Kokeilenpa onko täällä lukijoita ja kirjoittajia joilla on alkoholi, lääke, tai huumausaineesta riippuvainen lapsi, tai mikä ettei jostain muusta psyyken ongelmista kärsivä.
Kävin Al-anonissa ja se kyllä mieltä rauhoitti kun siellä oli muitakin tästä surusta kärsiviä. Mutta kokeilen saako täältä tavallaan täsmä vertaistukea.
Eihän tämä ole sama asia kuin jos olis henk.koht. paikalla kertomassa kokemuksistaan ja jakamassa toivoa ja uskoa että elämä muuttuu paremmaksi.
Mutta omasta surusta sen verran että lapseni on aikuinen ja on kärsinyt ongelmia ihan lapsesta saakka, on kait liian herkkä lapsi. Alkoi juoda jo ylä-asteella. Sitä on jatkunut ja jatkunut. Ammatti on jäänyt vain haaveeksi, samoin työt. Elää pelkästään sosiaalituen avulla ja mitä saa kerjättyä sukulaisilta. Kun hän oli nuori sitä ajatteli että kyllä se järkintyy ja lapsellisuus ja holtittomuus elämää kohtaan katoaa. Mutta niin se aika vierähti ja ei ole mitään tapahtunut. kaikkemme ollaan yritetty auttaa ja ohjata aina, muttei apu kelpaa eikä neuvot varsinkaan.
Oikeastaan pahinta on oman elämäni luisuminen masennuksen ja apatian puolelle, kun tuntuu ettei saa iloita ja olla onnellinen kun “lapsi kärsii”, siis ei hän ole enää lapsi ja tuskin edes kärsii, koska haluaa jatkaa samaa rataa. Se on vain minun päässä, tuo ajatus että lapseni olisi oltava työssä ja elätettävä itsensä. Ehkä syyllisyys ja häpeäkin ovat se mikä pitää mielen matalana.
kirjoitelkaa miten olette selvinneet?
Hei Äityliini
Tervetuloa kirjoittelemaan ja erinomainen juttu, että olet löytänyt Al-anoniin. “Laiskuuttani” siirrän osan viestistäni Vilpolasta tähän:
Olemme tehneet, poikien isä ja minä, kaikki klassiset virheet näiden päihdeongelmaisten kanssa. Saattaneet itsemme taloudellisiin ongelmiin, vanhentuneet ennenaikaisesti, eristäytyneet muista, masentuneet ja luopuneet kaikista mukavista ja TERVEISTÄ osasista elämässämme :mrgreen: Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että minun tahdonvoimallani näitä nuoriamiehiä ei raitisteta. Isänsä paljolti kieltää ongelmia ja sulkeutuu ja katsoo, nyt eläkeläisenä, kohtuuttoman paljon telkkaria yms.
Olen lukenut paljon aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja harrastanut vertaistukiryhmiä ja hakenut apua monista eri paikoista. Nyt luen Tommy Hellstenin: Ihminen tavattavissa- kirjaa, ilmestynyt 1996. Kirja on hyvin puhutteleva ja ajatuksia herättävä ja siis hidaslukuinen, tavallisesti ahmin dekkareita. Hän kirjoittaa mm. siitä, että meillä on ehdottoman täydellinen itsemääräämisoikeus. Kuka vaan meistä saa tuhota itsensä vaikka päihteillä tai valita lopukseen itsemurhan. Tosi vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, ainakin minun!
Hän kirjoittaa myös, että kipu ja tuska ovat paras motivaattori muutokseen (alkoholisteille ja narkomaaneille ja myös läheisriippuville!), vaikka pyrimme kaikki välttämään sitä. Käyttäjillä (myös läheisillä) on sokeus omalle vastuulle. On helpompi syyttää muita, koska se estää omaa syyllisyttä. Milloin syy on pirullinen akka tai ukko, äiti tai isä jne. jne. Tai ottaa päästä, masentaa tai AHDISTAA tai, kun oli vaikea lapsuus …
Me läheiset otamme nämä “SYYT” todesta -tunnemme itse syyllisyyttä ja mietimme vastuitamme. Näin me mahdollistamme läheisemme päihdeongelmaa. Meillä on kyvyttömyys nähdä, että väärä käyttäjän suojelu ja auttaminen ylläpitää osaltaan nuoren huumeongelmaa.Ja estää hänen kasvuaan ja mahdollista muutosta. Hänen täytyy ottaa itse vastuu valinnoistaan. Käyttäjä voi herätä tärkeään syyllisyyteen ja häpeään. Päihdeongelmaisen PERUSTRATEGIA on saada muut kantamaan häpeä, syyllisyys ja vastuu hänen puolestaan!
Me emme kykene työntämään näitä tuskallisia tunteita käyttäjälle itselleen. Emme kestä tuskan aiheuttamista läheisellemme, vaikka hän sikailisi ja rypisi kuinka paljon päihdehelvetissään. Parasta olisi tarjota heille tämä tuska, se voi vapauttaa käyttäjät niistä ja motivoida lopulta hakemaan apua.
Oman kokemukseni mukaan, myötätuntoa ja keskusteluapua on paljon saatavilla, jos rohkeasti otan asian puheeksi.
Olemme mieheni ja minä, lähtöisin alkoholistisesta ja kaltoinkohtelevasta perheestä ja vaikka olen jo vuosikymmeniä tiennyt, että ongelman voi siirtää lapsilleen, en uskonut sitä. Yritin kovasti tarjota muuta lapsilleni, vaan tulos on ollut huono. Itse emme edes juoneet alkoholistisesti, joskus ystävien kanssa illanistujaisissa. Riippuvainen käytös on ollut enemmänkin työnarkomaniaa ja itselläni kontrollointia!
Olen 6 vuotta käynyt vertaistukiryhmissä, aluksi Al-anonissa ja nykyään AAL:ssa. Täytyy kyllä sanoa, että toipuminen on vasta alkutekijöissä, mutta se on varmaankin mahdollista.
Kirjoittele ihmeessä ajatuksistasi ja tunteistasi, se auttaa!