Alle 50-vuotiaana hautaan

Olen toipuvan alkoholistin läheinen. Mielessäni on pyörinyt tuttuni, joka viikonlopun kestävän saattohoidon jälkeen kuoli maanantaina. Maksa ei enää kestänyt, mies lähti 49-vuotiaana muille maille. Näin tämän miehen alkoholismin kehityksen, hän alkoholisoitui vasta noin 10 v sitten. Tai pikkuhiljaahan se kehittyy, mutta loppu tuli nopeasti.

Kirjoitan siksi, kun tuntuu, että alkoholismisairauden vakavuutta vähätellään. Ja se on tabu. Ja on ainoa sairaus, jonka hoidosta päätetään sosiaalipuolella. Asenteet ja hoitomahdollisuudet paranisi varmasti, jos sairauden hoidosta päätettäisiin terveyspuolella.

m

Olen pahoillani tuttavan poismenon vuoksi.

Mutta kuten Allu Kaponen sanoikin, niin ei somaattisen terveydenhoidon puolella ja perusterveydenhuollossa ole välttämättä suurta ymmärrystä päihderiippuvuuksista.

Asia ei oikeastaan ole ihan sosiaalihuollonkaan asia, vaan päihdehuolto on oma erillinen sektorinsa. Esim. Helsingissä se toimii nykyisin saman hallinnon alaisena, kuin psykiatrinen hoito.

Kaksoisdiagnoosi-asiakkaat ovat tosin vaikeassa asemassa, koska psykiatrian poliklinikat eivät helposti ota asiakkaaksi sellaista, jolla on myös päihdeongelma, vaan asiakas ohjataan ensisijaisesti päihdepoliklinikalle jolle matalampi kynnys.

Päihdetyön kannalta itseni on vaikea nähdä, että alkholismia vähäteltäisiin. Perspektiivini on toki sellainen, että näen alkoholismia joka päivä (muuallakin kuin peilissä, heh).

Päihdeklinikoilla työskentelee moniammatillinen työyhteisö, jossa on lääkäreitä, sairaanhoitajia, ja sosiaalialan ammattilaisia. Kunkin kokemus päihderiippuvuudesta on toki omanlaisensa, mutta työ opettaa melko hyvään asiantuntemukseen, vaikkei työntekijällä omaa henk.koht. kokemusta päihderiippuvuudesta olisi. Aika monilla tosin on sekin.

Sikälihän akuutti päihdehoito on lähellä sairaanhoitoa, että katkaisuhoidot on järjestetty enenevissä määrin sairaaloihin. Helsingissä alkoholikatko on Malmin sairaalassa ja huumevierotus Auroran sairaalassa.

Itselläni on henkilökohtaisia, pitempiaikaisia kokemuksia aika monesta sekä päihde- että sosiaalihuoltoon ja erityisesti päihdeneuvontaan liittyvästä täkäläisestä organisaatiosta. Olen saanut sellaisen kuvan Suomen systeemistä, että on lähellä täkäläistä (Saksa, Bonnin kaupunki).
Takaisin katsoessa suosittelen ehdottomasti suoraa yhteydenottoa päihdeneuvontaan. Nämä osaavat parhaiten peilata kokonaistilannetta riippuvaisen silmin. Ohjaavat joko vielä pidemmälle erikoistuneisiin organisaatiohin tai toisaalta suhteuttavat asiat oikeisiin mittakaavoihin.
Kaikenlaiset kiertotiet olivat itselleni oikeastaan vain haitaksi. Olin alusta lähtien myös sosiaalineuvojan (Diakonia) asiakas koska elämäni raamit olivat täysin rempallaan ja omin voimin en olisi saanut niitä kuntoonkaan. Silti tämä kontakti esti minua jollain tasolla muutaman vuoden ajan näkemästä alkoholiongelmaani niin todellisena kuin se oli nähtävä. En tiedä mistä johtui, ehkä perspektiivin vääristymisestä ja siitä, että sosiaalineuvoja ei ole päihdeneuvoja?
Sosiaalineuvojaan olin ja olen vieläkin yhteydessä, samoin päihdeneuvojaani. Molemmat kirkollisia organisaatioita (Diakonia ja Caritas). Pelkkää ajatustenvaihtoa, akuuttia tarvetta ei ole aikoihin ollut.
Ryhmiin minulla on sellainen asenne, että pidän niitä tarpeellisina ja joillekin hyödyllisinäkin. Kannattaa tutustua henkilökohtaisesti, mutta pitää mielessä että nämä ovat maallikkojen yhteisöjä ja parhaassa tapauksessa täydentävät ammattilaisapua vaikkapa jatkotoimenpiteenä tai samanaikaisesti. Yhtenä ongelmana näen myös, että ryhmissä olevat ovat poikkeuksetta pienen vähemmistön edustajia jotka näkevät asiat tämän pienen yhteisön silmin. Miten voin saada kytköksen todelliseen elämään jos pidän 2 -10% vähemmistön perspektiivistä kiinni? Voi olla, että näen tämän väärin ja odotan liikaa, mutta minunhan on elettävä enemmistön säännöillä - ei toisinpäin.
Itseäni nämä enemmän ex-alkoholistien viikkoraportointiin perustuvat yhteisöt eivät tällä hetkellä kiinnosta, ovia en kuitenkaan ole paukattanut mihinkään kiinni joten ehkä vielä joskus joissain merkeissä tavataan! Ai niin, olenhan jonkin tasoisena varamiehenä erään enemmän koviin aineisiin erikoistuneen organisaation tiedotustilaisuuksissa ja silloin tällöin puhumassakin jollekin kohderyhmälle.
Hyvää viikkoa ja tsemppiä!

^ Danke schön :slight_smile:

Minä kirjoitan yleensä Helsingin näkökulmasta, joka voi olla erilainen kuin jonkun muun seudun näkökulma. Suomessakin valitettavasti on isoja eroja eri kuntien välillä siinä, millaiset päihdehuollon ja -hoidon palvelut on järjestetty.
Päihdehuoltolakihan on sama koko maassa, mutta lain kirjaimessa on niinkin tulkinnanvaraista tekstiä, että "kuntien on järjestettävä riittävät päihdehuollon palvelut…"

Rahaahan meidän päihdehoitojärjestelmämme kyllä vie. Katkot, laitoskuntoutukset, asumispalvelut ovat hurjan hintaisia. Toki ne pitää järjestää, koska hoitamatta jättäminen kostautuisi vielä pahemmin.

Helsingin näkökulmasta voin sanoa sen mitä kaikki stadilaisetkaan ei tiedä, että päihdepoliklinikoille voi hakeutua keskustelemaan joka arki-aamu klo 9 - 10.30. Silloin on vastaanotto ilman ajanvarausta, ja pääsee tapaamaan sairaanhoitajan ja sosiaalityön ammattilaisen työparia. Siinä voidaan tehdä katkaisuhoidon lähete, tai solmia vain asiakkuus ja sopia keskusteluaikoja, tai suunnitella jopa pitempää laitoskuntoutusta.

Helsingin päihdepoliklinikat olivat ennen nimeltään A-klinikoita, mutta ne eivät kuulu A-klinikkasäätiöön (kuten vaikkapa tämä Plinkkisivusto), vaan ovat kaupungin oma palvelu.
Niitä on neljä: Sörkassa, Laaksossa, Vuosaaressa ja Malmilla.