Hei kaikille! Olen alkoholisti ja 2-vuotiaan lapsen etä-äiti. Haluaisin kuulla, miten muut ovat selviytyneet lapsuudesta, kun vanhemmalla on päihde- ja/tai mielenterveysongelma. Jos olet asunut sijaisperheessä, miltä se tuntui?
Mulla on perussairautena 2-suuntainen mielialahäiriö ja muitakin ongelmia on. Aloin alkoholisoitua kun lapsi oli vuoden ikäinen, ja alkoholinkäyttöä on ollut noin kerran viikkoon. Mulla oli tuolloin keskivaikea masennus, johon en saanut hoitoa ajoissa. Olin 24/7 yksinhuoltaja. Lapseni on ollut lyhytaikaisessa sijaisperheessä kahteen otteeseen muutama kuukausi kerrallaan ja nyt muutti pysyvään sijaisperheeseen.
Vuoden alussa meillä oli pelottava tilanne: olin humalassa, lähdin tupakalle, lapsi jäi yksin kotiin, aloin rähjätä naapurille, naapuri soitti poliisit ja lapsi huostaanotettiin. Huostaanotto oli taatusti oikea päätös, ja luojan kiitos ei sattunut mitään pahempaa! Yritän nyt hoitaa itseäni kuntoon. Haen kuntouttavaa psykoterapiaa, haluaisin mahdollisesti laitosmuotoiseen päihdekuntoutukseen, pääsin juuri työkokeiluun oman alan töihin jne.
Minua mietityttää, minkä verran lapselle on jäänyt traumoja tällaisesta elämästä. Olen yrittänyt kertoa, että muut aikuiset hoitavat häntä nyt, kun äiti on sairas. Pyysin myös anteeksi sitä kun äiti jätti hänet yksin. Tuo on vielä niin pieni, että menee varmaan vuosia ennen kuin ymmärtää tapahtuneesta mitään.
Hei, lapsellasi on se onni että pääsi siitä tilanteesta pois melko aikaisin. Minä elin 19 v asti alkoholistiperheessä ja kärsin yhä nelikymppisenä. En voi kuvitella miten rankkaa on tuolla tavalla joutua eroon lapsesta mutta kyllä siinä pelastui hänen tulevaisuus. Minun ongelmat on läheisriippuvuus, masennuskaudet ja raivokohtaukset. Ei hyvä mutta terapiassa niitä työstetään.
Kiitos viestistä, vieras. Kirjoittelen Plinkissä myös Lopettajien puolelle ja tuntuu että tämä vähän helpottaa. Joskus olen itkenyt ikävää, mutta minua rauhoittaa että lapsella ei ole mitään hätää, ja luotan sijaisperheeseen johon kävin myös itse tutustumassa.
Sairastuin 2-suuntaiseen teini-ikäisenä ja minulla on ollut siitä lähtien huono itsetunto. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että minäkin olen arvokas ihminen ja minulla on oikeus saada psykoterapiaa. Mielialalääkkeitä olen syönyt vuosikaudet, mutta kyllä tähän jotain muutakin tarvitsee. Kuulin hiljattain, että PUOLELLA 2-suuntaisista ja skitsofreenikoista on myös päihdeongelma 
Voimavarojakin on, kuten juuri saamani työpaikka sekä viime vuonna löytämäni raitis ja muutenkin kunnollinen mies 
Haluan kuitenkin raitistua lähinnä itseni takia, koska juominen vain lisää masennusta ja ahdistusta. Pääni ei kestä senkään vertaa kuin perusterveellä ihmisellä…
Hienoa, että olet hakenut ja saanut apua ja ehkä lapselle on juuri nyt paras tuo ratkaisu. Mulla oman isän ja läheisRIIPPUVAISEN äidin jättämät jäljet sielusssa hankaa vieläkin ja nimenomaan siksi, ettei “kissaa” nostettu pöydälle vaan asioita peiteltiin, kiellettiin ja salattiin. Avoimuus auttaa ja apu. Ehkäpä sinä saat ketjun katkeamaan oman lapsen kohdalla ja hänellä on helpompi elämä kuin sinulla? En tieäd, mutta ehkä omakin lapsuutesi oli ei-niin-täydellinen.
Ehkä voit olla ihan hyvin hyvä äiti, kun toivut ja saat tukea ja vähintäänkin olla lapsen elämässä mukana. Tajusin itse hiljan tuon, että läheisriippuvainenkin on riippuvainen ja siten yhtä poissa lapsensa luota kuin päihtynyt eli oikeasti on merkitystä sillä, että raitis vanhempi eroaisi vaikkapa alkoholistista ja “pelastaisi” lapset. Läheisriippuvaisen huomio kiinnityy liikaa esim puolisoon (alkoholistiin) aivan kuten juopolla viinaan tai someriippuvainenkaan ei ole lapselleen läsnä.
Sinänsä Sointu, minusta ei ole väliä, mikä ongelman “nimi” on. Usein ongelmaa itse hoitaessa kehittää uuden ongelman. Viisautta on se, kun myöntää, että tarvitsee apua ja tajuaa oman rajallisuutensa.
Voimia kovasti sinulle ja toipumista!
Heippa!
Yhdyn edellisiin kirjoituksiin. Eli lapsellesi on parasta olla nyt sijaisperheessä, jossa arki on tasaista ja rauhallista.
Myös minä toivoin pienenä, että vanhempani olisivat eronneet, koska isänä joi paljon. Toki isäni oli rakas ja tärkeä, mutta olisin halunnut vain tavallisen normaalin perheen, ilman sitä jatkuvaa epävakautta.
Itse myös kärsin yli 40- vuotiaana näistä lapsuuden traumoista. Se on vaikuttanut koko mun elämään, eli en ole osannut vaatia itselleni kunnon miestä, masennuksesta kärsin aika-ajoin. Nuorempana enemmän. Mulla oli huono itsetunto jne. Tai on edelleen. Ja vaikka mitä muuta, eli syvät jäljet jätti!
Parasta mitä voit lapsellesi tehdä, on antaa hänelle turvallinen ja vakaa perhe. Voimia tulevaan!
