Alkoholistin pahin vihollinen on MINÄ itse

MINÄ = valeminä
minä = aito minä
alkoholi = vaimentaja/tuhovoima
tekosyy = mikä tahansa asia, joka oikeuttaa seuraavan juomisen
itsesääli = itsekeskeisyys
toivottomuus = itsekeskeisyys
viha = pelko

Tuossa tärkeimmät elämäni sankarit. Alkoholistin pahin vihollinen on MINÄ, eli valeminä, epäaito minuus,
joka on aidon minuuden päällä, varjostaen, peittäen ja tuhoten aitoa minuutta. Koska prosessi valeminän
laajentumiselle ja kieroutumiselle on lähtenyt jo pienestä, on toipuminen haastavaa.

Itse huomasin, että tosiaan pain viholliseni oli se itsekeskeinen, pelokas, vihainen, itsesäälissä rypevä
false self, joka teeskentelee olevansa aito minä. Huomasin, että paras keino paljastaa se on käydä
AA_palavereissa kertoa ääneen omista mokista ja omasta halusta juoda, koska se paljastaa sen ja
tekee repeämän valeminuuteen. Siitä koituu järkytys, koska on tottunut elämään valheessa ja
erityisesti itsesäälistä luopuminen on erityisen vaikeaa. Itsesäälin taustalta löytyy todellakin
itsekeskeisyys ja laiskuus. Tekosyitä ja laiskuutta vaikka muille jakaa. Toipuminen ei tapahdu itsestään,
vaan sillä on kova hinta. Täytyy kuolla omalle itselleen. Koska alkoholisti elää valheessa, on vaikeaa
myöntää itselleen seuraavia asioita: olen alkoholisti, olen itsekeskeinen, en halua luopua itsesäälistä,
olen laiska, voin laittaa kaikki peliin juomisen takia, mutta en halua panostaa ollenkaan toipumiseen.

Alkoholismilla on monet kasvot, mutta lopulta se iskee samalla tavalla kaikkiin: se tuhoaa, pilaa elämän,
tuhlaa voimavarat, varjelee ilosta, menestyksestä, onnesta. Elämä on tarkoitettu elettäväksi raakana.

Minulla on sellainen aavistus, että naisalkoholisteilla on vaikeampaa myöntää se, että oma itsesääli on
kielletty hedelmä, joka on tuhottava. Voin olla väärässä, vaikkakin yleensä varsinkin juovina aikoinani
olin sitä mieltä, että se on mahdotonta…

Hyvää pohdintaa, kiitos Garde. Kuten arvata saattaa, jäin pohtimaan noita viimeisiä rivejä itsesäälistä ja naisalkoholisteista.
Omalla kohdalla en oikein tiedä… en muista varsinaista itsesääliä koskaan paikallistaneeni itsestäni. Pikemminkin sellaista karjalaista “ilo pintaan vaikka sydän märkänis” -mentaliteettia enempi ollut vaikeinakin aikoina.

Sellainen hilpeä hössökkähän mä oon aina ollut, joskin myös ajoittain ailahteleva, oikukas ja tuittupäinen.

Naispuolisilla päihdeongelmaisilla tuntuisi kuitenkin olevan erityisen paljon vaikutusta lapsuuden traumatisoivilla kokemuksilla ongelmassaan. Freud olisi varmasti täpinöissään näitä tapauksia tutkiessaan.
Vaikka päihderiippuvuus onkin varmasti primääri sairaus eikä (pelkästään) olosuhteiden aiheuttama, on olosuhteillakin oma vaikutuksensa.

Ja puhun nyt nimenomaisesti päihderiippuvaisista, en yksinomaan alkoholisteista, koska tunnen huumeidenkäyttäjiä jopa enemmän.

Alkoholiongelmassa on aika tavalla eroja miesten ja naisten välillä. Nainen sietää alkoholia vain neljänneksen/puolet siitä mitä mies. Alkoholiongelmakin syntyy moninkertaisesti nopeammin, kuin miehelle. Toisaalta naiset ovat valmiiimpia hyväksymään ongelmansa ja hankkimaan apua. Tästä syystä ennustekin on parempi.

Nuo erot ovat osin fysiologisia. Aivan oma arvauksen on, ettei naisen geeniperimä ole oppinut läträämään alkoholin kanssa. Pelkkä paino ja rasvapitoisuuden ero ei selitä eron suuruutta.

Psyyken puolellla naisen syyllisyyskokemus on ilmeisesti miehen syyllisyyskokemusta paljon rankempi juttu. Alkoholisoitunut nainen on jotain paljon kamalampaa, kuin alkoholisoitunut mies. Naisen psyyke ja miehen psyyke ovat tosiasiallisesti aika tavalla erilaisia. Tästä syystä en edes ryhdy arvuuttelemaan, missä määrin oma kokemani on yhteensovitettavista naisten kokeman kanssa.

Sanosin kuitenkin, että yksilöiden väliset erot on suurempia kuin sukupuolten väliset erot.

Ja ikäryhmien erot kans. Ei sitä parikymppistä subutex-tyttöä ole vielä ihan helppo saada raitistumaan, koska nuorena tuntee vielä olevansa kuolematon, kaunis ja ikuisesti ihana, teki mitä teki.

Nuorena voi olla vielä voimakkaana haave jonkin aineen ns. viihdekäytöstä, hallitusta ja ongelmattomasta päihteenkäytöstä.

Joka tapauksessa päihderiippuvuden ilmentymät ja syyt ovat moninaisia. Tänä päivänä katkolla voi olla asiakkaana niin 60-vuotias reseptisärkylääkkeisiin koukussa oleva nainen, 20 -vuotias Subua jo vuosia piikittänyt nätti tyttö, kuin kolmekymppinen alkoholi- ja bentsokierteessä oleva sairaanhoitaja.

Koko päihdescene on valtava kenttä, joka vaikuttaa yhteiskunnassamme moneen asiaan.

Viisaita kommentteja, kiitos niistä.

No, oma kokemus on naiseuden ja äitiyden värittämä ja kyllä se syyllisyys noihin teemoihin liittyy. Sitä ei ole vaikea ymmärtää, jos vaikka lueskelette täältäkin kommentteja, joissa äiti-ihminen kertoo juomisestaan, niin johan siellä on jokainen päivänkin kuiva heristämässä sormeaan. Äidin juopottelu herättää voimakkaita tunteita poikkeuksetta lähes kaikissa, aivan ventovieraissakin. Osa syyllisyydestä tulee siis ulkoa, tabuna pidetyn asian rikkomisesta, äitiyden häpäisemisestä. Salailu onkin aika tyypillistä juuri tuon ulkoa tulevan reagtion vuoksi ja usein myös lastensuojelun pelosta.

Lisäksi ainakin itselläni, ja monilla muilla tuntemillani ongelmallisesti juoneilla äideillä, on vahva sisäinen syyllisyyden tunne. Jatkuva riittämättömyyden, huonouden ja arvottomuuden vellonta, jonka yhteinen nimittäjä on juuri tuo selittämätön syyllisyys. Juomalla viinaa syyllinen olo hetkeksi häipyi, palatakseen aina uudelleen hiukan vahvempana. Lopultahan se syyllinen olo oli jo ennen ensimmäistä huikkaakin, siis kokoajan. Hiljalleen näistä syyllisyyden eri kerrostumista kehkeytyy aika moinen möykky. Ulkoa tuleva syyllisyys ja sisäisen syyllisyyden kaksi muotoa; irrationaalinen sekä täysin aiheesta johtuva syyllisyys.

On aika kova homma lähteä ruotimaan tuota syyllisyyden sekametelisoppaa, mutta kannattaa. Tai oikeastaan ei minulla ainakaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa tai sitten kuolla siihen syyllisyyteeni.

Miksi sitten naisen juominen on kamalampaa? Varmaankin samasta syystä kuin naisen väkivalta on kamalempaa. Yksinkertaisesti nainen on luotu synnyttämään ja suojelemaan elämää, vaikkei hän kuunaan lapsia tekisikään. Näin me ajattelemme kulttuurillisesti, uskonnollisesti sekä myös jollain tasolla sosiaalisesti. Nainen on yhdistävä, elämää säilyttävä, suojeleva jne. Biologisessa mielessä se tarkoittaa kokonaisuutta, joka vaurioituu alkoholista miehen vastaavaa huomattavasti nopeammin.

On joitakin asioita joissa tasa-arvo on saanut käänteisen merkityksen. Ei ole ehkä tavoiteltavaa, että nainen juo kuin jätkä, vaikka se minusta nuorena hirveän hauskaa ja reteetä olikin. Nuoruus loppuu, kuten tiedämme aika nopeasti ja ongelmallisesti juovalla naisella jätkän lailla juominen alkaa käydä aika pian työstä.

^ On tuossa paljon totta kyllä… Mutta eipä kai päihdeongelmainen isäkään aina täysin syyllisyydestä vapaa ole.
Ja esim. se monien mielestä ymmärrettävästikin pelottava ja uhkaavalta kuulostava lastensuojeluilmoitus tulee tehdä oli päihdeongelmainen sitten kumpi vanhemmista tahansa. Tai vaikka isäpuoli. Tai jopa raittiin yh-äidin uusi poikaystävä.

Kaappi-tissuttelevia, kulissit kunnossa pitäviä äitejä on Suomessa ihan hirveästi. Samoin epäilemättä lääkeriippuvaisia, ja muutenkin ongelmaisia.

Mutta kaikkein kauhistavinta minusta on silti ajatella niitä hyvin nuoriakin äitejä, joilla ei edes ole kulissit kunnossa enää. Työttömiä, syrjäytyneitä, pienten lasten kanssa päihdekoukussa sinnitteleviä äitejä. Hyvällä tuurilla pääsee perhe-päihdekuntoutukseen lapsineen kaikkineen, huonommassa tapauksessa lapset huostaanotetaan ja miten paljon se sitten lisääkään sitä äitinä epäonnistumisen taakkaa…
Kuitenkin lasten etu on se ensisijainen ajateltava, ja voihan joskus moinen toimia sinä paljon puhuttuna pohjakokemuksena, joka sen mutsinkin ravistelee hereille ja toipumisen tielle.

No en minäkään usko, että isät syyllisyydestä kokonaan vapaita ovat, toivottavasti ainakaan, koska se on myös aivan aiheellista kokea syyllisyyttä tiettyyn rajaan asti. Se toimii myös usein pontimena haluun korjata asioita. Ilmeisesti kysymys on tuosta perussyyllisyydestä, joka äitiyteen on jotenkin niin liimattuna jo ihan ilman viinaakin usein. Tottahan on eroja sitten myös ihan sukupuoleen katsomatta.

Juu ja vähän muuallakin kuin kaapissa tissuttelevia. Aika paljon on myös sellaista hanat auki ja baanalle heti kun siihen on mahdollisuus, lapset poissa jne. Äkkiä on molemmat juomisen muodot käytössä ja äkkiä se kovempikin juominen lipsuu lasten läsnäolosta piittaamattomaksi.

Alkoholistiäiti ei ole yhtään sen moraalisempi tai parempi, kuin kukaan muukaan alkoholisti eli alkoholi ohittaa lapset kirkkaasti, vaikka näennäisesti kaikki hoituisikin. Fiksu, selvänä kunnollinen alkoholistiäiti voi huoletta jättää lapsensa ventovieraan hoidettavaksi tai vaikka keskenään nukkumaan, jos on mentävä baariin. Ja sinnehän on mentävä ja kotiinkiin voi tula ketä vaan jatkoille aamuyön tunteina, mitäpä siinä. Alkoholistin brutaalius vain tulee niin kirkkaasti esille äidin ollessa kyseessä. Eihän nyt kukaan selväjärkinen tunne-elämältään normaali kohtele lapsiaan noin välinpitämättömästi. No ei niin, mutta alkoholisti ei olekaan mitää noista edellä mainituista.

Laki velvoittaa lastensuojeluilmoituksen tekemiseen, vaan eipä niitä kovin hanakasti tehdä. Silloin kun vanhempi hakeutuu juomisen takia hoidon piiriin, niin silloin kyllä, mutta arjessa esim. päiväkotihenkilökunta usein laistaa ilmoituksen tekemisen, vaikka alkoholiongelma olisi aivan ilmeinen. Lastensuojelun pelkohan on usein siinä mielessä aiheeton, että huostaanotto ei ole ensisijainen toimenpide, vaikka siihenkin joskus päädytään ja joskus jopa kiireellisenä, mutta ensisijaisesti pyritään auttamaan ja ohjaamaan hoitoon, jotta vanhempi olisi kykenevä riittävään vanhemmuuteen. Taitaa olla myös niin, että usein pelätään lastensuojelun puuttuessa peliin sitä, että lopettamisen uhka tulee lähemmäksi, kuin niinkään mitään muuta. :open_mouth:

Sorry että lainasin koko tekstin, mutta en muuten saanut sitä näkyviin. On niin hyvää tarinaa, että kyllä sen toisenkin kerran lukee. Tässä on kaikki olennainen lyhyessä paketissa. Sukupuolten välinen ero alkoholismista toipumisessa on pieni, mutta toki naiselle alkoholismin tuottama häpeä on suurempi, koska yhteiskunta sallii miehille helpommin tämän sairauden. Itse toipuminen tapahtuu kyllä kokemuksieni mukaan melko samoilla metodeilla sekä miehillä että naisilla.

Mutta se ei ollut tämän garden jutun ydin. Jotenkin sain siitä taas irti sen että tästähän juovassa alkoholismissa on kysymys, itselleen valehtelusta. Kun hyväksyy sairautensa ja kertoo avoimesti muille alkoholisteille tarinansa ja tunteensa rehellisesti, se on uskomattoman vapauttava kokemus. Huomaa itsekin että muut raittiit alkoholistit tajuavat että nyt puhut totta. He arvostavat sinua paljon enemmän kuin jos olisit olevinasi pirun vahva ja väittäisit että olet tilanteen herra. Alkoholisti on toisen samanlaisen paras peili, tavikset eivät näitä valitettavasti tajua. Siksi en luota alkoholismin hoitoon muuten kuin vertaistuella. Alkoholismi on mielestäni oppisopimusala, sitä ei koulun penkillä opi.

Garden teksti kannattaa jokaisen lopettamista harkitsevan lukea ja sen käyminen läpi ajatuksella tekee hyvää hieman toipuneillekin alkkareille. Kiitoksia tästä.

Moniulotteisen oireyhtymän ymmärtämään oppiminenkin on moniulotteinen prosessi, jossa oppiminen tapahtuu monella tasolla ja monenlaisissa yhteyksissä. Ei sitä opi ymmärtämään pelkästään ryyppäämällä tai narkkaamalla. Tai tietysti osan siitä oppii, mutta se on vain se yksi ulottuvuus, kun tarkoitus olisi oppia ymmärtämään toipumista ja päihteetöntä elämää.

Toipuneena päihderiippuvaisena olen pyrkinyt välttämään oireyhtymämme tajuamisen “elitisoimista” jonkun oman “sisäpiirimme” yksinoikeudeksi jo silläkin perusteella, että meitäkin on niin moneen junaan eikä ongelmamme ainesosat ole samanlaisia meillä kaikilla.
Ei esimerkiksi joku hyväosainen kabinettien viskisieppo pysty samaistumaan jonkun syrjäytyneen, ruumistaan myyvän narkomaani-naisen kokemukseen.

Itse yritän kuitenkin oppia ymmärtämään päihderiippuvuuden koko kenttää niin hyvin kuin ymmärtämykselläni ja kokemuksellani taidan. Tietenkään se ei ole ihan täysin mahdollista, koska kenttä on niin huikaisevan laaja ja meitä addiktejakin on niin monenlaisia, monenlaisissa lähtökohdissa ja monenlaisin voimavaroin ja -varattomuuksin sinnitteleviä.

Tärkeintähän mitä meidän pitäisi toipuaksemme oppia, on päihteetön ja mahdollismman täysipainoinen raitis elämä. Siihen voi saada ainesosia koulun penkiltäkin, mutta ei tietenkään pelkästään sieltä. :slight_smile:

Suattaa olla, mutta suattaa olla olemattakin :slight_smile: Samanlainen itseinhon ja häpeän kokemus, mutta eri ympäristö? Tätä asetelmaa psykologi valotti aikanaan Kalliolassa niin, että joku päissään tappaa ihmisen ja joku päissään kattaa väärät pöytähopeat tärkeille päivällisille… Häpeä ja syyllisyys eivät luokittele. Ja jos päihteidenkäyttö jatkuu riittävän pitkään kumpikin väistämättä laskee alleen ja nöyryytyksen tunne on sama.

Erittäin hyvin sanottu.

Kiitos, mutta kyllä jotkut kokemukset ovat traumatisoivempia kuin toiset. Kyllä esimerkiksi insesti yleensä on traumatisoivempi kokemus kuin kotibileissä kokolattiamatolle oksentaminen teini-iässä.
Tietysti myös ihmisen tunne-elämän tilasta riippuu, miten voimakasta häpeää tai ahdistusta hän tilastaan tuntee. Tai omista teoistaan.

On kuitenkin jonkin verran eri asia katkoa raajoja tai tappaa ihmisiä tai myydä itseään kadulla, kuin kaataa vahingossa boolimalja tai käpälöidä illan emäntää hienoilla juhlaillallisilla.

Mutta kuten sanottu, paljon on persoonasta ja tunne-elämästä kiinni. On ensimainittuihin väkivallan tekoihin syyllistyneitä, jotka eivät selvinpäinkään tunne mitään katumusta teoistaan. Ja joitain taas pelkkä itsensä nolaaminen julkisesti saattaa hävettää syvään itseinhoon asti.
Siinäkin taas se jännä juttu, miten erilaisia me päihderiippuvaisetkin ollaan.

Lisäksi me päihdeongelman kokeneet olemme erilaisia myös fyysiseltä ja psyykkiseltä terveydentilaltamme, sosiaaliselta tilanteeltamme, ja päihehistorialtamme. Ei esimerkiksi minun kokemuksellani ole paljonkaan yhteistä jonkun hiv-positiivisen, aidsia ja hepatiittia jo sairastavan ja edelleen piikittävän huumeidenkäyttäjän kokemuksien kanssa.
Saatamme olla fyysisesti lähellä toisiamme, kohdata ja saatamme keskustella, ymmärtäen toistemme sanoja. Mutta silti: kumpikin meistä saattaa katsoa toista hiljaa ihmeissään miettien, millaista tuon toisen elämä mahtaakaan olla hänen itsensä kokemanaan.

Epäilemättä. En sano, että allekirjoitan kaiken tuosta Kalliolan psykologin lausumasta. Mutta onnekseni minun ei tarvitsekaan olla sataprosenttisen varma mistään :slight_smile: Se kuitenkin herätti minussa paljon ajatuksia.

Word.

Kalliolan psykologin näkemys oli varmasti omalla tavallaan ihan hyvä, ja hänen työtapaansa sopiva. :slight_smile:

Nähdäkseni Myllyhoito/minnesota-mallin hoito toimiikin erityisen hyvin juuri heillä, joilla on vielä tunne-elämässään valmiudet tuntea ns. normaaliakin häpeää ja syyllisyyttä, ja tietysti kognitiiviset kyvyt käsitellä tunne-elämäänsä ja elämäntilannettaan rakentavasti; vaikkapa juurikin 12 askeleen keinoin.

Kepeää juhannusta, puhtain omatunnoin! : )