Paljonko oma syyllisyys painaa päihdelapsen kohdalla? Pääseekö siitä koskaan eroon? Vaikka kuinka asiaa on prosessoinut ja tuntee jo suht´ useinkin olevansa vahvoilla, niin eikö vain jostain nurkan takaa iske taas se sama syyllisyys ja epäonnistumisen tunne! Tuhannesti olen miettinyt, että parhaani olen tehnyt ja aina yrittänyt auttaa lastani. Ja tuhannesti olen miettinyt, että missä meni pieleen.
Olen aina vaatinut paljon itseltäni, myös tämän lapseni suhteen. Ikään kuin koko ongelma olisi minun Kiireisinä päivinä, kun on paljon työtä ja tekemistä, niin ei ehdi asioita miettiä, mutta kun on enemmän aikaa, niin ajatukset alkavat kiertää kehää. Ja välillä uupumuksen ja väsymisen tunne on sanoinkuvaamaton. Vaikka olisin nukkunut suht´ ok, niin olo on aivan vetämätön. Toki tähän moni muukin asia elämässä vaikuttaa. Mutta jostain syystä tämä päihdelapsi luikertelee ajatuksiin ja vie kaikki voimat. Tänään on taas juuri sellainen päivä. Olen tolkuttoman väsynyt, kun olen taas enemmän ajatellut tytärtäni. Ja päätin, että olkoon tänään näin, koska olen tämän päivän kotona. En vaadi itseltäni yhtään mitään. Olen väsynyt…
Kyllä me alkoholistin omaiset saamme väsyä. Ja me väsymme. Teemme parhaamme, yritämme tehdä asioita lapsen parasta ajatellen, mutta silti meitä läheisiä myös syyllistetään, että me mahdollistamme juomisen omalla “väärällä” käyttäytymisellämme. Mutta ei ole helppoa kääntää selkää omalle lapselleen ja ajatella; juo nyt niin kauan kuin pohja tulee vastaan. Väsy, lepää, kerää voimia, niitä tässä taistossa tarvitaan. Et ole yksin.
Sama täällä! Syyllisyys hellittää välillä, välillä se kiertää ja hiipii lähellä, toisinaan se iskee yllättäen yöllä. Minäkin olen vuosien aikana prosessoinut asioita ja miettinyt, mittä tekisin toisin, jos saisin nyt tämän saman lapsen vastasyntyneenä. Tässä muutama tärkeimmästä päästä:
En laittaisi tätä lasta alle 1-vuotiaana päivähoitoon. Tänä päivänä uskon, että liian varhainen päivähoidon aloitus ei ole hyväksi kenellekään lapselle. Miksi en silloin sitä miettinyt tarpeeksi?
En pitäisi poikaa hoitopaikassa, jossa se ei selvästikään viihdy. Vaihtaisin paikkaa tai jäisin kotiin, vaikka olisi kyse vain puolesta vuodesta.
En tekisi toista lasta niin pian tämän ensimmäisen jälkeen. Pojalle olisi ollut hyväksi saada tuossa vaiheessa enemmän ja kauemmin äidin täyttä huomiota.
Valitsisin asuinalueemme tarkemmin. Suuren kaupungin levoton lähiö ei ole paras mahdollinen, varsinkaan siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa liikkua kodin ulkopuolella.
Valitsisin tämän lapsen koulun tarkemmin, enkä laittaisi häntä varsinkaan yläasteella asuinalueen jättikouluun. Koulukiusaamista on toki pienissäkin kouluissa, mutta ehkä niissä huomataan se aiemmin.
En panostaisi omaan uraani noin viiden vuoden ajan. Käytännössä tämä vaati täyttä opiskelua iltaisin 2-3 vuotta, kun lapset olivat alakoulussa.
En antaisi alaikäistä lastani laitokseen huumekatkolle, enkä sen jälkeen muuttaa itsekseen asumaan 18-vuotiaana.
Joku voisi väittää vastaan, että mikään näistä ei ole syy lapsen huumeiden käytön aloittamiseen. Varsinkaan kun perheemme toinen lapsi ei käytä huumeita, eikä polta edes tupakkaa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lapset ovat luonteeltaan ja persoonallisuudeltaan erilaisia jo syntymästä asti. Toinen rohkeampi, toinen arempi, toinen vilkkaampi, toinen hiljaisempi, toinen uteliaampi, toinen turvallisuushakuisempi. JOS olisin alusta alkaen tuntenut tämän esikoiseni paremmin, ja tiennyt miten voi käydä, en olisi toiminut niin kuin toimin.
Mitä mieltä muut olette? Millaisia ajatuksia tämä herätti?
Juuri niin kuten lopussa sanot “Jos olisin tuntenut … jos olisin tiennyt, miten voi käydä”, mutta ethän voinut tietää, ei kukaan meistä voinut tietää.
Mutta saattaa olla hyvä idea kirjata ylös kaikki nuo itsesyytökset. Jospa ne jotenkin sillä konstilla asettuisivat järkeviin mittasuhteisiin. Itse saatan kesken kotiaskareiden miltei valahtaa tuskasta povilleni, kun yhtäkkiä muistan jonkun yksityiskohdan tyyliin “miksi, oi miksi jätinkään hänet yksin kitarisaleikkauksen heräämössä ja menin hakemaan itselleni sämpylää!!!” No haloo, tuskin hänestä sen takia on tullut huumeidenkäyttäjä. Mutta onhan sitä isompia asioita, joita nyt tekisin toisin, kun on parempaa tietoa siitä, miten voi käydä. Mutta silloin en tiennyt, en ymmärtänyt, ei kukaan varoittanut.
Kyllä tuo listaaminen selkiyttää. Tämä oli eka kerta kun niitä olen listannut (muuta kuin päässäni). Ja eka kerta kun niitä julkisesti tuonut esille. Vertaisryhmässä en ole viitsinyt, tuntuisi jotenkin typerältä. Ehkä pelkäisin, ettei edes jaksettaisi kuunnella tuollaista lätinää…
Väsymisestä. On helpotus kun antaa joskus itselleen luvan olla väsynyt. Kyllä tämä jatkuva stressitilanne väsyttää, vaikka sitä ei aina huomaakaan. Itse olen ollut koko syksyn selvästi väsyneempi kuin aikoihin. Nukun paljon, enkä silti ole kovin pirteä. Töiden jälkeen on pakko mennä lepäämään. Kotitöitä ei jaksaisi tehdä, enkä missään tapauksessa harrastaa mitään ylimääräistä. Vaikka tällä hetkellä meillä ei ole edes mitään paniikkitilannetta, ehkä päinvastoin jopa hiukan toivoa. Loppukesä ja alkusyksy oli sen verran rankkaa, että väsymys on varmaan seurausta siitä, vähän jälkeen päin.
Sen lisäksi että antaa itse itsellensä luvan olla väsynyt, pitäisi lähellä olevien ihmistenkin suoda tämä. Esim. töissä on nyt hyvä, kun esimies tietää tilanteestani. Vaikka minulta odotetaan normityöpanosta, ei sentään tarvitse osoittaa olevansa korvaamaton. Ei odoteta, että alkaisin kehitellä jotain uusia juttuja tai osallistua joihinkin vaativiin projekteihin tällä hetkellä. Se on oikeesti helpottavaa!
Petunia ja muut! Antakaa tosiaan itsellenne lupa väsyä. Ei tarvitse olla supertehokas jos ei jaksa!
Voiko tuon paremmin sanoa, tuo jonka Nurturing Mother listallaan kertoo, on juuri se asia miksi huumeiden käyttäjien läheiset sairastuvat eivätkä pysty täysipainoiseen omaan elämäänsä.
Kuinka saisimme kaikki ihmiset ymmärtämään, kuinka laajalti huumeidenkäyttäjät sairastuttavat (väsyttävät) ympäristöään?
Oma poikani on ollut jo reilut 15 vuotta ilman huumeita ja itsesyytöksistä olen jo päässyt irti, mutta pelko mahdollisesta uudelleen retkahtamisesta ei ole vieläkään loppunut ja täydellisen luottamuksen saavuttaminen vie vain aikaa.
Mietin tässä omalla kohdallani asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Itse asiassa voin rehellisesti sanoa, etten keksi kauhean montaa asiaa, jotka olisin tehnyt toisin. Siis niissä asioissa, joihin pystyin vaikuttamaan / valitsemaan. Edesmennyt ex-mieheni oli päihdeongelmainen ja sekä fyysisesti, että psyykkisesti sairas, mutta tilanne paheni vasta, kun tyttäreni oli noin 10-vuotias. Mieheen en pystynyt vaikuttamaan ja jälkeen päin ajatellen olen tuhannesti miettinyt, että jos olisin pystynyt jättämään hänet ja muuttamaan lasten kanssa erilleen, niin olisivatko asiat menneet toisin… Vaan sitä ei saa koskaan tietää ja toisaalta on turha kauheasti murehtia menneitä.
Omalla tyttärelläni on ollut hyviä hoitopaikkoja, hyvä alakoulu, harrastuksia, ystäviä, välittäviä sukulaisia ja pikkusisko, jonka kanssa leikittiin kaikki mahdolliset leikit. Omat työpäiväni olivat myös lyhyitä eli olin paljon kotona ja puuhailin kaikkea lasten kanssa, matkustelimme jne. MUTTA - kaikki tämä mukavuus sitten vain muuttui, monella tapaa. En enää hae syitä lapseni lapsuudesta, olen ne käynyt läpi. Hänen nuoruusikänsä onkin sitten ihan toinen juttu…näistä olen kirjoitellutkin.
Mitähän olin alun alkaen kirjoittamassa? Ihmeesti ajatus heittelee, mutta haitanneeko tuo mitään. Ai niin tuosta hiton väsymisestä. Olen edelleen melkoisen uupunut rankasta kesästä ja koetan ottaa nyt vähän kevyemmin. Yritän myös liikkua, koska se auttaa. Mutta henkinen väsymys on nyt tiukassa. Saisin lääkäriltäni saikkua halutessani, mutta sekin on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta työ antaa muuta ajateltavaa, toisaalta työni vaatii myös paljon ajattelua ja tsemppaamista. Päivä kerrallaan…
Petunialle ja muillekin,
pitää taas sanoa, että onpa hyviä kirjoituksia. Tuo listaus on toimiva homma, olen sitä itse käyttänyt mm. vertaisryhmissä eri tilanteissa aina silloin tällöin. Se konkretisoi asiat ja auttaa läheisiäkin pitämään asiat mielessä. Ja listaan voi aina välillä palata ja raksia, onko tullut tehdyksi ne asiat, joita ryhmä piti tärkeinä.
Väsymys hiipii hitaasti kuin huumausaineriippuvuus tai kankkunen, kuten Junnu Vainion laulussa Kauhea Kankkunen sanotaan: Se tulee jalkopäästä, ei se ketään säästä ja niin edelleen. Ellet itse huomaa sitä, niin muut sen huomaavat. Itse sen usein huomaa vasta sitten, kun se on jo vallannut sinut niin että voidaan puhua sairastumisesta ja loppuunpalamisesta. Silloin ei kyllä kykene olemaan kenellekään avuksi tai tueksi. Eikä auttamaan itseäänkään.
Kokemukseni on, että syyllisyydestä ja epäonnistumisen tunteesta voi päästä eroon siten, että se ei enää haittaa jokapäiväistä elämää. Haava on arpeutunut, ja arpi kyllä tuntuu aina silloin tällöin. Käytännössä se tarkoittaa sen asian myöntämistä, että näin on lapselleni käynyt enkä sille mitään voi. Se ei tarkoita huumeiden käytön hyväksymistä ja sen mukanaan tuomia kauheuksia. Se tarkoittaa myös läheisriippuvuudesta irtipääsemistä ja irtipäästämistä, sitä että on asian kanssa sinut riippumatta siitä jatkaako lapsi käyttöään tai ei. Taustalla on usein monien vuosien työ oman itsensä kanssa, ja kaikilta irtipäästäminen ja irtipääseminen ei onnistu koskaan.
Heräsikö kenelläkään uusia ajatuksia aiheesta? Tämä on tärkeä juttu, sillä väsymys sairastuttaa läheiset sekä fyysisesti, henkisesti että sosiaalisesti. Näppikset laulamaan!
Luin tuota Nurturing Motherin listaa, ja vaikka useimmissa kohdissa olen toiminut aivan päinvastoin, esim: olen ollut kotiäitinä lapsen 3-vuotispäivään asti, lapsi on ainoa, eli saanut kaiken huomioni töihinmenoon asti, olemme asuneet pienessä kaupungissa, jne, tulos ei ole ollut tämän parempi. Olen toiminut vielä ammatissa,jossa olevien oletetaan osaavan mukulansa kasvattaa…Avioeroani olen tosin pitänyt suurena virheenä, miehen malli jäi pois läheisyydestä, vaikka lapsen ja isän välit ovatkin olleet aina kiinteät. Ja kun tiedän paljon surullisimmissa oloissa kasvaneista lapsista tulleen ihan ns. kunnon kansalaisia, niin mitkään listauksetkaan ei auta ymmärtämään, miksi juuri minä olen näin huono äiti. JA vaikka kuinka syyttelisi itseään menneisyyden virheistä, ei siitä ole mitään apua, maapalloa ei saa kierräytettyä taaksepäin, kuten jossain Teräsmies-leffassa tehtiin ja huono onni korjattiin sillä lailla. Muistan kuinka katselin elokuvaa ja toivoin voivani tehdä samoin.
Alakulo on jatkuva seuralainen, vaikkei minun enää ole vuosiin tarvinnutkaan jatkuvasti pelätä, että milloin haen lasta ruumishuoneelta. Päihde-ja mielenterveysongelmaisen nuoren kohdalla se tosin on vieläkin aivan varteenotettava mahdollisuus, eihän kroppakaan ei kestä pitkään jatkuvaa myrkyttämistä.
Kiireisinä päivinä, kun on paljon työtä ja tekemistä, niin ei ehdi asioita miettiä, mutta kun on enemmän aikaa, niin ajatukset alkavat kiertää kehää. Ja välillä uupumuksen ja väsymisen tunne on sanoinkuvaamaton. Vaikka olisin nukkunut suht´ ok, niin olo on aivan vetämätön. Toki tähän moni muukin asia elämässä vaikuttaa. Mutta jostain syystä tämä päihdelapsi luikertelee ajatuksiin ja vie kaikki voimat. Tänään on taas juuri sellainen päivä. Olen tolkuttoman väsynyt, kun olen taas enemmän ajatellut tytärtäni. Ja päätin, että olkoon tänään näin, koska olen tämän päivän kotona. En vaadi itseltäni yhtään mitään. Olen väsynyt…