Vähävaraisilla alkoholisteilla silloin kun alkoholismi on jo edennyt Matti Rossin kuvaamaan keskivaiheeseen ei alkoholin ja ruokailun suhde ole sekä/että vaan joko tai ja viime kädessä ruokailu hoidetaan pienimmän vastuksen tietä kuten eräs asiakas Töölön Varubodenissa asian oivallisesti tiivisti: “Ennen se oli, että leipä miehen tiellä pitää - tänään se on, että makkara miehen tiellä pitää”. Vähävaraiset alkoholistit joutuvat ruokailuasioissaan monesti hyväksikäytetyiksi - esim. “Rälläkässä” grillimakkara maksoi euron elikäs noin kolminkertaisesti ostohintaan nähden.
Alkoholistien tuetun ruokailun järjestäminen olisi eräissä tapauksissa helppoa. Esim. Kauniaissa on Villa Bredassa mahdollisuus (kalliinpuoleiseen) kunnalliseen ruokailuun. Antamalla alkoholisteille ilmaislipukkeet ´ruokailuun (aterian materiaalikustannukset jäänevät alle euroon) saataisiin vähävaraisten alkoholistien ruokailuasiat tässä tapauksessa kuntoon. Vastaava mahdollisuus olisi useissakin kunnissa; annettaisiin ilmaiset ruokailukupongit yksityiseen/kunnalliseen palvelutaloon. Kaupunkien keskustoissa ja suurissa lähiöissä alkoholistien tuettu ruokailu voitaisiin niin ikään helposti hoitaa. (Syrjäseudulla asuvien aseman parantiminen on kimurantimpi homma). Alkoholistien asemaa parantamalla saataisiin seuraavat edut:
- monipuolisen ravinnon antama lisä terveydelle
- korvikkeiden käytön väheneminen
- pidemmällä tähtäimellä juomisen väheneminen; omanarvon tunteen nousu, ruokailu tärkeä tapahtuma, johon tullaan selvänä/pienissä promilleissa
- lieveilmiöiden kuten kolikon pummaamisen ja “natsapartioden” väheneminen
- näpistysten väheneminen
Sen verran tarttis pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskuntamallista jättää jäljelle, että ruokailu olisi kaikille mahdollista, varakkuuteen tai asemaan katsomatta.
Niin väitetään, että siitäkin moni joutuu tinkimään, oli sitten alkoholisti tai ei.
Mutta miten asia pitäisi hoitaa?
Valmiiseen pöytään?
Kaikenkaltaisten juoppojen, entisten ja nykyistenkin alkoholistien ja monilla muilla tavoilla syrjäytettyjen kanssa ajoittain liikkuneena olen huomannut että viimeisiä juttuja luisuttaessa oman elämän hallinnasta autettavuuden tilaan on siinä kun ei enää osata tai toimerruta laittamaan itselleen ruokaa. Ellei joku muu perunoita keitä niin syödään sitten pelkää makkaraa.
Ja kääntäen; usein ote elämästä alkaa pitämään juuri noiden pienten asioiden kautta. Opetellaan joko ensimmäistä kertaa elämässä tai palautetaan taidot ensin vaikka yksinkertaisimpien ruokien laittamiseen - ja jokunen innostuu harrastamaan ruoanlaittoa enemmänkin.
Kauppojen ylijäämäruokaa jakavat yhteisöt tekevät hienoa työtä välittämällä poistoon meneviä sapuskan aineksia niitä tarvitseville, usein toki hengellisyyteen patistamisen saattamana, mutta kuitenkin. Ja ehkäpä jossain noita kasseja saatetaan jakaa jopa ilman spiritualistisia taka-ajatuksia? Ihan hyvää työtä kuitenkin, ja puutteen tullen olen minäkin valmis kuulemaan saarnoja saadakseni jääkaapin täyteen, ei siinä auta kovin kronkeli olla.
(ja joo… kun kerran asia on hyvä, niin olenpa minäkin ummistanut silmäni käännytysten tarkoitiksilta ja ollut mukana just noita hengellisyyteen sidottuja kasseja pakkaamassa ja jakamassa. Niinhän se entinen uskonmies, Machiavelli se taisi olla, sanoi että tarkoitus pyhittää keinot. Jopa noinkin päin ajateltuna.)
Siinä Lasolarska on mielestäni oikeassa, että citypiirien ulkopuolella asuvat, jotka muutenkin ovat kaupunkielämän kauniisiin ja rohkeisiin nähden kuin eri maailmassa, ovat myös näiden “etuisuuksien” ulkopuolella. Ja kun maaseudulla edelleen ikkunaverhojen raosta taidetaan naapureita seurata vähän tarkemmin kuin kerrostaloissa, niin kenties siellä ei niin helppoa olisikaan julkisiin jakotilaisuuksiin mennä? Mitenkähän se olisi parasta järjestää?
Kiitos Lasolarskalle hyvän aiheen heittämisestä kehään, mietitäänpä.
