Alkoholistivanhemmat

Nyt kyllä täytyy sanoa, että itselläni on enemmän tai vähemmän alkoholisoituneet vanhemmat, mutta en missään nimessä tee siitä itselleni ongelmaa! Ja kyllä minä heistä välitän, muttei ole minun asiani minkä he katsovat parhaaksi…

Hyvä sinulle, jos siihen kykenet, vieras. Pahoja haavoja ei ilmeisesti ole tullut. Ole onnellinen siitä!

Kaikilla ei käy yhtä onnekkaasti. Kokemukset voivat painaa todellakin pahasti, vaikka vastuu omasta elämästä kaikkien on kuitenkin otettava. Mutta on hyvä ymmärtää oma taustansa ja siitä seuraavat tunteet ja käyttäytymismallit.

Se ei kuitenkaan paljon lohduta??? Nillä eväillähän meidän on elettävä, jotka olemme saaneet. Kaikissa eväissä on kuitenkin jotain hyvää, olen varma siitä.

Voimia kaikille!

Julia

Zicon viesti sai mutkin kirjottamaan tänne. Tuos on paljo tutun kuuloista asiaa. Mun isä ja äiti ovat alkoholisteja ja vielä hengissä. Sisko asuu isän luona ja on 10v ja itselläni on kans pieni tytär jonka äidin kanssa olemme eronneet. Joskus tuntuu todella pahalta siskon puolesta kun se taitaa joutua kokemaan samat paskat ku itse enkä pysty auttamaan vaikka haluaisinki! Itselläni eron jälkeen todettiin vaikea masennus joka alkaa onneksi helpottamaan, mutta esim. nyt meinaa nostaa päätään, kun äiti syyttää mua kun en käy näyttämässä tytärtäni tai mene siskon kanssa käymään. Ja eksä haukkuu huonoksi isäksi vaikka parhaani yritän, koulu puskee päälle ja töissä vaaditaan enemmän ja enemmän sekä talous on päin peetä. Välillä jaksaa mutta välillä meinaa kaatua kaikki niskaan. Tuntuu että isäni, äitini, siskoni ja tyttäreni kaikki nojaavat minuun mutta olen melko heikko tukipylväs tällähetkellä. Kun pääsin kaikesta yöllisistä kolisteluista ja kännipuheista ja valvottamisista, kiristämisestä, henkisestä väkivallasta ja PASKOISTA elämän esimerkeistä, ajattelin että olo helpottuu, mutta tuntuu etten pääse siitä koskaan eroon, koska vanhempani eivät ymmärrä etten jaksa heitä ja syyttävät kaikesta. Huomasin samaa teissä muissakin, tuntuu ettei koskaan ole tarpeeksi hyvä ja haluaa kaiken menevän täydellisesti tai muuten on täysi paska. Väsyttää kun ei voi olla tyytyväinen itseensä eikä osaa ottaa minkäänlaisia kehuja vastaan:( kun olisi edes jonkinlainen itseluottamus ja rakkaus itseään kohtaan, mutta lapsesta asti opetettiin että valitsemani urheilu, musiikki, korkeakoulu ovat olleet vääriä valintoja koska minusta ei koskaan tule mitn. Vaikea joka päivä itselleen puhua että kaikki hyvin ja olen normaalityyppi kun ei se tunnu millään menevän itselle perille :smiley: liika itsekritiikkikin on todella masentavaa sekä kuluttavaa.
Viimevuonna yritin jopa päästä tästä maailmasta kun olin pahimmassa tilanteessa. Ei onneksi ole enää niitä ajatuksia mutta olisi kiva olla tyytyväinen edes johonkin ja saada vanhempani ymmärtämään ettei heidän ongelmansa ole minun vikaani ja saada vanhempien tuki niinkuin useimmat…toisin kävi, he ovat vain olleet lyttäämässä maahan, ja pelkään että pienelle siskolleni käy samoin, koska hän on ikäisekseen “aikuinen”, laiha koska ei tunnu olevan säännöllisiä elämäntapoja isän luona. Esim soitin klo21 oli syöny koulussa ja sen jälkeen pari makkaraa, yritin saada puhelimessa säännöt ja syömään jotain, vaikeata kun asuu 300km päässä! en tiedä mitä tekisin, koska olen käynyt ammattilaisella juttelemassa jne. ja syön masennuslääkkeitä, mutta välillä tämä paska tunkee läpi. En itse juo normaalia 25v opiskelijaa kummemmin, mutta tuntuu että vähäkin on väärin ja ettei minusta tule vanhempiani kummempaa kuitenkaan. Onneksi sentään tyttäreni sanoo että olen hyvä isä :slight_smile:
Inhoan vanhempiani ja kaikkia ihmisiä jotka kohtelevat lapsiaan kaltoin, enkä voi sitä koskaan ymmärtää, enkä halua holhota ja tukea vanhempiani koska se EI OLE lapsen velvollisuus… Ja olen pahoillani kaikkien teidän puolesta joilla on yhtä kusipäiset vanhemmat ja toivon ettette halua samaa teidän lapsillenne…

ps. jos edes joku luki lopppuun ihan kiva, mutta koitin vain auttaisiko asioiden kirjoittaminen, tuli vain kaikki paska taas mieleen…eli empä tiedä auttoiko.

-Tontsa-

On hassua että en ole ainoa joka kokee sitä että jompikumpi vanhempi tai molmmat vanhemmat juovat. Olen 16v enkä voi tehdä asialle mitään. Isäni on joka päivä kännissä ja äitini on selvästi masentunut. Äiti valittaa useasti kuinka hän oon liian lihava,ruma ja tyhmä. Isäni petti äitiä. Asian sain itse selville kun oli n.10v , yksi päivä tutkin laatikkoa jossa on kaikki tärkeimmät paperit. Sieltä löysin isyys todistuksen jonka avulla tajusin että isälläni on poika minun ja siskoni lisäksi. Heti kun sain asian selville soitin äidilleni… Siintä alkoi alamäki. Sen jälkeen olen tajunnut että isäni juo ja äitini yrittää polttaa salaa. Joka ilta äiti valittaa minulle kuinka isä on kännissä. Isäni horjuilee joka ilta ja sammuu 8 aikaa illalla. Tänäänkin kun katsoin siskoni kanssa telkkaria kuulen yhtäkkiä kun isäni kaatuu maahan ja rikkoo samalla lautasen joka on hänen kädessään. Siskoni alkaa itkeä meidän huoneessa ja äiti tuijottaa tyhjyyteen olohuoneessa. Päätin yrittää olla välittämättä mutta en pystynyt ja hain lautasen isältäni ja huusin hänelle että menee nukkumaan. Vein lautasen keittiöön ja menetin malttini kun isäni kaatui uudelleen! Kun hän vihdoin pääsi sänkyyn huusin hänelle kuinka hän pilaa elämäni ja että olemme siskoni kanssa vasta lapsia, vaikka siskoni täyttää pian 18! Tulin nettiin etsimään jotain millä saisin isäni lopettamaan juomisen ja päädyin tänne kertomaan omaa tarinaani! Jos joku tietää miten voin auttaa itseäni ja isääni niin kertokaa!
En tiedä kauan enään jaksan. En halua kertoa kavereilleni enään isästä, tuntuu että jos kerron se ei auta mitään ja aina kun he tapaavat perheeni je ajattelevat näitä asioita. Siskoni kanssa en voi juttella (vaikka olemmekin todella läheisiä) koska hän ei halua ajatella koko asiaa…

Huomasinpa miekin paljon samanlaisia piirteitä.

Miun vanhemmat ovat molemmat juoneet nuoresta asti. He ovat myös olleet yhdessä 17-vuotiaista asti. Isäni oli nuorena kova rokkari ja äitini punkkari ja molempien juomistavat sen mukaisia. Äitini sai isoveljeni 20-vuotiaana ja miut 24-vuotiaana. Alkoholin kanssa läträystä on ollut niin pitkään kuin mie muistan. Vanhemmillani on takana monet pahoinpitelyt, riitelyt ja uhkaukset avioerosta. Silti he vaan pysyvät yhdessä, ehkä osin meidän lasten takia tai vaan siksi että isäni on narsisti joka on tallonut äitini jalkansa alle kokonaan.

Isoveljeni muutti 18-vuotiaana pois kotonta ja mie olin silloin vasta 14-vuotias. Veljeni muutto oli miulle kova pala, koska tiesin että joudun selviytymään viinahelvetistä yksin. Sain todistaa 17-vuotiaaksi asti vanhempien tappeluita ja ryyppäämistä joka viikonloppu. Tai no 2007 kesällä isäni polvet leikattiin ja hän oli kesän sairaslomalla, silloin juominen oli lähestulkoon joka päiväistä. Vuoden 2007 syksyllä mie muutin sitten pois vanhempieni luota sossun tukiasuntoon. Pyysin itse heiltä omaa asuntoa ja he vaativat nähdä vanhempani, koska olin alaikäinen.

Siihen aamuiseen tapaamiseen syyskuussa ei tullut kuin äitini. Isäni oli liian ylpeä tullakseen siihen tapaamiseen, koska meidän perheessä tosiaan alkoholin liikakäyttö tungettiin kulisseihin. Miun käyttäytymiseen vaikuttaa vieläkin vanhempieni sanoma: “Kodin asioista ei puhuta ulkopuolisille”

Nyt 22-vuotiaana mietin omaa alkoholinkäyttöäni ja olen päättänyt lopettaa ryyppäämisen kokonaan. En voi kuitenkaan puhua lopettamisesta esimerkiksi isoveljelleni, koska hän vaan nauraisi ja sanoisi etten mie pysty siihen koska alkoholi on mein perheen kirous. Tuntuu helvetin pahalta kantaa tätä lapsuutensa paskaa niskassaan koko ajan. Sen takia mie lopetan alkoholin käytön kokonaan etten vaan joudu milloinkaan antamaan omille lapsilleni samanlaista lapsuutta kuin mitä itse koin.

Olen 23-vuotias ja vanhempani ovat olleet alkoholisteja niin kauan kuin muistan. He ovat eronneet joitakin vuosia sitten, mutta molemmat jatkavat ryyppäämistä omilla tahoillaan. Ryyppääminen ei ole välttämättä jatkuvaa ja he voivat olla juomatta jos on pakko. Mutta silloin kun otetaan, niin otetaan kunnolla. Katselin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, kun vanhemmat örvelsivät välillä viikonloppuisin aamusta iltaan ja sammuivat lattioille. Lisäksi isäni oli kännissä usein väkivaltainen ja monesti ollaan sisarusten kanssa vieressä todistettu, kun hän pistää huonekalut säpäleiksi ja pahoinpitelee äitiä. Yritettiin aina rauhoitella isää ja kyllä se siitä jossain vaiheessa aina rauhoittuikin ja me siivottiin jäljet kun vanhemmat oli sammuneet. Aamulla oltiin taas kun mitään ei olis tapahtunukaan…
Selvinpäin vanhempani ovat maailman ihanimpia ihmisiä. Koen, että he välittävät (ja ovat aina kaikesta huolimatta välittäneet) ja rakastavat meitä kaikkia lapsia. Mutta kännissä molemmat muuttuvat aivan täysin ja varsinkin äitini. Sitä oli mahdotonta lapsena käsittää, miten vanhemmat yhtäkkiä muuttuvat ihan hirviöiksi. Ja asian käsitteleminen on vieläkin hankalaa. Asun nykyään eri paikkakunnalla vanhempieni kanssa ja en kauhean usein näe heitä humalassa. Kun menen käymään, he yrittävät pysytellä selvinpäin. Aina se ei onnistu ja äitini onkin alkanut “piilojuopotella”. Huomaan hänestä sadasosasekunnissa, jos hän on edes haistanut korkkia ja sitten iskee valtava pettymys. Piilopulloja löytyy kaapeista ja pyykkikoreista. Enkä tietenkään uskalla ottaa asiaa puheeksi…
Meillä vanhempien juomisesta ei juuri puhuta, ei edes sisarusten kesken. Koko aihe on kuin valtava mörkö, jonka läsnäolon aistii koko ajan, mutta kukaan ei uskalla sitä mainita. Kaikki ne lapsuuden kokemukset olisivat olleet varmasti vielä traumaattisempia, jos minulla ei olisi ollut sisaruksia tukena. Mutta aihe on meille niin kipeä, että kukaan ei pysty edes kunnolla puhumaan siitä. Korkeintaan heitämme huumoria aiheesta keskenämme. Huumori onkin varmaan ollut yksi keino, jonka avulla ollaan päästy jotenkin eteenpäin. Ollaan naurettu isälle, joka puhuu ensin sekavia itsekseen ja sammuu kohta keittiön lattialle. Kukaan läheisimmistä ystävistänikään ei tiedä vanhempieni alkoholismista, olen parhaani mukaan koittanut peitellä sitä koko elämäni ajan. Harkitsin kauan ennen kuin pystyin edes kirjoittamaan tänne. Mutta nyt kun olen saanut edes vähän purkaa tänne, niin helpottaa. Kiitos, kun olette jakaneet kokemuksianne, voimia ja jaksamista kaikille!

Mun isäni on alkoholisti. Ja minä olen alkoholisti. Vanhemmat erosivat 90-luvulla ja sitten äiti otti toisen alkoholistimiehen joka kaikenlisäksi hiplasi meitä alaikäisiä tyttöjä (mua ja mun siskoja). (Meidän suvussa on alkoholismia, äidinisä ja isänisä plus lähes kaikki heidän sisarukset on juoneet). Äiti ei juo mutta hänen sisarukset juo (2 viinan takia kuollutta veljeä alle 40 v ja 3 siskoa jotka elää mutta ainaki kaksi niistä juo.)

Äiti teki omaa taideuraansa ja vietti öitä miehensä luona, mä olin lukioikäinen ja huolehdin monet yöt ja päivät pikkusiskoista. Isä joi omalla tahollaan. Siitä jaksoin huolehtia jonkun aikaa. Nukuin sen kämpässä juoppojen keskellä 13-vuotiaana,onneks ei mitään ikinä sattunut, ei kukaan mua raiskannut tms. Mutta kyllä usein heräsin siihen kun isä tai joku muu kusee olkkarin nurkkaan luullen sitä vessaksi.

Itse olin urheiluhullu nuori ja aikuinen kunnes sitten 26v tutustuin kuningas alkoholiin. Siitä alkoi todellinen alamäki. Lasteni raskaudet oon ollut kuivilla mutta sitten taas juominen jatkunut.

Mä olen niin rikki, apua hakenut vaikka mistä mutta ei sitä niin vaan saa…