Älykkyys ja mielialalääkkeet

Päivänsäde on oikeastaan aika hyvä nimitys sille minuudelle, jota minäkin aikanani ruttasin roskakoriin ja lakaisin maton alle Viinapirun villitsemänä vuosikymmenten ajan. Lopulta kävi minulle, kuten monelle muullekin. Tuo Päivänsäde oli kertakaikkisen henkitoreissaan. Siinä vaiheessa minulta viimein karisisvat turhat kuvitelmat ja suuret luulot. Elämässä tuli vastaan sellainen seinä, josta ei ollut läpi menemistä. Lopulta olin siinä tilassa, että tartuin viimeiseen epätoivoisen korttiin - hain itselleni apua. Hakeuduin katkolle, kuntoutukseen ja AA:han, sekä otin käyttööni antabus-pillerit. Tämän plinkinkään merkitystä en lainkaan vähättele. Kun kerran tälle tielle lähdin, niin päätin, etten jätä kiveäkään kääntämätttä, jos siitä on voi olla vähäisintäkään hyötyä juomisen loppumisessa.

Päivänsäteestä en silloin mitään tiennyt. Luulin, että minuuteni on jotain sellaista, kuin miltä se Viinapirun ohjastamana vaikutti. Olin sellaisessa kuvitelmassa, että lopettaminen tarkoittaisi painimista viinapirun kanssa ja luopumista niin rakkaasta ja tärkeästä asiasta, kuin alkoholin tarjoama helpotus elämän kurjuuden keskellä. Vähitellen se oivallus alkoi minullekin kirkastua. Ei raitistuminen olekaan tuosta alkoholista luopumista, vaan nimenomaan tuon Päivänsäteen etsimistä itsestäni. Oman minuuteni löytämistä ja elvyttämistä.

Alkuun en oivaltanut niitäkään pieniä hetkiä, kun Päivänsäde arasti kuiskasi - voiko tämä olla totta? Noiden pienten hetkien avulla kuitenkin pääsin muutamat kuukaudet eteenpäin. Pitkään tuon Päivänsäteen olemusta myös vaivasi epäluottamus. Tämä ei voi olla totta - kohta taas matto revitään alta ja elämä on ennallaan. Tähän pelkoon Päivänsäde reagoi hieman pienen lapsen tavoin saaden melkoisia kiukkukohtauksia. Nuo kiukkukohtauset olivat minulle jotain ihan uutta ja yllättävää. Viinapiru tietenkin yritti välittömästi hyödyntää epävarmuuttani. Pikku ryyppy, vain pikku ryyppy … - sillä se Päivänsäde vaiennetaan ja lakaistaan takaisin maton alle kuten aina ennenkin.

Puolisen vuotta raitisteltuani Päivänsäteen olemus muuttui. Syttyi se raittiuseuforia, jonka kaikki raitistuneet tuntevat. Voi että elämä maistui hyvältä ja kaikki oli aurinkoista. Päivänsäde riemuitsi kaikkien niiden kadotettujen vuosien kadonneet riemut. Välillä tietenkin se Viinapirukin yritti jotain pientä - nythän sitä voisi lähteä vähän baarin katselemaan elämää, kuin kerran ollaan raitistuttu. Kyllähän minä elämää maistelinkin, mutta viinapirulle en antanut sitä ravintoa, jota se kovasti kaipasi.

Hiljalleen olen elellyt tämän Päivänsäteen kanssa. Siis oman itseni. Ei se aina ihan pelkää euforiaakaan ole ollut. Sitä mukaa, kun tuo Päivänsäde on varttunut, on pitänyt käydä läpi murkkuiän kriisit ja varhasiaikuisuuden ongelmat. Niille, jotka tätä raittiutta tänä päivänä aloittelevat haluaisin pienen neuvon antaa. Raittius ei ole juomisen lopettamista. Raittius on seikkailu, johon astutaan koko sydämellä. Sitä ei tiedä mitä huominen tuo, mutta Indiana Jonesin asenteella kaikki onnistuu. Raittius on matkantekoa Päivänsäteen kanssa, ei painia Viinapirun kanssa. Painiminen vain vahvistaa sitä Viinapirua.

Hieno kirjoitus, josta käy ilmi raittiina olemisen ydin sellaisena, kuin minäkin sen olen ymmärtänyt näiden reilun kolme vuoden aikana. Kyse ei olekaan siitä, että tapellaan elämän ikävyyksien kanssa ilman mahdollisutta paeta itseltään välillä humalan taakse, vaan sen ymmärtämisestä, että alkoholiongelmasta päästämällä ihminen antaa itselleen mahdollisuuden tulla omaksi itsekseen.

Ennen pitkää minäkin aloin huomata, että ongelmani ei ollutkaan pohjimmiltaan alkoholissa, vaan elämässä itsessään ja tavassani suhtautua siihen. Pikkuhiljaa olen kumminkin tutustunut itseeni ja rakentanut tästä ainoasta elämästäni omannäköistäni versiota, eikä minusta enää tunnu tarpeelliselta ruveta sotkemaan asioitani juomalla.

–kh

Kiitokset Kuivahuikka kommentista. Rinta rinnan olemme tätä raittiuden polkua kulkeneet jo niistä päivistä, kun käytit vielä nimimerkkiä “kaffemuki” (jos vain oikein muistan). Taisi olla niin, että sinulla on niitä raittiita päiviä satakunta minua enemmän. Pysyköön tuo luku jatkossakin samana. :smiley:

Kiitos kirjoituksestasi.

Minulla se Päivänsäde näyttäytyy myös aika ajoin. Oman itsensä kohtaaminen on kaunista. Olo on huoleton ja kaiken hyväksyvä, kuin lapsena. Olen läsnä, tiukasti kiinni tässä hetkessä. Samalla olen yhteydessä kaikkeen ja kaikkiin.

Se oma “todellinen minä” tuntuu vain olevan niin piilossa, monien valeminien kahlehtimana. Pelkkä juomisen lopettaminen ei riitä, mutta se on välttämätöntä jotta paranemisprosessi pääsisi alkamaan. Jokainen valeminä pitää tunnistaa, jokainen itsen tai toisten ihmisten antama turha leima löytää ja tiedostaa. Se Päivänsäde pitää löytää, sitä pitää rakastaa ja arvostaa, vaikka Menninkäiset ympärillä huutavat ja torjuvat nämä eleet. Minulle nämä menninkäiset edustavat tällä hetkellä uupumista, masennusta.

Minua on lohduttanut ajatus, että jos ainoa asia mitä tänään jaksan itseni hyväksi tehdä on se, että tänään en juo, olen jo hoitanut osuuteni. Se riittää. Tänään en pahenna tilaani, jos en jaksa sitä parantaakaan. Onneksi on paljon myös sellaisia päiviä, jolloin jaksan ottaa askeleita eteenpäin. Kuoria niitä leimoja, uskomuksia ja asenteita päivänvaloon. Hoitaa itseäni liikkumalla ja urheilemalla, funktionaalisella lääketieteellä, ystävien seuralla. Al-anonilla ja terapialla. Lukemalla ja tutkimalla asioita.

Olen lukenut paljon kirjoituksiasi, Smokkiherra, kiitos niistä. Ne ovat auttaneet minua, luoneet uskoa ja kannustaneet. Rehellistä toipumiskertomusta on mahtava lukea. Se jos mikä antaa toivoa. Vaikka tilanteemme ovat erilaisia, ja addiktiot voivat vaihdella, niin toipumisen perusasiat ovat samoja, näin uskon. Olet ollut yksi voimavaroistani.

Minäkin paranen ja toivun, päivä kerrallaan :slight_smile:

Tuo masennus ei ole minullekaan mikään outo vaiva. Sekin on yksi niistä asiioista, jotka jossain vaiheessa on kohdattava. Minulla se raittiuseuforia siirsi sen masennuksen alkuun ihan mukavaasti taka-alalle. Vähitellen alkaa oivaltaa jotain sellaista, että masennuksenkin paras lääke on masennuksen kohtaaminen ja hyväksyminen. Ehkäpä siihenkin pätee vähän sama asia, kuin pelkäämiseen. Pelkääminen itsessään ei ole paha, mutta pelkäämisen pelkääminen vie mehut :smiley:

Minäkin kiitän sekä Smokkiherraa että Kuivahikkaa kannustuksesta ja niistä viisauden sanoista, jota olen tielläni heiltä saanut. Olen oppinut heiltä uskomattoman paljon, ja tuskin olisin tässä ja nyt raittiina ilman heidän kannustustaan ja tukeaan. :slight_smile:

Kiitoksia teillekin! :slight_smile: Monenlaisessa hengessä olen saanut lukea viestejänne matkan varrella ja välillä on pitänyt vähän miekkaillakin, mutta niin vain näyttää että nykyään katselisimme entistä useammin samaan suuntaan.

Ketostixin nykyolemuksesta ja rivien väleistä aistii, että perusasiat ovat kunnossa. Minusta on myös palstan kannalta hyvä asia, että ainakin yhdellä kirjoittajalla on myös ammattilaisen näkemystä mukana, vaikka et sitä erityisesti haluakaan korostaa.

–kh

Jotenkin minulle on syntynyt sellainen käsitys, että se miekkailukin on osa niitä alkuraittiuden vaiheita. Itse kukin joutuu rakentamaan omaa käsitystään raittiudesta ja raitistumisesta. Niin kauan, kuin se käsitys on hauras ja haavoitttuva, sitä joutuu puolustamaan ja se sitten ilmenee miekan kalisteluna. Sinällään siitä ei ole muuta ikävää mainittavaa, kuin tarpeeton uusien tulokkaiden pelottelu. Itse olen yrittänyt löytää muita foorumeita sellaiseen sapelinkalisteluun, jossa koetan purkaa omaa pahaa oloani toisten niskaan. :smiley:

Näinhän tämän asian laita juurikin on. Monenlaista vääntäjää mahtuu tähänkin maailmaan ja kaikille on oma paikkansa ja oma tarkoituksensa. Jotkut meistä toimivat hyvinä esimerkkeinä ja jotkut toiset vähän huononpina. Siitä sitten voi itse kukin valita oman tarpeensa mukaan ja vertailla toisten ajatuksia omaan kokemukseensa. Alkuun kiinnostaa enemmän ne vähän paremmat esimerkit, mutta vähitellen oivaltaa sen rikkauden myös niissä huonoissa esimerkeissä. :smiley:

Kiitos vaan, juuri niin. :slight_smile: Joskus ne työssä mieleen tarttuneet asiat väkisinkin pulpahtelee riveilleni tai vähntään rivieni väliin täälläkin, vaikka yritänkin vähän varoa sitä. Olen oikeasti myös pahoillani, jos niitä asioita tulee joskus liikaa ja ne ärsyttääkin joskus jotakin. Ymmärrän sen. Tämä kun on joka tapauksessa vertaisfoorumi ja toipujien foorumi, joihin kuitenkin minäkin lukeudun.

Sitä mukaa kun kokemus ja näkemys karttuu kuuntelemalla ja keskustelemalla, ja elämää oppimalla, toivon ainakin omalla kohdallani ehdottomien ns. “totuuksien” ja besserwisserismin myös vähenevän edelleen. Ja ymmärryksen lisääntyvän myös erilaisia ihmisiä ja erilaisia näkemyksiä kohtaan… ääähh nyt menee liian hienoxi textixi jo. :stuck_out_tongue:
Ryhdympä värjäämään hiuksia. Black, black, black…

Hyviä kirjoituksia tässä ketjussa, joihin on helppo yhtyä. Näen raittiuden ja raitistumisen jonakin sellaisena asiana, että alkoholistin ei itse tarvitse huolehtia, kuin siitä että ei ota tosiaan sitä ensimmäistäkään ryyppyä. Olonsa terveellisempään kohentamiseen on sitten olemassa keinoja, vaikka millä mitalla. AA, liikunta ja terveellinen ruokavalio on itselle ainakin olleet toipumista jouduttavia tekijöitä. Usko ja oma halu toipumiseen, joka sitten tosiaan lopulta alkaa johtamaan siihen, että sieltä raunioiden seasta alkaakin paljastumaan ihmisen oikea minuus. Alkaa tajuta, että ei tässä ollakkaan yhtään sen huonompia, eikä parempia ihmisiä ja juomisella tai juomattomuudella ei siinä asiassa ole mitään merkitystä. Ihan kivuttomasti tuo ei tapahdu, vaan sitä yrittää kiukutella muille ja välillä on sellaisia päiviä, että pelkkä huomenenkin sanominen voi korveta niin perhanasti.

Mutta lopulta pätee se, että tämäkin menee ohi ja asioilla on tapana järjestyä. Tässä on oppinut jo luovuttamaan tosiaan tuosta tulevaisuudesta stressaamisesta. Sehän on kuitenkin loppujen lopuksi aivan täydellisen turhaa.

Tässähän se on koko raitistumisen ydin. “Tämäkin menee ohi” on juuri sitä Indiana Jonesin asennetta. Antaa hevosen huolehtia, kun sillä on isompi pää. :smiley:

Kun itse pitää huolen siitä, että illalla asettaa selvän pään tyynyn päälle, niin aamulla se selvä pää kyllä huolehtii taas uuden päivän murheista. :smiley:

Kiitos, Hannu. Sepä oli kauniisti sanottu.

Miepä olen varsinainen iron lady. :slight_smile:

Smoke on ihana päivis. :smiley: :smiley: :smiley:
Kyllä vain tukea on tullut moneen lähtöön täältä palstalta ja hyvinkin erilaisilta raitistujilta. Monestikkaan kirjoittaja ei edes tiedä miten merkityksellinen jokin ihan pikkuinen sivulauseessa mainittu lausahdus voi lukijalleen olla. Päiviksen uudessa ketjussa kun ollaan, niin haluan kiittää häntä juuri minulle sopivan kokoisesta ja muotoisesta rohkaisusta ottaa yhteyttä yläkertaan. Ehkä et Smokki edes tiennyt auttavasi minua, jaoitpahan vain oman kokemuksesi, kiitos siittä. :smiley:

Olen Hannun kanssa samaa mieltä, sinun kasvusi on ollut huima!
Kyseenalaistajasta on kasvanut oivaltaja. :wink:

Mitä konkreettisia keinoja teillä on ollut tavoittaa tuo sisäinen päivänsäde? (Tai sisäinen lapsi, sisäinen minä… Millä nimellä sitä sitten kutsuukin.)

Löytyykö se vain sattuman kaupalla, kun on löytyäkseen… Vai esim. meditoimalla?

Itse koen tämän niin, että aina välillä tavoitan sen, lyhyen hetken kerrallaan. Silloin tuntuu kuin aurinko paistaisi koko sieluun. Nämä hetket antavat toivoa. Ehkä koen ne sen vuoksi, että saan tietää tämän olevan mahdollista. Jaksan tavoitella lisää, jaksan jatkaa ponnisteluja…

:blush:
Tai ehkä sitten tiesinkin. :smiley:

Omalla tavallaanhan ne kokemuksetkin ovat vain käsi, johon voi hetkeksi tarttua tai sitten olla tarttumatta. Joka tapauksessa tätä sinun tarinaasi on Ruusuneito ollut ihana seurata kärpäsenä katosta, kuten niin montaa muutakin tarinaa :laughing:

Minun taikakeinoni tavoitella tuota päivänsädettä on kimalaiset. Menen pihamaalle katselemaan kimalaisia. Niiden puuuhastelua seuratessa ne eilisen mokat ja huomisen huolet väistyvät. Omalla tavallaan se tietenkin on juuri meditointia. Joogasalilla käynti on melkein yhtä hyvä keino. En kuitenkaan varsinaisesti puhu meditaatiosta ikäänkuin jonkinlaisena itsensä etsimisenä. Voihan sitä toki meditoida silläkin tavoin. Minulle se on lähinnä levottoman mielen rauhoittamista.

Sitten on toki niinkin, ettei tuo päivänsäde aina ole pelkkää päivänpaistetta. Kun oikein korvienväli kihisee, niin samainen päivänsäde se on silloinkin vauhdissa. Yksi tapa kadottaa onnellisuus on etsiä onnellisuutta. Sitten alkaa tuskastuttaa, kun sitä ei löydäkään. Siinä vaiheessa kun oivaltaa, että masennuskin on osa onnellisuutta, se masennuskin helpottaa. Elämästä voi toki noukkia niitä pelkkiä onnen papanoitakin, mutta parhaimmillaan elämä on, kun sen nauttii kaikilla mausteilla.

No voi kiitos sinullekin. :slight_smile:

Tuohan oli ihan kuin yhden mun opettajan suusta just hiljattain viime syksynä, joka oli jaksanut seurata edesottamuksiani ihan livenäkin jo muutaman vuoden ja peräti kahden eri ammattitutkinnon aikana.
Tuli tosi hyvä fiilis siitä(kin).

:slight_smile: Arvostan tosi paljon tuota, että jaksetaan sanoa hyviä asioita toisille ihmisille, varsinkin täällä internetissä jossa keskusteluiden…hmm… tuoksinassa ne hyvät sanat joskus meinaavat unohtua vähemmälle.

Mutta tuo sisäinen lapsi… kyllä se on aika pinnassa koko ajan. Joskus sitä joutuu jopa tarkotuksella painamaan alemmas, jos tilanne edellyttää ns. aikuismaisuutta ja viileyttä niinkuin arjessa usein on. Muuten se lapsi itsessä on kyllä läsnä koko ajan. : )

Ihania ilon pilkahduksia täynnä koko ketju :slight_smile: Kiitos Smokkendahl, että avasit tämän!

‘Suorittamalla’ tai ‘pyrkimällä’ ei onni ja tasapaino tulleet minulle yhtään lähemmäksi (ja voi veljet, että mä ‘pyrin’ jossain vaiheessa…). Se vaan tapahtuu - palat loksuvat paikalleen, oivaltaa itsestään ja elämästä asioita, jotka on kieltänyt tai hylännyt järkeensä vedoten.

Mutta Päivänsädettä pitää muistaa ruokkia myös, Olla pöhkö, jos siltä tuntuu :slight_smile: