Mitä sanoa kuolevalle alkoholisti vanhemmalle kuolinvuoteella jos suhde on ollut etäinen lapsuudesta saakka. Sain eilen tiedon, että on alle viikko aikaa ja tosiaan pitäisi lähteä nyt parin päivän sisällä tervehtimään viimeistä kertaa. Mitään erityisen hyviä muistoja ihmisestä ei ole, ellei sitten keskity niihin pieniin asioihin…
Kenelläkään omakohtaisia kokemuksia?
Pystyykö tuo kuoleva itse enää kommunikoimaan? Jos pystyy, niin kuuntele, mitä hänellä on sanottavaa. Mikäli haluaa esim. pyytää jotain anteeksi, anna hänelle siihen mahdollisuus. Toimi itse mahdollisimman rehellisesti, teeskentelemättä. Voit miettiä, miksi ylipäätään lähdet kuolevan luokse, jos hän ei ole ollut vuosiin läheinen. Haluatko kenties sanoa hänelle jotain tai mahdollisesti itse pyytää jotain anteeksi? Jos ei ole mitään sanottavaa, mutta haluat silti olla saattamassa häntä “rajan yli”, niin ole vain läsnä. Kerrot, että olet tullut paikalle, mutta muuten voit olla hiljaa ja esim. pitää kädestä. Jos siis tuntuu luontevalta.
Hei Anonyymi,
Hemmiina kiteyttikin jo hyvin ne ajatukset, mitä minullekin tuli. JOS sinun on pakko sinne mennä, ehkä kannattanee olla aika neutraali. Suuri riita kuolinvuoteella ei enää muuta mitään, ja saattaisi aiheuttaa sinulle tunnontuskia myöhemmin, vaikka sillä hetkellä helpottaisikin - kun saa sanottua. Väärin kohdellun ei tarvitse myöskään antaa anteeksi kokemaansa vääryyttä, siitäkin voi jäädä lukko omaan mieleen. Mutta sen toisen osapuolen voi “armahtaa” (tällaista sanaa käytti Paloheimo kirjassa Suomalaisen lapsuuden haavat - siitä kirjasta olen itse saanut ahaa-elämyksiä, ja suosittelen jos sen jostain saa käsiinsä). Jos tuntuu luontevalta, voisi sanoa, että elämä teidän välillä ei ole aina mennyt niin kuin olisi toivonut, mutta että vedetään nyt viiva tähän kohtaan, ettet aio katkeroitua vaan suuntaat ajatuksesi tulevaisuuteen. Ja sitten voi vaikka ottaa esiin sellaisen pienen mukavan muiston, jos sellaisia on. - Tai jos hän on älynnyt satuttaneensa ja pyytää anteeksi, voi sanoa, että on totta että sinuun on sattunut, mutta kunnioitat sitä, että hän nyt pyytää anteeksi. Että voi levätä rauhassa. Että ymmärrät, ettei tahallaan halunnut vahingoittaa.
Tai sitten voi tosiaan vaan kuunnella, mitä hän sanoo, ja vastata mahdollisimman kiihkottomasti. Ja ajatella, luvata mielessään itselleen, ettei anna menneiden pilata omaa elämää, vaan kun tämä hetki on ohi, keskityt menneisyyden aiheuttamien traumojen voittamiseen, ja suunta elämässä on eteenpäin. Koskettaminen ja kädestä pitäminen ei ole pakollista, jos sitä ei ole ollut ennenkään. Tee niin kuin sinusta tuntuu luontevalta, toimi ajatellen omaa toipumistasi, sinun pitää elää tästä eteenpäin, hänen ei tarvitse tätä enää käsitellä.
Älä loukkaannu, jos kirjoitan vähän raa’asti. Minun äitini ei juonut, mutta hän kohteli minua ja isää alistavasti, sanotaan nyt vaikka näin. Minä en onneksi joutunut tilanteeseen, että olisin ollut hänen kuolinvuoteellaan, asun satojen kilometrien päässä kotoa. Runsas 10 vuotta sitten sain isältä soiton, että “äiti makaa lattialla eikä herää, vaikka hän tönii”. Kuoli siis kotona. Olen ainoa lapsi, menimme mieheni kanssa kotiseudulle järjestämään hautajaisia. Kävimme hautauspalvelun kanssa hakemassa ruumiin sairaalasta, minne oli viety ruumiinavausta varten. Hauturi toi arkun eteemme ja avasi arkun, ja meni pois, jotta saisimme sanoa hyvästit. En olisi halunnut, jäin istumaan. Viimein oli pakko kävellä arkun luo ja takaisin, koska hauturi seurasi kauempaa, ja tuli vasta sitten takaisin. Olisin toivonut, että hauturi olisi kysynyt ensin, haluammeko katsoa ruumista, niin olisi säästynyt tuolta. En ajatellut mitään, äiti oli minulle vieras, koska hän oli käyttäytynyt huonosti. Isä oli jo huonokuntoinen, eikä tullut tälle käynnille mukaan, hän kuoli pari kuukautta äidin jälkeen. Isä oli minulle tärkeä, ja hänen vuokseen järjestimme kaiken asiallisesti. Kuolinilmoitukseen en kylläkään laittanut “Rakkaamme” vaan ainoastaan nimi ja isän valitsema muistolause.
En sano, että minun toimintani olisi mallikelpoista, mutta jättämällä äitini huomioitta, ja keskittymällä omaan tulevaisuuteeni, olen selvinnyt “lapsuuden haavoista”. Niitä asioita ei voi enää jälkeen päin muuttaa. En anna hänelle anteeksi, koska hänen tavoin ei kohdella muita. En kuitenkaan myöskään vatvo niitä asioita enää, koska se aiheuttaisi pahaa mieltä vain minulle itselleni.
Taisin tulla terapoimaan itseäni sinun otsikkosi alle, anteeksi. Tässä kuitenkin oli minun toimintatapani vieraaksi jääneen lähiomaisen kuollessa. Toimi sinä omaa sydäntäsi kuunnellen. Siirrä katse tulevaisuuteen ja keskity omaan hyvinvointiisi.
Rinalda olet käyttäytynyt liiankin hyvin.
Miksi pitäis teeskennellä. Ihminen joka on ollu täys kusipää eläessään ei siitä mikskään “kuolemalla muutu”.
Mulla tilanne päällä appiukon kans ja jos oikein sanon niin koko ukko… en viiti kirjottaa.
Se ei pyydä anteeks, se ei ees kadu, ei mitään.
Tää on jotenki raakaa mut minkä teet. 
En tiedä osasinko tehdä nuo lainaukset oikein… Todennäköisesti en. :mrgreen: Nämä lähisuhteet voi olla tavattoman raskaita. Olen oman äitini kanssa kokenut jotain samatapaista kuin Rinalda… Toivonut ja pettynyt kerta toisensa jälkeen. Ottanut asiat puheeksi ja pyytänyt, ettei tietyistä aiheista keskusteltaisi lainkaan… Asiat ei muutu. Vaikka sanon, että annetan yhteydenpidon olla, jos mikään toisenlainen tapa ei ole mahdollinen,koska tästä ei ole iloa kummallekaan, äiti lähestyy syyllistämällä vaikka tekstiviestillä “voiko edes soittaa” ja niin sama marttyyrin roolin hakeminen ja syyttely jatkuu, jos erehdyn tähän tarttumaan… Erinäisten tapahtumien jälkeen olen nyt päättänyt kertakaikkiaan lopettaa yhteydenpidon, koska en enää kestä sitä koko ajan esiinpuskeva pahantahtoisuutta ja ilkeyttä ja jotenkin toivetta että “tuhoutuisin” jollakin tapaa…
Henna mulla on tämän äitini kanssa sama tilanne… Todennäköisesti anteeksi ei pyydetä siksi, koska se oma olo ja kokemus on se, ettei mitään anteeksipyydettävää ole… Tietyt v*ttumaiset luonteet vaan kokevat olevansa aina oikeassa, uhreja, marttyyrejä tai muuten vaan sellaisia, että heillä on oikeus kohdella toisia miten huvittaa, velkoa “vääryyksiä” hyvitettäväksi sellaisiltakin ihmisiltä joilla johonkin asiaan ei ole osaa eikä arpaa. Minä esikoisena olen syyllinen siihen että äitini oli “pakko” olla omasta mielestään ankeassa ihmissuhteessa, kärsiä, menettää terveytensä, raataa jne. Mihinkään tilannetta muuttaviin valintoihin ei ole ollut mahdollisuutta tänä yli 40v ajanjaksona, jonka olen olemassa ollut. :mrgreen: Niin se on, kuulemma, ja se on paha asia ja minun hyvitettävä vähintäänkin seisomalla jonkinlaisena “haukkutolppana” tai paskasaavina, johon se raivo puretaan…
Olen nyt oikeasti aika kiukkuinen ja uskon, että huuto lakkaa vasta kun suunsa on multaa täynnä. Inhottavasti sanottu tämä kyllä on, mutta ei se huuto nytkään kuulu, kun välimatkaa on liki 200km nykyisellään. En jaksa enää, kun viimeisten vuosien aikana yhdenkään sukulaisen yhteydenotto ei ole johtanut mihinkään hyvään ja lehtikullanohut korrektiuden kerros rapisee hetkessä vanhan ilkeyden päältä ja sama meno alkaa ja sorrun itsekin käyttäytymään tavalla jota en halua viljellä.
(ihminen on menneisyytensä tuote osin ja tietyissä asioissa ymmärrän äitini toimintaa, sitä sen sijaan en, ettei halua hakea apua ja parantaa yhteyttä ole ja se juontaa varmaan juurensa kokemuksesta, että asiat olisivat hyvin, kun toiset ihmiset vaan olisivat toisenlaisia… Hankaliakin ihmissuhdevaikeuksia pystyy selvittämään jos molemmilla on siihen aito halu ja kyky ymmärtää oma osuutensa ongelmien syntyyn, muuten se on turhaa.
Yllättävän hyvin oma ajatteluaan ja käytöstään pystyy muuttamaan, tämän huomasin omalla kohdallani, kun siihen pyrin muutamassa ihmissuhteessa, joita on saatukin paremmaksi , kun toinenkin siihen muutokseen vastasi omasta halustaan samansuuntaisesti)
Toisia ei pysty väkisin muuttamaan, eikä tarvitse pystyäkään, mutta on oltava oikeis vetäytyä mahdollisuuksien mukaan pois koko kuviosta, jos asioiden puheeksiottaminen ei auta. 
Vaikka tuntuu raskaalle tajuta, etten koskaan tule saamaan hyväksyntää tai arvostusta, että olisin ihan ok äitini silmissä, yritän minäkin lakata miettimästä sitä liian usein, saati että enää sitä kerjäisin… Ankea puoli on yhteydenpuute, mutta tilalla vapaus omanlaiseen elämään.
