Hei Anonyymi,
Hemmiina kiteyttikin jo hyvin ne ajatukset, mitä minullekin tuli. JOS sinun on pakko sinne mennä, ehkä kannattanee olla aika neutraali. Suuri riita kuolinvuoteella ei enää muuta mitään, ja saattaisi aiheuttaa sinulle tunnontuskia myöhemmin, vaikka sillä hetkellä helpottaisikin - kun saa sanottua. Väärin kohdellun ei tarvitse myöskään antaa anteeksi kokemaansa vääryyttä, siitäkin voi jäädä lukko omaan mieleen. Mutta sen toisen osapuolen voi “armahtaa” (tällaista sanaa käytti Paloheimo kirjassa Suomalaisen lapsuuden haavat - siitä kirjasta olen itse saanut ahaa-elämyksiä, ja suosittelen jos sen jostain saa käsiinsä). Jos tuntuu luontevalta, voisi sanoa, että elämä teidän välillä ei ole aina mennyt niin kuin olisi toivonut, mutta että vedetään nyt viiva tähän kohtaan, ettet aio katkeroitua vaan suuntaat ajatuksesi tulevaisuuteen. Ja sitten voi vaikka ottaa esiin sellaisen pienen mukavan muiston, jos sellaisia on. - Tai jos hän on älynnyt satuttaneensa ja pyytää anteeksi, voi sanoa, että on totta että sinuun on sattunut, mutta kunnioitat sitä, että hän nyt pyytää anteeksi. Että voi levätä rauhassa. Että ymmärrät, ettei tahallaan halunnut vahingoittaa.
Tai sitten voi tosiaan vaan kuunnella, mitä hän sanoo, ja vastata mahdollisimman kiihkottomasti. Ja ajatella, luvata mielessään itselleen, ettei anna menneiden pilata omaa elämää, vaan kun tämä hetki on ohi, keskityt menneisyyden aiheuttamien traumojen voittamiseen, ja suunta elämässä on eteenpäin. Koskettaminen ja kädestä pitäminen ei ole pakollista, jos sitä ei ole ollut ennenkään. Tee niin kuin sinusta tuntuu luontevalta, toimi ajatellen omaa toipumistasi, sinun pitää elää tästä eteenpäin, hänen ei tarvitse tätä enää käsitellä.
Älä loukkaannu, jos kirjoitan vähän raa’asti. Minun äitini ei juonut, mutta hän kohteli minua ja isää alistavasti, sanotaan nyt vaikka näin. Minä en onneksi joutunut tilanteeseen, että olisin ollut hänen kuolinvuoteellaan, asun satojen kilometrien päässä kotoa. Runsas 10 vuotta sitten sain isältä soiton, että “äiti makaa lattialla eikä herää, vaikka hän tönii”. Kuoli siis kotona. Olen ainoa lapsi, menimme mieheni kanssa kotiseudulle järjestämään hautajaisia. Kävimme hautauspalvelun kanssa hakemassa ruumiin sairaalasta, minne oli viety ruumiinavausta varten. Hauturi toi arkun eteemme ja avasi arkun, ja meni pois, jotta saisimme sanoa hyvästit. En olisi halunnut, jäin istumaan. Viimein oli pakko kävellä arkun luo ja takaisin, koska hauturi seurasi kauempaa, ja tuli vasta sitten takaisin. Olisin toivonut, että hauturi olisi kysynyt ensin, haluammeko katsoa ruumista, niin olisi säästynyt tuolta. En ajatellut mitään, äiti oli minulle vieras, koska hän oli käyttäytynyt huonosti. Isä oli jo huonokuntoinen, eikä tullut tälle käynnille mukaan, hän kuoli pari kuukautta äidin jälkeen. Isä oli minulle tärkeä, ja hänen vuokseen järjestimme kaiken asiallisesti. Kuolinilmoitukseen en kylläkään laittanut “Rakkaamme” vaan ainoastaan nimi ja isän valitsema muistolause.
En sano, että minun toimintani olisi mallikelpoista, mutta jättämällä äitini huomioitta, ja keskittymällä omaan tulevaisuuteeni, olen selvinnyt “lapsuuden haavoista”. Niitä asioita ei voi enää jälkeen päin muuttaa. En anna hänelle anteeksi, koska hänen tavoin ei kohdella muita. En kuitenkaan myöskään vatvo niitä asioita enää, koska se aiheuttaisi pahaa mieltä vain minulle itselleni.
Taisin tulla terapoimaan itseäni sinun otsikkosi alle, anteeksi. Tässä kuitenkin oli minun toimintatapani vieraaksi jääneen lähiomaisen kuollessa. Toimi sinä omaa sydäntäsi kuunnellen. Siirrä katse tulevaisuuteen ja keskity omaan hyvinvointiisi.