Jossain vaiheessa tajusin, että alkkikseni käytti minuun sitä “vastata kaiun lailla”. No, mä sitten pari kertaa ryhdyin myös siihen “leikkiin” ja “vastasin kaiun lailla” hänen omaan käytökseensä. Mutta alkkis sai siitä, että mä vastasinkin “kaiun lailla”, hirvittäviä raivareita. Itse hän sen sijaan katsoi oikeudekseen tylyttää mua ns. “vastaamalla kaiun lailla”.
Menen ehkä vähän sivuun asiasta, mutta mitä hyötyä huutamisesta on kummallekaan osapuolelle? Eihän huutamalla saa aikaan hedelmällistä keskustelua. Ei aina toki millään muullakaan tavalla, mutta mitä vaihtoehtoja toisella on huutajalle vastaamiseen. Huutaa takaisin, jolloin kumpikin raivostuu niin, että kohta lentää tavaroita. Tai olla hiljaa ja toivoa, että puuska menee ohi. Tai poistua paikalta. Huutava ihminen on raivon vallassa, eikä luultavasti ota asiallista vastaustakaan kuuleviin korviinsa.
Vastaukseni on henkilökohtainen; kuten olen kertonut omassa ketjussani, huusi äiti minulle ja isälle niiden 25 vuoden ajan, kun asuin kotona (ja isälle tietysti vielä sen jälkeenkin), usein aamusta iltaan ja pitkälle yöhönkin. Yritimme ehkä joskus jotain vastatakin, mutta ihminen joka on kiihdyttänyt itsensä sellaiseen vihaan, että huutaa raivokkaasti, ei useinkaan kuuntele, vaan kaikenlainen vastaaminen on kiusantekoa. Isä usein poistui liiteriin nikkaroimaan. Minä yritin keskittyä omiin hommiini, tai sitten kirjoitin äidin väitteitä ylös, jolloin sain kanavoitua huutamisen kuuntelemisen sisällöstä tekemiseen. Vielä nykyäänkään en pysty vastaanottamaan huutaen esitettyä kritiikkiä. Joskus joku asiakaskin on aiheetta alkanut huutaa asiasta, jota minä en ole aiheuttanut. Silloin tuntuu, että halkean, koska en voi oikein sanoa mitään, mutta pitää olla kohtelias eikä voi poistua paikaltakaan.
Ymmärrän kyllä, että alkoholistin kanssa toinen menettää malttinsa. Mutta alkamalla huutaa alkoholistille, harvoin saa mitään parannusta aikaan, vaan myös itselleen äärettömän pahan olon. Jos mahdollista, alkoholistin voi jättää huomaamatta, silloin kun hän on juovuksissa. Jos hän joskus on selvin päin, voi yrittää asiallista keskustelua.
Mielipiteeni on ehkä vähän yksisilmäinen, ja perustuu siihen, että olen saanut kiintiöni täyteen huudon kuuntelemisesta. En halua arvostella kenenkään toimintatapoja, eikä minulla ole pätevää ohjetta antaa alkoholistin kanssa kommunikointiin.
Huutamisesta on se hyöty, että jos vituttaa niin sen saa purettua. Alkoholistin kanssa seurustelemisen hyödyistä en tiedä.
Tuosta alkoholistin kanssa kommunikoinnista: meidän kaikkien läheisten varmin ansa onkin se, että aika pitkälle luulemme, että alkoholistin kanssa voi kommunikoida tasavertaisesti - toki sitten matkan varrella nämäkin luulot karisevat, kun huomaa ja lopulta myös itse uskoo, millainen sairaus alkoholismi on.
Minusta tämä vanha AA-sanonta on aika osuva: “Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? - Kun hän avaa suunsa.”
Kärjistys toki, mutta se antaa aika hyvät raamit alkoholistin kanssa kommunikointiin. Alkoholistin kanssa oikeastaan teot puhuvat, eivät niinkään sanat. Tästä kirjoittaa esim. päihdelääkäri Juha Kemppinen blogissaan.
Tässä keskustelussa taas todennetaan se asia, jonka moni meistä toki tiedostaakin, että tulkitsemme näitä kirjoituksia juuri - ja vain (?) - niiden omakohtaisten kokemusten kautta. Jollekin huutaminen tarkoittaa lähinnä äänen korottamista ja ehkä vähän voimakkaammin painotettuja sanoja. Jollekin se taas on raivokasta karjumista ja monelle sitten kaikkea tuota ja kaikkea tuon välistä 
Meidän perhe-elämässä ei juurikaan sellaista vahingoittavaa huutoa kuultu, koska minä en sellaista siedä. Silloin harvoin, kun ex-puoliso ääntään korotti, saatoin vielä paljon harvemmin alkaa puhumaan samaan tapaan: astetta kovemmalla äänellä, painottaen sanojani. En matkinut miehen puheita eli en toistanut sitä, mitä hän sanoi, vaan sanoin vaikkapa niin, että “nyt juuri käytät niitä keinoja, joihin minä en suostu alistumaan ja koen, että haluat jollakin tapaa hallita minua”. JOS mies oli siinä (juopuneessa) tilassa, että vaarana olisi ollut jonkin sortin väkivalta, en tietenkään ns. kaivanut verta nenästäni. Meillä tuo tapa tuntui toimivan; mies todellakin havahtui näkemään, miten huonosti ja tyhmästi käyttäytyi, ja kohensi tapojaan.
No mutta, nyt loppuu aika kesken. Tytär tulee hakemaan töistä, joten keskustelu jatkukoon taas joskus. Peace, ystävät!
Meillä oli esim. sellasta, että vaikka alkkis tiesi, että mä en aina fyysisten rajoitteideni takia pystynyt laittamaan roskia roska-astiaan, vaan oli pakko jättää niitä tiskipöydälle, niin alkkis oikein mielenosoituksellisesti myös jätti roskia pöydälle. No, en tullut siitä sen paremmaksi roskien laittajaksi, harmitti vaan kahta kauheammin, että eikö hän fyysisesti terveenä ihmisenä olis voinut laittaa mun roskiakin roskikseen.
(Tiskaamista odottavien tiskien asettelustani tiskialtaissa/tiskipöydällä hän sai myös vihan sekaisia kohtauksia, sitäkään en osannut hänen mielestään tehdä kunnolla.)
Näin siis kuivakärvistellessään.
Tuo on, yksin jouluna, juurikin sellaista henkistä väkivaltaa ja vallankäyttöä parisuhteessa, mitä ex-puolisossasi kuvailet. Voin sanoa, että minä en hyväksynyt mitään tuon kaltaista huonoa kohtelua, en itseäni, enkä erityisesti lapsiamme kohtaan, jos mies ylipäätään sellaista edes yritti. Sanoin usein, kun ystävien kanssa parisuhdeasioista keskustelimme, että voin joustaa, mutta en alistua, ja tuosta myös pidin kiinni yli 20 vuotisen liittomme aikana.
Toki huonoon kohteluun voi laittaa sen, että muutaman vuoden välein tuli niitä kausia, jolloin mies vastoin toiveitani ja odotuksiani lähti joka perjantai “olusille” ja pikkuhiljaa muuttui itsekkääksi pas…iaiseksi, mutta aina (ennen paria viimeistä vuotta) tuli myös se kausi, jolloin mies tajusi, että noin ei voi jatkua ja ikäänkuin palautui sellaiseksi elämänkumppaniksi ja perheenisäksi, jollaisena olisin mielelläni hänet aina nähnyt. Pitkään yritin hyväksyä hänet kokonaisuutena, johon kuuluu tuo ikävämpikin puoli, mutta ei se loputtomiin sitten onnistunut.
Tää on kyllä ihan älyttömän hyvä vertaistukipalsta.
Erityisen hienoa, että täällä selviää myös se, että vaikka alkkis kuinka yritti/yrittää tehdä läheisestään syntipukkia ja kaataa häpeäänsä läheisen niskaan, niin alkkiksen häpeä se kuitenkin on ja hänen häpeällistä/huonoa käytöstään.
Niinpä Yksin Jouluna, Niinpä.
Sorrun itsekin jatkuvasti tuohon, että koitan puhua humalassa olevan alkoholistini kanssa. Siitä ei seuraa mitään hyvää eikä rakentavaa -pelkkää kinaamista ja huutamista ja enemmän pahaa mieltä. Pitäisi malttaa siihen hetkeen, kun se on selvinpäin, mutta usein myöhästyn. Selviä päiviä ei ole kovinkaan montaa ryyppypäivien välissä. Ennen kuin taas yritän alkaa keskustelua, uusi humala onkin jo tekeillä. Sättiminen ja haukkuminen on loukkaavaa ja se sattuu, vaikka tiedän, että se johtuu siitä, että mies on sairastunut alkoholismiin. Al-anonissa opin sen, että en ole aiheuttanut mieheni sairautta, en voi sitä hallita enkä parantaa. Se on etenevä, kuolemaan johtava sairaus, eikä siihen ole parannuskeinoa. Ainut tapa, millä sen saa pysäytettyä on täysraittius. Alkoholisti ei pysty ns. kohtuukäyttöön, kun kerran on juomisen hallinnan menettänyt. Tunne-elämään saadut haavat kestää parantua kauan sen jälkeenkin, kun viina on jäänyt pois. Läheinenkin voi toipua alkoholismin aiheuttamista haavoista. Hyvin harvoin se kuitenkaan onnistuu ilman, että juominen jollain tavalla poistuu omasta vaikutuspiiristä.