Alkoholistin vaimo

Tuo ensimmäinen viesti oli kokeilu.
Nyt kerron vähän taustoja. Meillä on pitkä avioliitto takana johon on kuulunut alkoholi mieheni puolelta koko ajan.

Olin 19 kun menimme naimisiin, eihän sellainen rakastunut tyttönen huomannut, että alkoholia kului jonkin verran.

Vuosien myötä se liisääntyi pikku hiljaa ja lopulta hänestä tuli alkoholisti. Lupauksia ja lupauksia rikottaviksi tuli usein.
Ensin oli viikonvaihteet ja pikku hiljaa tulivat ryyppyputket jotka kestivät muutaman päivän.

Tästä homma vaan paheni ja putket piteni, viimeisimmät kestivät 2 kuukautta jolloin katkolle.

Viime tammikuussa sai potkut ryyppäämisen takia jolloin putki kesti tuon 2 kuukautta. Se oli minulle todellinen shokki enkä ole siitä päässyt vuoden sisällä vielä ohi.

Oli raittiina 7-8 kuukautta jolloin retkahti ja taas putki 2 kuukautta ja 2 viikon katko. Oli joulun ja uudenvuoden katkolla joten saimme ainakin kuivan joulun joita ei aina ole ollut.

Katkolta tultuaan meni A-klinkalle josta sai Antabus reseptin ja lähetteen apunktiohoitoon ja itse on kerran ehtinyt käydä AA-kerhossa.

Hänellä istsellään on kova into raitistua, johtuneeko siitä, että laitoimme avioeropaperit juomaputken aikana.
Sanoo kyllä, että hänestä tulee vielä kunnon mies.
Itselläni on koko ajan ahdistunut olo enkä usko tai jaksa kannustaa
häntä.

Olen niin monet kerrat pettynyt näiden vuosien aikana ja saanut paskaa niskaani huutamalla huoraksi ja vaikka miksi.
Haukkuu myös joka kerta ystäväni ja sukulaiseni. Tuntuu kun laittaisi aina saman nauhan pyörimään.

Viimeisen putken aikana tuli aggressiivisuus esille lupasi tappaa, mutta ei viitti huoran takia linnassa istua.
Juomaputkien aika en ole voinut olla kotona koska huutaminen ja haukkuminen on ympärivuorokautista.
Olen niin sanotusti evakossa. Olenkohan ollut vähän tyhmä (niin minusta ainakin tuntuu) kun olen aina palannut takaisin ja pienen mykkäkoulun jälkeen on taas jatkettu elämää.

Koskaan ei ole puhuttu niistä tunnoista mitä minulle on jäänyt tosi pahoista sanoista. Ne on pyyhitty pois sanomalla vaan, ettei tarkoittanut mitä sanoi.

Nyt on sellainen olo, että jaksanko tätä enää ja onko koko loppuelämä tarkoitus elää pelossa ja jännityksessä. Luottamus on täysin mennyt eikä sitä kyllä helpolla takaisin saa
Lapset ovat jo kaikki omillaan joten olemme kahden. Mutta tuntuu siltä. ettei hän pärjää yksin enkä halua häntä katuojaankaan.
Vaikka tiedän, ettei toinen voi raitistuttaa sen on tapahduttava omasta tahdosta.

Välillä on vaan niin voimaton olo kun nyt olemme vielä molemmat kotona, itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Sekin rassaa joko hän ei ymmärrä ja tahdo ymmärtää sairauttani MS.

Onko teillä kokemuksia tai ehdotuksia parempaan huomissen.
KIITOS KAIKILLE

Löysin tämän paikan vasta vähän aikaa sitten, enkä meinannut osata kirjoittaa tänne.

Ihan oikeaan paikkaan olet löytänyt.

Etkä sinä sen tyhmempi ole kuin muutkaan. Teillä on kuitenkin miehes kanssa pitkä yhteinen historia takana, siinä on monet särmät saatu sovitettua yhteen.

Mä en tiedä, onko tuo empatiakyvyn puute syytä vai seurausta juomisesta. Vai ihan yleisesti miehissä esiintyvä luonteenpiirre… (yleistys!)

Mitkäs sun suunnitelmat, ne miehestä riippumattomat, ovat?

Tervetuloa hoitamaan ja löytämään itseäsi! :smiley:

Tervetuloa Merku ja itse asiassa olet onnekkaassa asemassa: sinulla on aikaa keskittyä hoitamaan itseäsi. Sinun ei tarvitsekaan tehdä mitään päätöksiä tässä ja nyt vaan voit ryhtyä käymään Al-anonissa saamassa vertaistukea. Kun sinä alat voimistua, pystyt myös selvemmin näkemään mitä siedät ja mitä et. Miehesi hoitakoon itseään ja sinä pidät huolen omasta tontistasi. Molemmat kantavat kortensa kekoon.

Ei me tosiaan kahden tässä koko aikaa olla. Kolme lastenlasta on hoidossa meillä, tytär on kaupassa töissä joten työ on vuorotyötä.
Välillä olen vaan niin väsynyt etten jaksais lapsia pitää.
Tytär on yksinhuoltaja joten ajattelen, ettei tarvitse maksaa kalliita hoitomaksuja.
Yritän tällä hetkelläkin olla lapsille hyvä mummi vaikka oma olo on tosi kurja.

Mies nukkuu hyvin paljon päivälläkin, joten hoito on mulla ja MS oireisiini kuuluu juuri väsymys päikkärit on saatava nukuttua.

Tämä juttu alkaa tuntua vähän itsesääliltä. Tää nyt on vaan niin pirun vaikeaa. Välillä ei jaksais kattoo koko miestä saati puhua sen kans. Jotenkin tuntuu, ettei juttelu ole luonnollista vaan molemmat yrittävät puhua nyt jostakin vaan.

Kävin katsomassa yhtä asuntoa putken aikana ja se oli niin ihana.
Nyt pyörii se asuntokin päässä. Tietäs vaan onko minusta yksinasujaksi kaiken tämän yhdessä eletyn elämän jälkeen.

Musta vaan tuntuu et toi raittiuden yrittäminen on tällä hetkellä vähän yliampuvaa, vai oisko niin, etten ole ennen tottunut tälläiseen. Nyt aamullakin kävi lenkillä ja takaisin nukkumaan ja nukkuu edelleen.

Itsestäni en saa mitään irti kaikki työt vaan kasantuu, pelkkä imurointi tuntuu tällä hetkellä ylivoimaiselta.
Oon vaan niin ahdistunut ja tuntuu koko ajan olevan huono olo.
Ei siihen auta jos sanotaan, että ota itseäsi niskasta kiinni.

Kävin muuten psykologilla 3 kertaa potkujen jälkeen ja hän sanoi suoraan et hanki asunto ja ittes kuntoon. En kuitenkaan sitä tehnyt kun luvattiin taas paljon hyvää.
Nyt jos sinne menen niin tiedän, että varmaan sanoo samalla lailla.
Ei ehdottanut välttämättä avioeroa vaan erillään asumista ja katsomaan onko niin parempi.

KIITOS TAAS KAIKILLE
Täällä on tosi hyvä purkaa itseään.

Merku tervetuloa vaan tänne!
Tuttua tuo että ensin uhataan ja haukutaan ja seuraavana päivänä pyydellään anteeksi ja kerrontaan että sanat eivät ole merkinneet mitään… Itse koin uutena vuotena väkivaltaa mieheltäni, niin henkistä, kuin fyysistä…( tosin henkistä on päivittäin…)
Ja Koko ajanhan niitä miettii että mistä moiset sanat ovat hänen mieleensä edes tulleet…

Mutta uskon että suurin syy on hänen sairas päänsä…

Tarpeeksi kun punnitset asioita jäätkö suhteeseen vai lähdetkö omillesi, niin huomaat kyllä kumpi on parempi… Minä odotan vaan seuraavaa solkkausta, ja sitten ukko pellolle!!

Ei muuta kun voimia todella paljon ja pikku hiljaa kun asioita hoitelee ja miettii, niin varmasti päädyt oikeaan ratkaisuun…

Itsesääli on ihan jees tiettyyn mittaan asti. Ja sullakin joku terve piirre siinä on, kun kyseenalaistat sitä säälin mittaa.

Jos sulle tuli siitä uudesta asunnosta niin hyvä fiilikset niin mä sanoisin, että se kertoo jo paljon!

Moi Merku.

Mä jo vastailinkin tonne sun “kokeiluketjuun”, kun aina aloitan alhaalta ylös näitä ketjuja lukemaan.

Mutta mitäpä mä lisäilisin kanssasisarien kirjoituksiin…

Mä jotenkin ajattelen niin, että niistä pahoista sanoista ja loukkauksista ei ole aika puhua alkoholistin kanssa. Ehkä te kumpikaan ette ole valmiita siihen. Mä en tiedä onko sen aika omalla kohdallani koskaan. Mutta niistä voi puhua jonkun toisen kanssa. Esimerkiksi täällä. Meillä monilla on niistä kokemusta. Tai sitten al-anonissa. Sieltä kokemusta löytyy myös.

Eli tiivistän oman näkemykseni niin, että muista hoitaa itseäsi. Oman kykysi mukaan. Sinun ei tarvitse uhrautua miehesi vuoksi. Eikä edes lastenlastesi vuoksi. Sinä olet sinä ja sellaisena tärkeä itsellesi jä läheisillesi.

Jatkahan kirjoittelua tänne, siitä asiat lähtevät selkenemään. Tervetuloa.

Moi Merku ja tervetuloa minunkin puolestani!
Huomaan, että meillä on paljonkin yhteistä, sama “hyyryläinen”.
Sen verran haluaisin neuvoa, että älä väsytä itseäsi ihan loppuun. Siitä seuraa vaan sekä fyysistä että psyykkistä pahoinvointia.
Jos mahdollista, jätä lastenhoito vähemmälle, sinulla on ihan täysi työ miehesi kanssa. Koita keksiä jotakin kodin ulkopuolista tekemistä ja hommaa siivousapua, se ei ole kallistakaan enää sen verovähennyksen ansiosta.
Jaksuja
t.MillaM

Kuinka kauan tää ahdistus, uskonpuute ja luottamuksen saanti oikein kestää?
Tuntuu vaan siltä, ettei tästä tule mitään vaikka toinen vakuuttaa ja vannoo. Nyt kyllä lähti AA-kerhoon mikä on tietenkin hyvä.

Eilenkin lupasi vaikka mitä kun en vaan lähde. Olen valittanut tätä ahdistusta ja huonoa oloa päivittäin.
Mua on vaan niin paljon sanoilla loukattu, etten meinaa niistä päästä millään.

Eilen kysyi, että onko mitään mieltä hänen jatkaa raitistumisyritystä jos olen lähdössä. Minusta siiinä oli pientä kiristyksen makua.
Sanoinkin, että hän tekee sen itsensä eika minun takia.

Onks tää ahdistuksen tunne yleensä jo heti aamusta alkaen, minulla ainakin.
Päivä meni paremmin kun lastenlapset olivat täällä, mutta kun jää kahdestaan tai yksin niin heti alkaa ahistaa.

On alkanut seuraamaan minua jos tulee puhelu tulee kuuntelemaan mistä puhutaan, netissä kun olen käy katsomassa vähän väliä millä sivuilla ollaan. Tuntuu siltä, että pelkää minun touhuavan salaa jotain.

Olisin ehkä jo lähtenyt jossain vaiheessa, mutta kun on tämä omakotitalo ja velkaa.
Onhan meillä se harkinta-aika menossa joten katson jos nää tunteet vielä muuttuisikin.
Tällä hetkellä ne eivät kovin vahvat ole ainakaan minun puolelta.

Olen käynyt niin suuret vihan ja inhontunteet läpi monta kertaa pettymysten myötä, että tuntuu niiden jääneen jotenkin päälle.
On tää taas aika valitusta.

KIITTI KAIKILLE jotka tätä jaksavat lukea.

Kun tulee aa-kerhosta(joka muuten ei ole mikään kerho) niin tarkistapa yhdellä kysymyksellä, kävikö oikeasti aa:ssa. Kysy mikä askel luettiin. Jos ei “muista” ei ole kerhossa käynytkään.

Hoidat ilmeisesti tunnollisesti MS-tautiasi. Kerropa miksi et alkaisi hoitaa yhtä tunnolisesti itseäsi myös “taudissa” nimeltä alkoholistin läheinen? Hoitopaikka on Al-anon vertaistukiryhmä. Onko kynnys sinulla yhtä korkea kuin kumppanillasi aa:n kynnys?

Jutustelen aika suoraan, koska olen itse raitistunut(en parantunut) alkoholisti ja tiedän että näissä asioissa pään silitys ja lässytys vain pahentavat asioita.

Täällä lähiseudulla ei ole kyseistä vertaistukiryhmää. Epäilen ettei kynnys olisi minulle kovin korkea.
Olen käynyt psykologilla vajaa vuosi sitten juttelemassa ja se ainakin tuntui mukavalta, kun sai purkaa tuntojaan.

Mies tuli juuri AA:sta ja kertoi kuinka oli tullut uusia henkilöitä mukaan. Kehui, että hän pitää tuollaisista keskusteluista. Itse en vaan jaksa innostua.

Pieni pelko on ton perussairauden kanssa, että jospa tää stressi tuo tullessaan pahenemisvaiheen, niin silloin ollaan kortisonitipassa.

Oma tunne sanoo, että olisi varmaan parempi asua erillään, ainakin jonkun aikaa. Sais itsensä kuntoon ja näkis josko puoliso pysyy raittiina.

Se on tää pirun sääli kun estää. Mietin tässä kuinka uskaltaisin aloittaa puhumisen tästä. Meillä ei enää käy edes mun sisarukset
eikä kaverit koska hän on haukkunut kaikki ja ilmoittanut, ettei tarvi koskaan tulla.

Tässä illalla veli soitteli ja sanoi, et nyt otat ja lähdet oot antanu 32 vuotta elämästäsi hänelle ja mikä on palkka. Itse täytän ensikuussa 52 joten vuosia pitäisi olla vielä jäljellä jonkin verran.
Mutta kun olen tälläinen pirun vellihousu niinkuin veljeni sanoi.

Kyllä minä vahvasti suosittelen erillään asumista jo miehesi tähden. Sinulle on suositeltu sitä jo itsesi tähden, mutta oletko ajatellut, että juuri säälilläsi mahdollistat hänen ryyppäämisensä? Olet valmis uhraamaan oman terveytesikin, jotta miehellä on mahdollisimman turvallinen olo “toteuttaa itseään”.

Ehkä miehellä tulisi pieni hätä ja sitä myötä vastuu itsestään, jos joutuisi asumaan yksin. Mieti sitä.

Hei Merku.
Aivan kuin omaa tarinaani olisin lukenut lukiessani sinun tarinaasi.
Tosin sinulla on lisäksi tuo sairaus. Jotenkin pistää todella vihaksi, kun ajattelee tilannettasi. En tiedä mitä sanoa muuta kuin että voimia sinulle kestää.

Minä olen tällähetkellä asumassa tyttäreni luona, siis “evakossa” kuten itsekin asian ilmaisen.

Samanlaista huorittelemista ja tappouhkauksia olen minäkin kuunnellut jo vuosia. Lähtenyt lukemattomia kertoja ja aina palannut takaisin. Nyt on tosi paha olla. Uni ei tule, joten olen täällä kirjoittelemassa ja lukemassa. Mies kieltää ongelmansa vetoamalla siihen, että minulla muka on jo uusi mies (tai uhri, kuten hän sanoo)kiikarissa. No huh,huh. :unamused: Välillä tuntuu et näil “tenukepeillä” virtaa tosiaankin päässä se mikä muilla ihmisillä virtsarakossa.

Vertaistuen mieheni kuittasi sillä että; kirjoita sitten samantien paikalliseen sanomalehteen että käyt sellaisessa ryhmässä.

Minä en ihmisten puheita pelkää. Olen vaan jotenkin niin saamattomassa tilassa tän elämän kanssa. Ja joku jo kirjoittikin siitä, että pienellä paikkakunnalla tunnetaan ja puhutaan jo ennestäänkin näistä kännäreistä. Jos joku tuttu vaikka olisikin ryhmässä, niin tuskin hänkään sinne huvikseen on tullut.

Kirjoitit että sääli estää lähtemästä, mutta joku viisas on sanonut, että sääli on sairautta. En tiedä :sunglasses:

Voimia sinulle.

Mieheni ei edes tiedä, että kirjoittelen täällä ja varsinkin yöllä.
Nyt illalla kun puhuin jos muutettais erilleen ainakin vähäksi aikaa, niin heti tuli uudet miehet puheeseen.

Noita mustasukkaisuuskohtauksia oon kyllä vuosien aikana kokenut monet. Nykyäänkin kun oon vaikka johonkin menossa niin heti kysyy et onks sulla joku mies kiikarissa.

Olen kyllä omasta mielestäni ilmoittanut selvin sanoin, ettei tuu edes mieleen , mutta uskoo ken tahtoo.

Tää tuli vaan mieleen kirjoituksestasi. Mikä ihme meitä pitää kiinni moisissa miehissä?

Hoitoa vaativa sairaus nimeltä läheisriippuvuus.

Miehesi syyttelee ja epäilee sinua milloin mistäkin täysin riippumatta siitä, onko siihen aihetta tai ei. Vai onko vetäytymisesi ympäröivästä maailmasta vähentänyt hänen epäilyjään?

Ehkä vähemmän sanonut, mutta toi seuraaminen ja kontrollointi on tullut mukaan.
Puhelut pitää tietää kuka soitti ja kun puhun puhelimessa niin tulee lähelle, että varmaan kuulee mitä puhutaan.
Tällä hetkellä haluaisin purkaa itseäni ystävilleni, mutta en voi kun hän kuuntelee.
Jos huomautan tästä niin suuttuu.

Onhan se niin, että kun puhun erillemuutosta niin mulla on joku mies katsottuna, mustasukkaisuutta ei tarvi niin paljon kuunnella, mutta eipähän käydäkkään oikein missään.

En halua lähteä hänen kanssaan mihinkään missä tarjoillaan alkoholia koska tiedän mikä on edessä.
Ainoat alkohollittomat paikat taitavat olla hautajaiset joihin vielä voimme mennä.

Mulle se mustasukkaisuus on kamalan ahdistava asia. Mä olen tällä lueskellut ja tullut siihen lopputulokseen, että ei mun retku mitenkään pahimmasta päästä mustis ollut, mutta silti se ahdisti todella paljon. Varsinkin kun ennen retkahtamista oli ihan erilainen meininki.

Mutta ehkä se on juuri sitä pelkoa, että menettää sen mahdolistajan jollekin kivemmalle juopolle…

Onhan se itsekin kelvannut kerran :laughing:

Onhan se varmaan meilläkin noin, että pelkää menettävänsä mut jollekkin toiselle. Tällä hetkellä ei vaan kyllä ole miehet edes mielessä.
Sanoo et kyllä sulle joku tulee, jos ei ole jo.
Oiskohan mullakin tää mustasuukkaisuus yksi ahdistuksen muodostaja?

Sanoi eilen et jos jätän, hänellä ei ole ketään. Tänään en ole nähnyt kuin aamulla. Tuntuu et hänellä on vaikeata puhua ikävistä asioista ja pakenee niitä.

Itseni olen kovettanut vuosien myötä, ennen olin se joka itki kun hän suunsa avasi haukkuakseen. Nykyään annan tulla kaikki mikä mieltä painaa ja hän menee sanattomaksi.

Tää lupausten antaminen meni taas ihan liiallisuuksiin, tekee ihan mitä tahansa jos jään. Mutta tuo on niin tuttu fraasi, ettei uppoa enää minuun.

Toivotteli vaan hyvää elämän jaktkoa ja et toivottavasti en tervettä päivää nää, johon totesin et ei pelkoa se on jo hoidettu, etten koskaan parane.

Voiks ihminen muuttua kun lopettaa juomisen ja satsaa siihen kaikkensa? Se on hänelle tosi tärkeää tällä hetkellä kaikkine hoitoineen. Teenkö väärin jos nyt jätän ja raitistumisyritys menee mönkään?
Tietysti se voi epäonnistuakkin ja syy on silti minussa vaikka jäisinkin.

Tää koko homma menee vaan vaikeammaksi. Tekstikin on varmaan jo sekaista luettavaa, mutta kyl on pääkin sekaisin.