Alkoholisti alkaa tuskastua, kun neljän hengen ravintolaseurueessa joku ehdottaa (vain) yhden viinipullon tilaamista.
Hän ihmettelee, että mitä järkeä raivoraittiiden tuttavien on lähteä lomamatkalle johonkin Välimeren alueen tunnettuun viinintuottajamaahan. Sehän on sama kuin jos sokea kävisi Louvressa.
Häntä harmittaa, jos vieraat kertovat tulleensa kylään autolla, ja muistuttaa, että voittehan jättää auton tuohon, mennä taksilla ja hakea sen huomenna.
Hän pitää raittiita ja jopa kohtuukäyttäjiä omituisina niuhottajina ja askeetteina, jotka eivät osaa nauttia elämästä.
Mutta kun ottaa riittävän monta pohjakosketusta, alkaa epäillä, että olisiko oma maailmankuva jotenkin kieroutunut. Ja kun sen jälkeen on jonkin aikaa juomatta, niin alkaa tajuta yhä selvemmin, kuinka kieroutunut se todella on. Nyt pitäisi päästä ylläolevista ajatusfiksaatioista kokonaan eroon, jotta voisi olla edelleenkin juomatta. (Tähän tekisi mieli lisätä: tai jotta voisi oikeasti alkaa sivistyneeksi alkoholinkäyttäjäksi, mutta sitä en tee, mm. siksi, että olemme Lopettajissa.)
Niimpa, tai aattele: Lontooseen! Pubeistaan ja oluistaan tunnettuun Britanniaan, ja vielapa bilemekka Lontooseenko muka lasiin syljeskelemaan! Mika naurettava ajatus! Nuin ajattelimme exan kanssa (etenkin mina ajattelin) kun siella aloimme rampata aikoinaan.
Inter reiliiin puolestaan kuului tietysti juoda viinia ja syoda patonkia siella sun taalla rappusilla ja puistoissa pitkin Eurooppaa. Totta kai, ei kai sinnekaan selvana menna seikkailemaan (sekoilemaan).
No nytpas on tullut aikuisempana koettuu, mita on olla raittiina esim. Goalla. Siinahan se menee, jogatessa, joogatessa, paivaa paistatellessa ja ihmisten kanssa jutellessa ja hengatessa, mopolla ajellessa, kavellessa, maisemia ihastellessa, auringon laskussa unelmoidessa, meressa parskiessa, kirjoja lukiessa, internettiin kirjotellessa…plah Bileissa puolestaan soi hyva musa (reggae, dub) jota kiva diggailla selvinpainkin. Tulee viela sound systemeista sellasella volumella, etta humaltuu jo pelkasta basson jytkeesta. Keskipaiva ja iltapaiva on hieman pitkii kun on liian kuuma tehda paljon mitaan muuta kuin lukee, maata ja kayda meressa… Mutta illalla ja etenkin aamulla kun on viileempaa, voi harrastaa liikuntaakin. Lemppariaikaa siihen on auringon nousun aika. <3
AA:ssakin voi kayda. Se on tosi mielenkiintonen kokemus kaukana Suomesta. Kielitaidollekiin tekee hyvaa jutella ja kuunnella syvempaakin juttuu kuin jokapaivasta small talkia tai reissaajien juttuja.
Kavin just asken huvikseni syomassa ja juomassa kaffia muslimien pitamassa ravintolassa. Eipahan alkoholitarjoilu haetannu. No eipa tuo yleesa muutenkaan haettaa. Kivahan se etta ihmisilla on kivaa, silla tyylilla kuin kullekin sopii ja tykkaa.
Lopetan lahetykseni taalta nyt vahaksi aikaa tahan. Ollut vahan turhankin Paihdelinkki-pitosta tama kaukomailla oleileminen in these days. Jopa omasta mielestani, eika vain muiden mielesta.
Elämänasenteen muutos ottaa aikansa. Ensimmäisenä raittiina vuonna mietin vielä, pystyisinkö koskaan enää matkustamaan ulkomaille, koska en keksisi siellä kumminkaan mitään fiksua tekemistä. Nykyään tuntuu jo siltä, että koko maailma on auki ja kiinnostavien mahdollisuuksien pelikenttä, jos vain joskus haluan lähteä jonnekin. Juovana alkoholistina on loppujen lopuksi samantekevää, harjoittaako sitä pyhää toimitustaan kotona, lähipubissa vai ulkomailla.
Minä ihan itkua väänsin,kun päätin lopettaa juomisen,että nyt meni minulta elämästä kaikki.Ei voi matkustaa,kun mitä siellä ulkomaillakaan selvänä tekee? Mihin sitä rahaakaan enää säästää,kun ei voi tehdä mitään mieluista?
Juominen oli kuitenkin pakko lopettaa.En jaksanut enää sitä vitutusta,ainaista väsymystä, syyllisyyden tunnetta ja huonoa omaa tuntoa,että teen väärin itseäni kohtaan.
No tilini oon saanut kyllä ihan kenttäkevyesti menemään.
Oikeastaan minulla on lomareissuilla paljon muutakin tekemistä kuin juominen, nimittäin urheiluharrastukset, mutta kun asiaan on kuulunut tietynlainen “rentoutus” päivän päätteeksi (huolimatta siitä että seuraavan päivän suorite on siitä usein kärsinyt ja joskus peruuntunut kokonaan). Näin etenkin jos on liikkeellä samanhenkisen porukan kanssa.
Kiva jos nuin on. Raittiinakin oppii nauttimaan kaukomaan reissusta, oikeastaan paremmin kuin dokatessa. Se dokaaminen / paihteethan oli oikeestaan kauheen rajoittava asia, jos ja kun se tulee pakonomaiseksi toiminnaksi. Ja siita tulee kipeeks ja viimestaan darrassa paranoidiks.
Yks varotuksen sana tuli kuitenkin mieleen. Ne voi olla erityisen riskaabeleja tilanteita reissussa, kun joku meneekin pieleen tai tulee joku pulma. Ja pulmiahan voi reissussa tulla ilman omaa syytakin. Jotain katoaa, varastetaan, joutuu rikoksen uhriksi, tulee joku kommellus tai mutka matkaan… vasyttaa, pelottaa tai iskee koti-ikava.
Sillon on retkahdus lahempana kuin koskaan!
Mutta onneksi pulmatilanteiden riskikin minimoituu, kun on raittiina ja tolkku paassa.
Miulla ei ole koti-ikava. Minulla tulee olemaan varmasti kova ikava takaisin Intiaan. Onneksi voi palata ainakin joka talvi. <3
Minusta tämä sopii erityisen hyvin otsikkoon. Suurimmalla osalla ihmisistä kun ei ole tapana reagoida vastoinkäymisiin ensimmäisenä kännit vetämällä, koska he ymmärtävät ettei ongelma korjaannu sillä, että ihminen katselee sitä sivummalta humalassa. Meillä Päihdelinkkiinkin kirjoittelevilla juominen taas on (ollut) ihan luonteva tapa säädellä oman tunnemaljan läikkymistä, koska emme osaa jostain syystä suhtautua asioihin asioina ja asettaa niitä siihen suuruusluokkaan, jonka ne oikeasti ansaitsevatkin.
Juoma-aikoina omakin näkökykyni tuppasi olemaan niin rajoittunut, että vastoinkäymisiä tipahteli eteeni tuon tuostakin ilman, että ymmärsin kunnolla, mikä milloinkin oli omaa aikaansaannostani, mikä taas tapahtui minusta huolimatta. Elämä oli vaikeasti ennustettavaa ja arkiset velvollisuudet isotöisiä ikävyyksiä, joten oli minusta ihan oikeutettua ottaa välillä vähän viinaa ja katsella kaikkea jostain kauempaa… Siitäkin huolimatta, että höyryjen haihduttua kaikki oli ennallaan tai pahempaa.
Kylla. Ja juuri sekin on tavattoman mielenkiintoista ja opettavaista, etta vihdoin ja viimein opettelee suhtautumaan asioihin asioina. Ottaa siis niinsanotusti elaman raakana myos mahdollisine vastoinkaymisineen.
Se on haasteellinen mutta palkitseva oppimistehtava.
Kyllä . Ja pikkuhiljaa sitä voi ruveta huomaamaan, että hei, kanssaihmisetkin voivat olla jotenkin “keskeneräisiä” ja että monilla on elämässään kaikenlaisia ongelmia, vaikka eivät olisi edes päihdeongelmaisia (ja mistäpä minä tiedän päällepäin, kenellä niitä päihdeongelmiakin on?). Voin myös huomata ihmisten valittavan joskus sellaisista asioista, joita itse en edes osaa pitää ongelmina, koska olen jo selvinnyt elämässäni paljon vaikeammistakin jutuista, esimerkiksi alkoholiongelmasta. Raittiudestaan saa olla pikkuisen ylpeäkin.
Ennen välttelin tilanteita, missä olisi joutunut olemaan selvin päin, tai ottamaan hillitysti. Jos esimerkiksi oli lapsia mukana. Muistan ikuisesti kuinka raivoissani olin, kun erään ystävän luona oli varattu yksi viinipullo neljää henkeä kohti. Jo minulle olisi tuo yksi viinipullo ollut tarpeeseen … ja jos vielä muutama konjakki tai…
Valehtelin hyville ystävilleni, että minulla on vatsatauti, enkä pääse tapaamiseen, koska olin kännissä enkä halunnut koota itseäni ja mennä suihkuun. Halusin vaan löhötä sohvalla tukka likaisena aamutakissa, punkkupullo turvallisesti käden ulottuvilla.
Juomattoman alkoholistin maailmankuva:
Nyt sitten pohdin huolissani, että mitäs sitten tehdään, kun joku ystävä pyytää iltaa istumaan lasillisen äärelle. Ennen olisin kiljuen mennyt. Nyt minua kiusaa ajatus siitä, että olisin alkoholittomien siidereitteni kanssa siellä “pilaamassa tunnelmaa”. Onko minusta tullut siis tylsä? Olinko hauskempaa seuraa kännissä? Olenko enää hauska, kun olen vain minä.
Voinko enää nauttia matkustamisesta? Uskallanko edes lähteä minnekään? Osaanko pitää hauskaa selvin päin, vai onko se oikeasti teeskentelyä?
Tuo oli muuten niiiin tuttu juttu!! Monet sukulaislasten synttärit jätin väliin, kun tiesin ettei siellä kuitenkaan kahvia vahvempaa tarjota… Oikein ärsytti, jos joku otti lapsensa mukaan bileisiin, eikä voinut alusta asti juoda niinkuin olis halunnut. Niin monesti olin se, joka istui kahvipöydässä kaljatölkin kanssa kun muut joivat kahvia ja söivt kakkua, kyllä muutkin niissä bileissä sitten joivat (lapsia ei ollut enää silloin paikalla!!), mutta vasta myöhemmin…minä olin siinä vaiheessa juonut jo ainakin kuusi, kotona pohjiks otetut mukaan lukien. Entä jos ei olis ehtinytkään känniin asti…pakko oli siksi ottaa pohjaa, kun tarvitsin niin paljon enemmän kuin muut. Kuinka sitä ei silloin tajunnut, miten sairaalta sen on täytynyt näyttää (siis miten sairasta se oli)…muut juovat sivistyneesti kahvia ja yks punanenä siinä naureskelee, ettei tartte mitään kun on omat eväät. Ja bileissä en tosiaan koskaan syönyt, kun halusin ehtiä juomaan tarpeeksi.
Nykytilanne ratkesi kuin itsestään. Ei ole tarvinnut miettiä olenko selvinpäin tylsää seuraa, kun minua ei ole enää kutsuttu mihinkään.
Ah ja voih ja puuhh, minä jouduin kutsumaan itseni takaisin kotimaan hyiselle kamaralle. Pakkanen panee. Liukastelin ohuissa farkuissa, ohuessa farkkutakissa, t-paidassa ja Converseissa lentoasemalta kotiin ja ajttelin että voi luoja armahda isänmaan talvelta. Onneksi en sentään vielä kevyemmissä vaatteissa tullut.
Palasin, kun bändille pukkasi keikkaa… no, ja onhan mulla se päivätyökin josta en saa olla poissa sentään useita kuukausia.
“'Pää on tyhjä, sydän liian täynnä”, niinkuin eräässä Pelle Miljoonan biisissä sanotaan. No parempi niin päin kuin sydän tyhjä ja pää täynnä… heko heko.
Pakahduttava, haikea olo. Tavallaan ihana palata, tavallaan jäi kaipuu ja ikävä suureen itään. Ja lämpöön. Kaipaan hellettä, kaipaan jopa ruuhkaista kaaoottista liikennettä ja soivia torvia. Kaipaan tummaihoisten ihmisten avoimia iloisia hymyjä ja jokapaiviäisiä kysymyksiä. “Which country from?” “What’s your good name?” “You like India?” “First time in India?” "Wanna taxi/drink/eat/smoke/have a party tonight/ rent a bike / buy sitä ja tätä… jne. ?
Kaipaan niitäkin kysymyksiä, vaikka useimpiin vastasin no thanks tai not yet, thank you.
Haikea, mutta pirteä ja onnellinen olo. Voinhan mennä reissuun taas ensi talvena. Ja kotimaassa on paljon rakkaita arvokkaita asioita, kuten varmaan kaikillä tänne kirjottaville. Jotka nekin asiat voisimme pilata päihteitä käyttämällä, mutta mehän emme aio pilata.
Kuumalla hiekalla kukoistavasta Ketokukasta hangilla välkehtiväksi Kuurankukaksi…
Mahtaa se ero olla melkoinen, muta äkkiä siihen tottuu. Työn iloa sinulle! Meikäläistä ei ole viime aikoina paljoa naurattaneet nämä eteläisen Euroopan kelit. Talot kun ei ole suunniteltu ihan näitä lukemia silmällä pitäen, eikä kesärenkaita ole tarkoitettu lumelle ja jäälle…
Ketostix, olet näemmä kotiin palannut… pisteet yms. härpäkkeet taas kohdillaan Tervetuloa.
Minäkin sain etelän ihanassa lämmössä jonkun hetken olla. Kylmä oli kotiinpaluu minullakin
Intian yli lentäessä välähti mieleeni, että siellähän plinkin Ketokin nyt lämpöilee. Näin sen huomaa että kenen kirjoituksia täällä enemmän seuraa niin tulee sitten tuommoisia hauskoja mielleyhtymiä.
Villahousuja en ihan löytänyt, mutta villasukat kyllä. Ja ne sopivat hyvin maihinnoususaappaisiin, joihin siis converset ja sandaalit on nyt vaihtuneet.
Paksumpaa palttoota on päällä ja kaulahuivi kaulassa, saatampa vaihtaa kuvitteellisen kukkahattunikin ihan olemassa olevaan pipoon. (vanha Pmmp-fanikrääsä pipo, jossa lukee “Vatipää” : ))
Suomen talvea on toivoakseni jäljellä vain muutama viikko enää; onhan jo kohta helmikuun puoliväli ja maaliskuussa on jo lupa toivoa keväisiä päiviä. Mutta kun tulin bussilla lentoasemalta Helsinkiin, ulkona näytti hassulta. Jotenkin epätodelliselta, mutta hyvin kauniilta. Koko kaupunki oli kimmeltävän valkoisen lumen ja kuuran peitossa, ihmisiä ja autoja näkyi hämmästyttävän vähän missään. Hiljaista ja valkoista. Helsinki näytti jonkun satuelokuvan lavasteelta.
Basi kiitos. Oi, hangella välkehtivä kuurankukka kuulostaa tosi ihanalta! Ja Jaana.muru, kävitkös missä asti? Oliko sinullakin mukava reissu?
Ketostix, kiitos kysymästä oli kiva lomamatka joka suuntautui Thaimaahan. Olen siellä käynyt muutaman kerran ja nyt kohteena oli Khaolak. En tiedä onko mielikuvituksen tuotetta, mutta minusta siellä ei tämä kuuluisa Thaikkujen hymy oikein ollut valloillaan. Khaolakihan tuhoutui taannoisessa tsunamissa todella pahoin. Voisiko se olla vieläkin niin voimakkaasti ihmisten mielissä… ? Vai onko vaan yksinkertaisesti turistit pilanneet koko paikan…? Mene ja tiedä.
Täällä sitä nyt palellaan ihanassa kotomaassamme ja muistetaan että ilman paluita ei ole uusia lähtöjä… vai miten se nyt menikään… :mrgreen:
Aivan niiin Jaana.muru; on palattava jotta voi lähteä jälleen. On lähdettävä voidakseen palata. Elämä on sarja eroamisia, mutta samalla se on myös sarja kohtaamisia.
Ja kuinka kauniisti onkaan joku sanonut reissaamisen syvimmästä olemuksesta: 'En halua olla kotona, haluan olla matkalla kotiin. ’
Oi, Thaimaa, tuhansien hymyjen maa. Minäkin olen miettinyt missä tilassa on se maa nyttemmin, ja kuinka iloisia ovat hymyt siellä. Sille maalle on tapahtunut paljon vähemmän aurinkoista viime vuosina. Minä itse olen käynyt siellä yhden kerran, ja se oli tsunamin vuonna 2004, joskin monta kuukautta ennen katastrofia: toukokuussa.
Tein sellasen aika pitkän rundin Bangkokista pohjoseen päin: kävin Chiang Main, Chiang Rain Burman rajalla ja sitten Kanchanaburissa (“kantsa napuli”, niinkuin paikalliset somasti lausuu : ) ihmettelemässä entisöityä Kwai-joen siltaa.
Rantakohteissa en sillon thaikkulassa käynyt ollenkaan. Ihastuin valtameren rantaan vasta vähän myöhemmin Intiassa, Goaan rakastuttuani. Sekin on tavallaan vähän turistien pilaama, mutta vielä löytyy sieltä vähän vaihtoehtosempia paikkoja joihin ei massaturismi ole niin suuresti yltänyt. Esim. sisämaan kylät ja kaupungit ja Arambolin tuulinen ja kallioinen ranta.
Äh, anteeksi kaikki kun on taas matkailuhöpinää paljon, vaikka menee ihan foorumin aiheen ohi.
Nuin ajattelimme exan kanssa (etenkin mina ajattelin) kun siella aloimme rampata aikoinaan.
.
