Alkoholistivanhempien hylkääminen

Olen pitkällisen pohdinnan jällkeen päätynyt siihen, että en enää pidä yhteyttä alkoholistivanhempiini enkä heidän luonaan asiuvaan mielisairaaseen veljeeni. Onko muita, jotka ovat tehneet samankaltaisen päätöksen hylätä sen perheen, jossa on kasvanut? Miltä se on tuntunut? Onko päätös jossain vaiheessa kaduttanut?

Minulle viimeinen pisara oli se, että kun pelastin heidät häädön takia kadulle joutumiselta, järjestin muuton ja muuttoavun ja uuden asunnon. Mikään ei muuttunut. Edes häätö ja täpärä pelastuminen ei saanut heitä muuttamaan käytöstään, vaan uudessa asunnossa meno jatkuu ihan samanlaisena.

Tämän lisäksi prosessin aikana vanhempani huijasivat minulta, joka muutenkaan en ole kovin hyvätuloinen, rahaa viinaan. Se oli myös jonkinlainen rajat rikkova hetki. Yritin muuton aikana myös parhaani saada veljeni ammattiavun piiriin tajuttuani kuinka syvällä harhoissaan hän elää, mutta sekä veljeni että vanhempani valehtelivat lääkäreille kaiken olevan kunnossa, joten en onnistunut tässä. Häädön ja muuttoprosessin aikana ymmärsin, että vanhempiin ja veljeen uppoaa minun apuani ja rahaani kuinka paljon tahansa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Ainoa mitä saan aikaiseksi, on itselleni huonon olon.

En myöskään jaksa enää käydä siellä heidän ilokseen näyttelemässä, että kaikki on hyvin tai ylläpitää jotain teennäistä ja kivulloista suhdetta sairaaseen veljeeni. Ei ole jäljellä mitään miksi pitäisin yhteyttä. En yksinkertaisesti saa vanhemmiltani tai veljeltäni muuta kuin pahaa oloa. Ainoa syy pitää yhteyttä olisi halu auttaa, mutta apua en selkeästi pysty mitenkään antamaan, eivätkä he sitä tahdo ottaa vastaan, paitsi apua, joka auttaa heitä elämään itse valitsemallaan vahingollisella ja sairaalla tavalla. Vanhemmat pakenevat elämäänsä ja vastuutaan viinaan ja veli harhoihinsa.

En tiedä voinko tehdä samaa kuin sinä olet tehnyt, mutta monesti se on mielessä käynyt.

Pahinta on, että äitini saastuttaa myös minun jälkikasvuani. Sekä välillisesti, että ihan suoraan ja konkreettisesti. Kerran kun hän oli krapuloissaan meillä lapsenvahtina, niin sain jälkikäteen kuulla, että hän oli käynyt käsiksi lapsiin. Siis tukistanut ja huutanut.

Tiedän ettei se kuulosta paljon miltään, mutta minulle se oli todella iso asia ja jouduin sitä itsekseni nieleskelemään aika kauan. Mitään en äidilleni siitä sanonut.

Hei, viestisi sai minut ajattelemaan omaa tilannettani.
Voisin kertoa taustastani sen verran, että molemmat vanhempani sekä veljeni ovat myös alkoholisoituneita.
Vanhempani ovat tosin eronneet ja löytäneet itselleen uudet (juovat) puolisot jo vuosikymmeniä sitten, mutta sama juominen siis jatkuu eikä loppua kai näy ennen kuin multaa on kaksi metriä päällä pidättelemässä.
No, vanhempieni eron jälkeen jäin äitini kasvatettavaksi, olin silloin ihan pieni vauva. Isäni vain otti ja häipyi, eikä minulla sellaista henkilöhahmoa arjessani koskaan ollut kuin isä. Ei siitä edes puhuttu mitään. Se oli henkilö, jota ei ollut olemassakaan, mutta pieni lapsi koki olemattoman poissaolon silti ahdistavana ja hävettävänä asiana.
Isäni kyllä joskus lomalla käväisi minua tapaamassa, kun olin isovanhempieni luona, mutta välit eivät koskaan muodostuneet läheisiksi.

Kun olen saanut omia lapsia, on hän jollain tavalla ollut enemmän kuvioissa mukana, muttei sen kummemmin kuin tapaamisina silloin kun ollaan siellä heidän lähistöllään muulla sukulaisella vierailemassa. Olen kuitenkin iloinen, että edes sellaiset välit häneen on, jotta lapsilla on edes joku isovanhempi minunkin puoleltani.
Äitini ja uuden miehensä elämä meni minun ollessani kouluiässä sellaiseksi, että minut otettiin huostaan. Välini äitiini katkesivat lähes täysin. Lapsiani hän ei ole nähnyt koskaan. Joskus hän humalassa soittaa, yrittää kysellä kuulumisia jne, mutta se on tosi väkinäistä. Minua ne puhelut ahdistavat ja itken melkein aina niiden päätteeksi. Jotenkin aina surettaa se, että minulla ei ole vanhempia ja he eivät voi olla isovanhempia lapsilleni. Olen kantanut siitä aika suurta traumaa sisässäni.

Mutta nyt, kun sanoit tuon, mitä sanoit.
Minä pysähdyin.
Pysähdyinmiettimään sitä, että oikeastaan olen päässyt helpommalla myös siinä mielessä kenties, että en ole joutunut kantamaan sitä jatkuvaa huolta heistä. Välit ovat etäiset, jopa katkenneet täysin ja se on surullista. Mutta se jatkuva huolessa eläminen, toisten sairaiden ihmisten kannatteleminen olisi varmasti osin paljon raskaampaa.

Jos sinusta tuntuu siltä, niin päästä itsesi siitä taakasta ja jätä heidät omin nokkineen.
Sinulla on oikeus ja velvollisuus huolehtia itsestäsi.
Sinun ei tarvitse yksipuolisesti kannatella heidän elämäänsä käsissäsi.

Tein tänään saman päätöksen. Lääkärini neuvoi, ettei minun tulisi tukahduttaa vihaani heitä kohtaan, vaan antava sen tulla. Senkin tunteen voi aikanaan antaa väistyä, mutta vihan on tultava ensin.

Tulee olemaan vaikeaa selittää päätökseni sisaruksilleni ja muille sukulaisille, mutta en jaksa enää muutakaan. Olen niin loppu. Jatkuvaan pahaan olooni ja itsetuhoiseen käytökseen on oltava jokin syy. Minä aion löytää sen syyn ja miettiä voiko asialle tehdä jotain. Ja jos voi, tehdä sen.

Se ei ole helppo päätös tehdä, mutta se on oikea. Todella hienoa, että onnistuit tekemään tuon päätöksen! Etenkin ajatellen lapsiasi on tärkeää, että pidät alkoholistivanhempasi erossa elämästäsi. Lapsesi ansaitsevat jotain ihan muuta kuin sietää sitä sama paskaa, mitä sinä olet lapsena joutunut sietämään, kuten myös sinäkin. Keskity itseesi ja perheeseesi. Se on tärkeää.

Itse olen ehtinyt epäilemään omaa päätöstäni moneen kertaan, kun vanhempani nyt ovat taas parin kuukauden tauon jälkeen yrittäneet pitää yhteyttä. Koska olisi mahdollisuus pitää yllä jotain näyteltyjä tuttavallisia välejä, tuntuu välillä ehkä kohtuuttomalta, että en tee niin. Mutta en aio horjua päätöksestäni. Miksi minun pitäisi heidän takiaan sietää yhteydenpitoa, josta tulee minulle vain paha mieli? Toivon tietysti, että minun pois sulkeutumisesi vaikka saisi heidät hiukan heräämään ja muuttumaan, mutta epäilen kyllä suuresti, että mitään sellaista tapahtuisi. Luultavimmin sekä vanhempani että veljeni kuolevat ennen kuin tekevät mitään ongelmilleen. Se on surullista, mutta minä en sille mitään mahda.

Oma elämäni on tärkeämpi ja aion nyt keskittyä siihen. Jos minulle joskus tulee sellainen elämänvaihe, jossa minulla on voimia ja tarmoa, vaikka lehmät söisi, enkä tiedä mitä sillä tekisin, niin sitten voin vaikka ottaa yhteyttä ja koittaa pistää heidän asiansa kuntoon…

Kiitos sanoistasi, ne lohduttavat ja kannattelevat minua.

Kun pääsin vihan vanhempiani kohtaan yli, minäkin olen tuntenut lähinnä vain surua. Muistan sen, millaisia hyviä ihmisiä vanhempani joskus olivat ja se tekee minut todella surulliseksi. Nyt he käyttäytyvät niin tuhoisasti sekä itseään että veljeä kohtaan, että en pysty enää katselemaan sitä. Ja kun auttaminen ei tosiaan auttanut, niin en voi myöskään tehdä asialle mitään. Se on kammottavaa ja surullista. Mutta hylkääminen on todellakin paljon parempi kuin tuhoutua niiden sairaiden ihmisten mukana. En usko että pohjimmiltaan myöskään vanhempani tai veljeni haluavat sitä minulle ja siksi pitkälti jättävät minut nyt rauhaan.

Näin tänään isäni ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen (aloite välien väljentämiseen lähti minusta). Aina kun näemme, isä ei osaa sanoa minulle mitään positiivista. Joko vika on ulkonäössäni tai siinä etten ole tarpeeksi naisellinen. Ajoittain soittelemme, isä kertoo kuulumiset ja puhumme yleisistä asioista maailmassa. Tuntui vain todella oudolta tänään kun näin hänet, halusin vajota maan alle. Isä oli samassa ravintolassa kuin minä, todella humalassa. Olin syömässä ystäväni kanssa, mutta sivusilmällä näin kuinka isäni kiersi pöydästä pöytään kysellen jokaiselta siellä istujalta jotain.

Häpeä oli jostain syystä erittäin kova. Rukoilin Luojaa ettei isä näe minua, ja ei hän nähnyt, mutta myöhemmin mietin: minä häpeän isääni, en halunnut hänen tunnistavan minua enkä sitä että hän olisi tullut pöytääni. Silti asia painaa minua nyt kovasti. Oletteko te muut alkoholistivanhempien lapset nähneet vanhempianne jossain ja tunteneet samoin?

Isäni on myös alkoholisti. Ei ole aina ollut, kun olin lapsi oli lähinnä tuurijuoppo eli välillä sai jotain ihme kausia mutta palasi aina ruotuun. Kun olin jo aikuistunut ja muuttanut pois kotoa niin tilanne pahentui ja hän luisui täysin.
Olen jollakin tapaa hylännyt hänet. Soittelen kyllä, mutta käyn kylässä harvoin. En hyväksy hänen elämänvalintaansa, ja hän ei aio juomista lopettaa. Joten vaikea olla enemmän yhteydessä. En voi kutsua häntä kylään, enkä mihinkään juhliin, koska hän ei osaa käyttäytyä.
Nyt onkin pieni dilemma edessä, kun hänen sukulaisensa, joka on aiemmin toiminut hänen rahojensa hoitajana, haluaisi että ottaisin tämän tehtävän itselleni. Isäni on jo eläkkeellä ollut tovin ja ei osaa pitää itse huolta rahoistaan. En ole kamalan innostunut. Ensinnäkin, mua ei kiinnosta isäni kanssa käydä mitään keskusteluja siitä, miten paljon hän rahaa mihinkin asiaan tarvitsee kun tiedän että kaikki menee viinaan. En jaksaisi kuunnella selityksiä, saati raivoamista. Toisekseen olen tehnyt aktiivisesti työtä sen eteen, että etäännytän hänen ongelmansa itsestäni, kun en kerta kuitenkaan voi häntä auttaa. Pakkohoitoonhan Suomessa voidaan ottaa vain muutamaksi päiväksi ja sehän ei auta ( on joskus ollut sen kolme päivää sairaalassa ja lähti kyllä heti kun eivät voineet enää pitää). Jos otan hänen raha asiansa hoitaakseni, koen että olen hänestä vastuussa. Mutta samalla en pysty mitään tekemään hänen puolestaan. Turhaa touhua ja itsensä kiusaamista. Pelkään myös, hieman epärationaalisesti, että tämä isän ( ja monen hänen muun sukulaisena riippuvuusongelmat) jotenkin tarttuu muhun, jos olen liian lähellä ( joo, kuulostaa hassulta, mutta jotenkin siitäkin syystä en haluaisi liikaa sotkeentua heidän ongelmiinsa )
Mutta miten selitän tämän sukulaisille? Pitävät itsekkäänä. Noh, ehkä olenkin ja koen siitä kyllä syyllisyyttä. Välien mahdollinen poikki meneminen sukulaisiin ei haittaa, koska eivät he muutenkaan ole minuun missään yhteydessä yleensä. Paitsi nyt kun tarvitsevat multa jotain :smiley:

Syyllisyyttäni helpottaakseni olen miettinyt, että jos hänelle saisi jonkin yleisen edunvalvojan, viranomaisen, onko kenelläkään näistä kokemusta? Mua ei haittaa, jos hänen kaikki varansa kuluvat hänen elinaikanaan hänen omiin kustannuksiinsa, en ole ikinä perintöä odottanut. Osaan kyllä ihan itse pitää huolen itsestäni ja taloudestani. Isästä sen sijaan en koe olevani kyvykäs pitämään huolta.

Mitä teet olette tehneet iäkkäiden alkoholistivanhempien kanssa, jotka eivät oikein selviä asioistaan? Oletteko ottaneet uudestaan elämäänne holhottaviksi vai onko välirikko pitänyt?

Mitä teet olette tehneet iäkkäiden alkoholistivanhempien kanssa, jotka eivät oikein selviä asioistaan? Oletteko ottaneet uudestaan elämäänne holhottaviksi vai onko välirikko pitänyt?
Dilemma

Minun isälle on määrätty asianhoitaja. Hän on ulkopuolinen taho, koska kukaan sisarus (isän veli tai me lapset) ei ollut halukas hommaan. Ei kannata miettiä sitä, miten sukulaisille asiaa selittää. Voihan heiltä kysyä halukkuutta tehtävään (hehheh). Oma isäni itse hylkäsi minut kun erosivat äitini kanssa, enkä heidän eronsa jälkeen ole tavannut isääni kuin satunnaisesti. Minulla ei ole aavistustakaan, missä hän nykyään asuu vai asuuko missään. Tavallaan hyvä näin. Kun en tyttärenä pysty isäni juomiseen vaikuttamaan mitenkään, niin ei minun myöskään tarvitse olla vastuussa juomisen seurauksista. Hänet olen tavannut viimeksi joskus lokakuussa, ja olihan se vähän järkytys. Aika hitaalla käy, ei varmaan muista enää juodakaan…ihminen ei kuitenkaan ole kuin vähän yli 60v.

Kuule, tämä on aivan sanasta sanaan minun tarinani. Tosin, enää viime vuosina puhelut äidin kanssa eivät ole päätyneet kyyneliin, puheluita ei juuri edes ole enää. Ja itse koen, että tosiaankin, olen päässyt helpommalla kun en ole yhteydessä sinne, en koe toivoa muutoksesta enkä siten koe pettymystäkään. Ajattelen, että vanhempani ovat antaneet elämässään minulle kaiken sen, mihin he pystyvät, saanhan elää. Mutta nyt minun täytyy itse olla itselleni se rakastava henkilö, ja hakea ympärilleni minua rakastavia ihmisiä, ja päästää irti kuormittavista ihmissuhteista. Vuosia on mennyt, mutta kyllä täytyy omaksi iloksi ja ylpeydeksi sanoa, että elämä on avautunut ja tuntuu ihanalta nyt.

Vanhempien puute harmittaa lähinnä lasten vuoksi, mutta muuten en osaa heitä edes kaivata.
Tunteilleen kuitenkin pitää antaa sijaa, ja tulla niiden jossain vaiheessa ulos. Vaikka välit katkaiseekin, niin ne tunteet, pelot, hylätyksi tuleminen jne, on kuitenkin siellä sinun sisälläsi ja niitä ei pääse pakoon tuolla välien katkaisemisellakaan. Mutta kun lakkaa elämästä siinä alkoholistin kierteessä , toivo-pettymys-autan sinua-kierteessä, niin jää tilaa käsitellä omia, eikä juopon asioita