, (myönnän myös omalla kohdallani). Mitä siis teemme?
:question: :question:

Luultavasti me puhuimme samasta asiasta, mutta tämä sinun hahmotelmasi terävöittää minulle kuvaa entisestään siitä, mistä on kysymys ja mitkä minut minussa jylläävät. Huomaan antaneeni egolle aikamoisen vallan, kun nyt ajattelen. Ahdistus ja varmasti juominenkin ovat olleet minäni yrityksiä murtautua läpi. Juomistani en osaa pitää muuna kuin yrityksenä tehdä edes jotain siksi, kun en ole muuta osannut.

Jossain ketjussa puhuttiin olemisen taidosta. Siitä, miten suuri haaste ja oppimisen paikka on siinä, että oppii taas olemaan. Ettei ala purkamaan olemisen kyvyttömyyttään, oman rauhansa sietämättömyyttä ja levottomuuttaan varsinkaan juomiseen, muttei mihinkään muuhunkaan pakenemiseen. Tuo ristiriita, josta foottis puhut, on se, mikä on kohdattava ja minkä kanssa on keskusteltava - ehkä sen kanssa on tehtävä sovinto. On varmaankin niin, ettei ego meistä poistu - mieltymyksemme kickseihin, joista olen itse jossain jotain puhunut liittyen esim. tapaani tehdä työtä - mutta sen ei saa antaa hallita. Huomaan itse yrittäneeni purkaa levottomuuttani myös esim. tuolla työllä, mikä sitten on ollut omiaan synnyttämään vain lisää levottomuutta. Levottomuuteni on ollut minäni pakenemista, tai ainakin se on ajanut juuri siihen. Ei ihme, että olen ollut kireä, ärsyyntyvä ja kaikin tavoin hermostunut myös selvin päin.

Uskallan uskoa siihen, että olen tänään ainakin pienen askeleen edellä eilisestä. Minulla on toki ahdistunut olo, mutta samalla olen tulossa ihmeellisen rauhalliseksi. Tuo foottiksen kaverin asenne sen kanssa, miten ahdistus tulee toivottaa tervetulleeksi käymään, vaikuttaa aika hyvältä esimerkiltä. Minulla on nyt olo, että voin päästää oman vieraani sisään. Asiaa auttaa, että tunnen jututtavani “häntä” juuri täällä… mutta sen seurannaisena tunnen jännää rauhallisuutta myös muussa olemisessani. Uskallan varovaisesti uskoa siihen, että olen oikeassa suunnassa ja saanut jo pienen askeleen otetuksi… ja varon luottamasta hetkeäkään tunteeseen, että tässähän tämä nyt olikin, jos sellainen meinaa hiipiä mieleeni. Minun on edettävä vain puolin askelin ja tunnusteltava tarkasti pintaa, mille kulloinkin olen astumassa.

Ehkä jokin puoli siitä itseä isommasta yhteydestä, jota minä hakee, toteutuu juuri täällä ja tällä tavoin. En muista kyenneeni tällaiseen avoimuuteen ja rehellisyyteen juomisongelmani kanssa missään aiemmin kuluneiden viiden vuoden aikana. Miten välttämätöntä se olisikaan ollut!! Mutten jaksa miettiä asioita nyt viiden vuoden kakkuina. Ehkä ne retket oli vain tehtävä. Ehkä vain siksi olen nyt tässä, perse penkissä ja pakottamassa itseni näiden asioiden äärelle - ja miten vapauttavalta se jo tuntuu. En silti lähde krossaamaan… en uskalla.

Yhdyn muuten gardellekin osoitettuihin tsemppeihin! Olen kiitollinen myös hänelle siitä, että minun paluuni tähän yhteyteen on otettu niin hyvin vastaan :slight_smile:

Kiitoksia vain kaikille onnittelijoille, ja tsemppiä Antilooppi sinullekin raittiuden tiellä!

Jos arki alkaa kyllästyttämään, ainahan sitä voi lähteä vaeltelemaan Pohjois-Intiaan tai mennä
sukeltelemaan Australian rannikoille ja jännittämään, jos hait hyökkäävät. Varmasti ei tule olemaan
tylsää selvinpäin, jos vain muistaa sen, että raittius maksaa (ja se on hyvä se, eli siis hyvä elämä maksaa
rahaakin), vaikkakaan ei niin paljoa kuin dokaus!