Alkoholistiäidin tyttären kanssa

Moi!

Olen paininut ongelmieni kanssa jonkin aikaa ja löydettyäni tämän foorumin, päätin että nyt on aika purkaa fiiliksiä tuntemattomille, mutta varmaan samojen asioiden piirissä oleville ihmisille.

Olen hieman alle kolmekymppinen, tervehenkinen ja hyvän itsetunnon omaava mies. Kaksi merkittävintä parisuhdetta elämäni aikana ovat olleet tytön/naisen kanssa, jolla on rankkoja lapsuudenkokemuksia. Olen kiintynyt näihin ihmisiin, vaikka monesti olen näissä suhteissa saanut niskaani perättömiä syytöksiä ja epäilyä, milloin mistäkin asiasta. Erot (joka on aina ollut tytön aloite) ovat tuntuneet todella musertavilta ja olenkin ollut aivan maissa pitkän aikaa näiden jälkeen. Viimeisin merkittävä suhde oli itseäni neljä vuotta nuoremman tytön kanssa, jonka äiti oli skitsofreniaa sairastava alkoholisti. Sisarukset olivat vastuullisen isän suurimmaksi osaksi kasvattamia, eikä tyttö ollut yhteydessä äitiinsä.

Suhteen alusta alkaen oli selvää, että tytöllä oli erittäin huono itsetunto vaikka hän oli rohkeasti lähestynyt minua (selvinpäin) ja siitä häntä alkuun useasti kehuinkin ja koitin kannustaa. Hän oli todella aloitekyvytön ja arka, mutta yhteiselo kuitenkin alkoi. Muutimme aika pian yhteen ja seurustelimme kolme vuotta. Tänä aikana koin tytön useat paniikkikohtaukset, sairaalloisen mustasukkaisuuden, raivokohtaukset ja fyysisen väkivallan, johon en koskaan kuvitellutkaan vastaavani. Fyysinen väkivalta ei satuttanut, mutta järkytti suuresti aina vaan uudestaan.

En varmastikaan aina osannut suhtautua kohtauksiin “oikein” ja monesti ihmettelin ääneen, että “Mitä minä tein, en ymmärrä?”. Tämä johti usein siihen, että tyttö huusi “Niin, sähän olet aina oikeassa, sitähän sä yrität sanoo että mä oon hullu!” Riidat olivat usein juuri näin mustavalkoisia, eikä itse asian selvittämisestä tullut mitään. Rauhoituttuaan tyttö pyysi yleensä kaikkea anteeksi, mutta kun näitä tapauksia tuli useita, en enää tiennyt mikä on oikein ja mikä väärin. Pikkuhiljaa ajauduimme omiin touhuihimme ja sitten tyttö ilmoitti, että hän haluaa purkaa kihlauksen. Hän väitti ihastuneensa toiseen, mutta myöhemmin myönsi sen olleen valhe, jolla päästä pois. Kun erosta oli jo muutama kuukausi ja olimme asuneet erillään, halusi hän palata yhteen mutta itse en enää halunnut.

Työstin eron perinpohjin, eikä se ollut missään vaiheessa helppoa mutta toivuttuani ja jonkin ajan kuluttua tapasin tytön, jonka kanssa olemme nyt olleet pari kuukautta yhdessä. Jotenkin aistin hänestä heti alkuun, että hänkin on herkkä ja vahingoitettu ihminen. Aika pian hän sanoikin, että “En ole aivan normaali” ja kertoi käyttävänsä mielialalääkkeitä masennukseen. Tämän taustalla on karu lapsuus siskon ja veljen kanssa, perheessä jossa alkoholisti äiti riehui puukon kanssa ja raitis isä koitti selvitä, kunnes ero oli väistämätön. Tästä oli aikaa jo useita vuosia ja lapset varttuivat isänsä luona. Myös tytön edellinen, noin kolme vuotta kestänyt parisuhde oli ollut miehen toimesta väkivaltainen.Tämä mies ei hyväksynyt sitä, että tyttö halusi edelleen luottaa äitiinsä ja pettyi aina, kun alkoholisti alkoi juomaan. Tein hänelle heti selväksi, etten tuomitse ihmisiä sen takia että ovat hakeutuneet hoitoon ja etten pidä häntä mitenkään viallisena tai huonona ihmisenä ja olen siitä hetkestä lähtien yrittänyt tarjota hänelle positiivisia kokemuksia.

Nyt olen itse kokenut tytön puolelta useita, todella rajuja tunteenpurkauksia. Näissä toistuvat usein asiat, jotka olen kokenut ennenkin. Saan usein kuulla siitä, että olen ylimielinen ja itsekäs ja tämä luullakseni sen takia, että uskallan olla eri mieltä asioista. Nämä mielipide-erot, mitättömissäkin asioissa saavat hirveät mittasuhteet, jolloin hän suuttuu minulle ja käyttäytyy todella kylmästi. Hän yleensä lähtee pois luota ja sitten soittelee perään ja jatkaa syyttelyä. Usein hänkin kääntää asian niin, että joko minussa on vikaa tai hän on hullu, jonka kanssa ei voi elää. Tämän jälkeen hän monesti murtuu ja pyytää anteeksi, johon yleensä vastaan halaamalla ja lohduttamalla, kuitenkin toivoen että nämä kohtaukset aikaa myöden väistyisivät ja että hänen olonsa paranisi. Usein riidan jälkeen, hän kertoo ettei muista moniakaan suuttuessaan sanomiaan asioita.

Olen myös pari kertaa todistanut tilanteita, joissa tämä tyttö luottaa äitiinsä ja on iloisella mielellä, kunnes alkoholisti jälleen kerran alkaa ryyppäämään ja tyttö tuntee olonsa petetyksi. Olen koittanut auttaa sanomalla, että “En ole ammattilainen, enkä tiedä koko totuutta mutta et voi parantaa äitisi sairautta.” jonka hän on mielestäni ymmärtänyt, eikä ole suuttunut kuten alkuun odotin. Olen yrittänyt tehdä selväksi, että kukaan muu ei ole vastuussa hänen äitinsä alkoholismista, kuin äiti itse. Eikä kukaan pysty tätä sairautta parantamaan, kuin äiti itse. Hän tuntuu ymmärtävän senkin, mutta silti tuntuu kurjalta että hän aina vaan uudestaan luottaa tähän alkoholistiin ja pahoittaa mielensä.

Olen käsittänyt, että hänen suurin pelkonsa on hylätyksi tuleminen. Sanoin hänelle kerran, että “Sinä et ole huono ihminen, enkä minä sinua hylkää.” Hän oli näistä sanoista kiitollinen, mutta seuraavan riidan jälkeen hän taas ajatteli, että minä olen kyllästynyt ja etten enää halua nähdä häntä. Olin ihmeissäni, kun hän yllättyi sanottuani hänelle jälleen “En minä hylkää sinua.” Hän on minulle myös muutaman kerran sanonut vilpittömästi, että tuntuu hyvältä kun joku välittää. Ymmärrän, että hänen on kokemuksiensa takia vaikea luottaa ihmisiin ja että emme ole tunteneet kovin pitkää aikaa.

Silti yritän aina vaan työntää riidat taka-alalle ja totean, että en halua miettiä niitä vaan yrittää eteenpäin. Tässä tytössä on todella paljon hyvää ja hyvällä mielellä ollessaan, hän on todella hurmaava. Tiedostan, että kaikki tämä p***a hänen elämässään on muiden ihmisten aiheuttamaa ja toivon kovasti, että voisin tarjota hänelle niin paljon positiivisia asioita että hän pikkuhiljaa oppisi luottamaan ja pääsisi jaloilleen ja elämään omaa elämäänsä.

Olen itse ollut aina hyvin tiedostava ihminen ja ymmärrän, että lähes kaikkien ihmisten paha olo ja huonot käytösmallit ovat monesti lähtöisin muiden ihmisten vaikutuksesta. Tämä kierre taas jatkuu niin kauan, kuin sen itse antaa jatkua. Itse olen paininut isäsuhteen kanssa ja olen siinä aika hyvin päässyt voitolle. Jo varhain ymmärsin, että isälläni (ei alkoholisti) ei ole ollut kaikkia keinoja käsitellä sodasta palanneen, juopottelevan ja äitiään hakanneen isänsä aiheuttamia traumoja. Ymmärrän että hän on yrittänyt parhaansa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Tämän tytön äidinkin lapsuus on ollut alkoholisti-isän varjostama ja uskon, että hänelläkään ei ole ollut kaikkia tarpeellisia taitoja tämän trauman selvittämiseen. Toivon vaan täydestä sydämestä, että edes tämä tyttö saisi asiansa selvitettyä.

Tulipahan tekstiä, eikä välttämättä kauhean jäsennettyä tai selkeätä muutenkaan, joten pahoittelut siitä. Kaikkia päässä pyöriviä ajatuksia ja tapahtumia on vaikea saada tekstiksi, eikä tähän kai välttämättä mitään pysty vastaamaankaan. Oli vaan pakko kirjoittaa tuntojaan, kun itselläkin alkaa taas olemaan niin lohduton olo. Kai minäkin pelkään hylätyksi tulemista, kun kuitenkin olen tavannut tytön jossa nään niin paljon hyvää, joka kuitenkin uhkaa hautautua unholaan, ihan turhan takia. Ehkä toivon vaan saavani tukea, tai vahvistusta sille ajatukselle että teen oikein.

Minä olen siis edellisen kirjoittaja, mutta jostain syystä tuo tuli näkyviin “Vieras” -nimellä.

Miten olisi pariterapia. Ja koska kyseessä on nimenomaan päihdeongelman takia tytöllä (äidin päihdeongelman) ongelmia niin ehkä häntä voisi auttaa al-anon, tai hän voisi kysyä neuvoa tähän ongelmaan jostain päihdeterapeutilta. Tytön pitäisi ymmärtää jossainvaiheessa että roikkumalla menneessä niin hän itseasiassa pahoinpitelee sinuakin henkisesti samalla, koska kun hänen huomio on äidissään jota hän ei voi kuitenkaan auttaa, niin sehän on parisuhteelta pois jos hän käyttää parisuhdetta venttiilinä negatiivisille tunteille, ja testaa sinua korvaamaan vanhempiensa puutteet jotta sinä olisit se kypsä aikuinen joka häntä lohduttaa. Aikuisetkin tarvitsevat lohtua, ja parisuhteessa voi välillä olla jommalla kummalla ikäänkuin vanhemman rooli että antaa toiselle sitä lohtua mitä hän tarvitsee, mutta ei varmastikaan ole pakko että nämä tilanteet toistuvat kerta toisensa jälkeen.jokainen itkee joskus ja jokaisella on traumoja. Mutta ei ole parisuhteessa hyvä jos toinen joutuu olemaan “aikuinen” toiselle tai vanhemman korvike jatkuvasti.
Itse olen ollut suhteissa jossa olen itse käyttäytynyt noin (teininä tai nuorena aikuisena) , sekä suhteissa jossa minä olen myös saanut kuulla mustasukkaisuutta ja valitusta…
Mutta nyt olen oppinut että JOS olen parisuhteessa, ja minua vahingoittaa toiset ihmiset niin pahasti että kumppanini saa kuulla jatkuvasti siitä, niin MINUN on mentävä terapiaan ja koitettava selvittää ne asiat, sekä jos joku ihminen alkaa kuormittamaan minua niin pahoin, että parisuhde siitä kärsii, niin miksi en hoida sitä ongelmaa pois tieltä koska jos annan sen jatkua, niin toinen voi aivan oikeutetusti suuttua. Kuten itsekin harkitsen parisuhteen päättämistä jos jatkuvasti toisen valintojen takia hän ei ole läsnä. Kuten voisi olla vaikkapa jatkuva alkoholin liikakäyttö. Minulal se voisi olla vaikkapa jatkuva riitelu humalaisen vanhempani kanssa, sensijaan olen sanonut että minulle ei soitella 21 jälkeen koska olen silloin mieheni kanssa tms kotirauhan piirissä. Eli jos annan itseäni häiritä, se voi häiritä myös toista vaikka minäolisinkin se joka siinä “kärsii”
Ja mahdollista on että sinulla on jokin ongelma itselläsi, jota koitat paikata hoivaamalla rikkinäisiä naisia.
Eli sinulle voisi itsellesi sanoa hieman samaa, jota sinä sanot tytöllesi, että ei ole sinun vikasi että jollain on joku alkoholiongelma tai muu. Mutta jos saatte ratkaistua ongelmanne niin teillä voi olla hyvä suhde joka johtaa kasvamiseen. Ongelmathan on tehty myös voitettaviksi ja siksi päädymme monesti traumojamme vastaaviin/hoitaviin/esilletuoviin suhteisiin koska näin meillä on tilaisuus luoda suhtautumisemme asioihin uudelleen. joskus asiat menevät liian pitkälle ja ihmsiet eroavat. Mutta joskus asioiden selvittäminen tekee suhteelle hyvää.

Viikonlopun aikana kirjoitin toiseen ketjuun että ‘Kaikki se, mitä suojelee tai piilottelee, tulee tavalla tai toisella kuitenkin ulos - joskus ryöpsäyksenomaisena, joskus hillitymmin. Ja jos ei tule, se syö sisältäpäin.’

Lähes (?) kaikilla alkoholistin kanssa eläneillä on jotain tuollaista taustalla. Alkoholisti on arvaamaton eikä hänen käytöksensä ole ennustettavissa, joten lapsena perusturvallisuus järkkyy. Sitä kompensoidaan jättämällä, ennen kuin jätetään -toiminnalla tai sitten hylkäämistä koko ajan epäillään, riippumatta siitä onko siihen aihetta vai ei. Valitettavasti sitä ei voi vain pyyhkäistä pois, vaan käytösmalli seuraa suhteesta toiseen, jos sitä ei pureta. Tämä on tietysti vain mielipide, mutta myös kantapään kautta kokeiltu :slight_smile:

Olisi hienoa, jos tyttöystäväsi ymmärtäisi käydä juttelemassa jossain - A-klinikalla, Al-anonissa, terapiassa. Jos haluat ja voit häntä tukea, ei pariterapiakaan kuulosta hullummalta (köh) vaihtoehdolta.

Hei huolehtija,

Lapsuuden kokemukset jättävät usein ihmiseen jälkiä, jotka käsittelemättöminä saattavat vaikuttaa elämään vuosikausia eteenpäin. Kirjoitin juuri pari päivää sitten omassa ketjussani (Tästä tulee selviytymistarina) omasta elämästäni tyrannimaisen, mitä ilmeisemmin mieleltään sairaan äidin vallan alla. Kun pääsin sieltä viimein lähtemään, päädyin alkoholin suurkuluttajan, nyttemmin voi sanoa alkoholisoituneen, vaimoksi. Pääasia varmasti silloin kotoa lähtiessä oli pelastautua tilanteesta, niinpä odotin mieheltä, että hän huomioisi minua, parisuhde olisi kaikki kaikessa. En saisi epäonnistua. Päätin luottaa, vaikka kotona luottamukseni ihmisiin olikin mennyt äidin käytöksen myötä. Eli lapsuuden huonoista kokemuksista voi jäädä tiedostamatta itselle sellaisia piirteitä, kuin syyllisyydentunto, onnistumisen pakko, luottamisen vaikeus. Kaiken pitäisi olla täydellistä jne. Minäkin ajattelin, että ei hankita lapsiakaan alkuun, että ensin pitäisi keskittyä vain toisiinsa, minun pitäisi olla toiselle se tärkein. Minut pitäisi koota ehjäksi, minua pitäisi hoitaa. Samalla halusin kyllä saada huolehtia toisesta. Sanalla sanoen ripustauduin. Oletin helposti, että vaikeudet ovat jotenkin minun syytäni - vaikka kaikkeni yritän :smiley: Jos mies vaikka sanoi, että onpas ikkuna pölyinen, pidin sitä syytöksenä siitä, etten ole ehtinyt pestää ikkunaa, vaikka lausahdus olisi ollut ihan vain small talkia. Eli kaikenlaisia piirteitä jää ihmiselle siitä, että kotona on joutunut kantamaan vaikkapa huolta asioista joista ei lapsen tarvitsisi huolta kantaa, tai kun vanhempi on mitätöinyt lapsen tai vaikkapa pitänyt tunteiden näyttämistä häpeällisenä.

Tätähän ei välttämättä itse huomaa. Minullakin meni vuosia, ennen kuin ymmärsin, että tietyt toimintatapani juontavat lapsuuden kokemuksista, kunnolla olen alkanut asiaa käsittelemään vasta tänä vuonna, lähes 30 vuotta tapahtumien jälkeen.

AVAINSANA: Huonot kokemukset pitäisi saada käsiteltyä ja purettua sisältään. Joko terapia tai jos muulla tavalla pystyy tiedostamaan, kertomaan ja työstämään. Minulle valaiseva kirja oli sattumalta tarjouskorista löytämäni Martti Paloheimon “Suomalaisen lapsuuden haavat”. Se on niin vanha kirja, etten tiedä löytyykö sitä mistään, mutta jos löytyy, Paloheimo omasi käänteentekevän ajattelun, hän antoi lapsuuden kokemusten sairastuttamille “kotivammaisille” oikeuden huomata, että heitä on kohdeltu väärin. Heidät on syyllistetty väärin perustein, he ovat joutuneet velvollisuuksiin, jotka eivät lapselle kuuluneet - ja se EI OLLUT HEIDÄN SYYTÄÄN. Oli minulle ainakin tärkeää huomata, että minä en ole syypää vaikeuksiin lapsuudenkodissa, jos minua kohtaan on oltu vihamielisiä, se ei ole minun aiheuttamaani. Ihmisen ei ole pakko olla täydellinen. Minä en ole vastuussa vanhempieni traumoista. Lapsella on oikeus olla lapsi, leikkiä, olla huoleton. Jos lapsi on joutunut ottamaan liian suuren vastuun, ja tuntee epäonnistuneensa sen kantamisessa, se ei ole hänen syytään, se vastuu ei kuulunut hänelle alun perinkään.

Tämän tyyppisiä asioita ehkä on tyttöystäväsi ongelmien taustalla. Hänet pitäisi mielestäni saada kannustettua käsittelemään asioita. Voit sanoa että välität hänestä ja tuet häntä, että hän on sinulle arvokas juuri sellaisena kuin on. Kuuntele häntä, niin tunnut tekevänkin, mutta tällainen “kotivammainen” on mahdollisesti epävarma toisen tunteista. Ainakin kun minä nuorena itkin pahaa oloani, ja mies karjaisi: Johan on s*tana jos ei tuo itku lopu! sillä konseptilla ei loukattu ihminen parane. Vaikka sinä et häntä olekaan loukannut, vaan joku kotona. Parempi on vaikka sanoa: Itke rauhassa jos se helpottaa, ja pyytää sitten, että yrittää kertoa, mikä mieltä painaa. Yksi paha asia on, että lapsella pitäisi oikeus vanhempiensa kotona olla rakastettu, luottaa vanhempiensa rakkauteen ja huolenpitoon, jos se asia on jostain syystä keikahtanut päälaelleen, syntyy haavoja, jotka paranevat vaikeasti, mutta paranevat kyllä, kun ne tiedostaa ja ne käsittelee.

Tästä tuli nyt pitkä sepustus, anteeksi vain, mutta halusin kannustaa asian käsittelyyn. Minä olen mielestäni viimein saanut omat lapsuuden pahat kokemukseni käsiteltyä ja haavat ovat parantuneet siltä osin. Vääränlaisia toimintamalleja jäi pitkäksi aikaa, mutta olen niistäkin oppimassa eroon. Se on siis mahdollista! Teille voi vielä tulla hyvä molemminpuolin tervehenkinen parisuhde, jos lapsuuden ja nuoruuden möröt saadaan kukistettua! Onnea siihen kamppailuun :smiley:

Raivokohtaukset ovat hallitsematonta pelkoa. Tilanteessa on joku häivähdys jostain menneestä, joka saa aikaan tunnemyrskyn. Tyttö ei halua satuttaa tai loukata sinua, vaan ainoastaan suojella itseään siltä jonka luulee kohta seuraavan sitä “ensimmäistä merkkiä”. Hän ei välttämättä pysty itsekkään kertomaan, mikä tilanteessa aiheuttaa tunnemyrskyn. Voin kertoa että häpeä tilanteen jälkeen on tavattoman suuri, koska tyttö ei itsekkään täysin ymmärrä toimintaansa. Seuraavan kerran kun hän saa raivokohtauksen, on muistijälki häpeäntunteesta mukana, ja tunnemyrsky on vielä epämääräisempi. En tiedä ymmärtääkö tästä mitään, mutta toivottavasti pystyin jotenkin kuvailemaan, miltä tuo tilanne mahdollisesti tuntuu tytön sisälläpäin. Olen siis itse ollut juurikin tuollainen raivokohtauksia saava mustasukkainen alle kaksikymppinen… joskus. Koin omat kohtaukseni niin ikäviksi itselleni, että olin jättää mieheni niiden takia. En halunnut hänelle sellaista.

Aika, ja se että pikkuhiljaa huomaa ettei siinä tilanteessa käynytkään niinkuin joskus muinaisessa elämässä. auttaa. Mutta se aika voi toki olla aika kivuliasta. Koita hyvänä hetkenä puhua tytön kanssa asiasta. Puhu rauhallisesti ja muista miettiä sanasi etukäteen tarkkaan. Älä ehdota pariterapiaa tms sillä sävyllä, että asioihin on saatava muutos tai… Vaan sano mielummin, että näet että tytöllä on paha olla, ja se ei aina liity millään tavalla teidän suhteeseenne, vaan huonot muistot kummittelevat. kerro että haluat olla hänen kanssaan ja auttaa hänet tuosta pahanolonkierteestä pois. Kysy, voitko tehdä jotain hänen auttamisekseen sinä hetkenä kun kohtaus iskee. Me sovimme esimerkiksi 15 minuutin aikalisän, ja joskus jotain tiettyä tilannetta varten lauseen jonka mieheni sanoi minulle. Aikalisä ei aina toinminut minun puoleltani, vaan säntäsin huutamaan kuinka paljon parempi mies on kun pystyy pitämään siitä kiinni ja minä en… :unamused: Ottakaan asia rauhassa käsittelyyn, älkää pitäkö kiirettä.

Hei Huolehtija,
Ehdotan, että menisitte kumpikin Al-Anon-ryhmään. Aluksi ehkä samaan, mutta myöhemmin eri ryhmiin. Tyttöystäväsi voisi mennä myös AAL-ryhmään.

Kiitos teille vastauksista ja neuvoista. Tavallaan jo ymmärrän suuren osan mainitsemistanne asioista ja hieman tytön käytösmallista. Mukava kuitenkin kuulla kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat itse olleet samassa tilanteessa.

Hän itsekin ymmärtää, että kaikki ei ole kunnossa mutta ei tunnu aina kunnolla tiedostavan menneisyytensä vaikutusta käytökseensä. Hän mielellään syyttää loppuviimein itseään näistä raivokohtauksista, kun minä sitten molempien tyynnyttyä yritän tarjota näkökulmaa, että hän ei ole syyllinen käytökseensä.

Itse olen kasvanut henkisesti, sitten edellisen suhteeni ja pystyn paremmin olemaan provosoitumatta näistä raivopuuskista, tosin siinä olisi vieläkin parantamisen varaa. Ymmärrän että ei ole tämän tytön syy, ettei hän ole koskaan saanut kunnollista mallia kriisitilanteiden selvittämiseen ja aina molempien tyynnyttyä, koitan tämän tehdä hänelle selväksi. Kerron hänelle etten minä häneen väsy ja että toivon hänen saavan asiansa kuntoon, vaikka siihen kuluisi aikaa ja että olen valmis auttamaan, siellä missä mahdollista.

Viime episodin aikana hän vaikutti entistä lannistuneemmalta ja totesi, että “Ei tästä varmaan tule mitään, minä pilaan aina kaiken.” Tämä tilanne kyllä laukesi taas niin, että viestin hänelle “Et ole pilannut mitään, ei mitään hätää.” Hän jälleen yllättyi, miten en ole kyllästynyt häneen ja olemme tämän jälkeen jatkaneet taas jonkin aikaa normaalisti.

En kai minä voi muuta toivoa, kun että hän alkaisi luottamaan minuun ja siihen etten luovuta vain sen takia, että tapahtumat joista hän syyttömänä on kärsinyt, vaikuttavat hänen käytökseensä. Kuten minulle aikaisemmin vastattiin, pitää paikkansa että minulla on itsellä ongelmia joiden kanssa silloin tällöin painin. Olen näitä asioita kuitenkin aina pystynyt itse setvimään ja aina vain paremmin pitämään erossa suhteissani muihin ihmisiin, eivätkä ne enää muutenkaan vaikuta jokapäiväiseen elämääni.

Olen enemmän sitä mieltä, että aistin ihmisiä herkemmin kuin keskimääräinen mies ja näin ollen ehkä vaan tuntuu siltä, että kiinnyn vain ns. vaurioitettuihin ihmisiin. Mutta tästä piirteestä en koe tuskaa, vaan se on osa minua, enkä edes tiedä millainen olisi se “ehjä” ihminen.

Tuon terapian otin varovasti puheeksi ja tarjouduin olemaan mukana, jos hän vain haluaa. Kerroin, että näin tietäisin itse paremmin mistä on kyse ja hänen ei tarvitsisi hävetä ja peitellä asioita, jotka painavat. Hän suhtautui siihen positiivisesti mutta mitään emme lyöneet lukkoon, sillä en halua painostaa häntä. Omaa jaksamista en epäile, toivon vain että hänellä riittäisi uskoa itseensä ja toivoa paremmasta.

Hei huolehtija! Ompa ihanaa, että tyttö on löytänyt sinun kaltaisen miehen! Pystyn samaistumaan hieman hänen tuntemuksiinsa. Isäni oli alkoholisti samoin kuin exäni. Nyt olen suhteessa tasapinoiselta vaikuttavan miehen kanssa, mutta oireilen silti välillä eritavoin ja silloin pelkään aina, että nyt hän jättää ja hylkää minut. Tunnen itseni myös silloin aina vääränlaiseksi ja huonommaksi. Voisin kirjoittaa vaikka kuinka tästä aiheesta, mutta ensimmäinen neuvoni teille on, että tytön kannattaisi mennä Al-Anoniin. Se on vertaistukiryhmä alkoholistien aikuisille lapsille. Itse menin sinne ja oli kertakaikkiaan huojentavaa kuulla toisten samanlaisia tunteita. Se on se sisäinen lapsi, joka välillä menee sekaisin ja pelkää ihan järjettömästi. Terapiakin voi olla hyvä vaihtoehto sitä varten, että opettelee sellaisia keinoja tunteiden ilmaisuun, jotka eivät vahingoita sinua. Itse olen kokenut ryhmät sellaisiksi, että siellä voi kertoa pahimmatkin pelkonsa ja tekonsa ja saada tukea muilta.
Tsemppiä teille ja menkää ihmeessä vaikka yhdessä sinne Al-Anoniin tutustumaan. :slight_smile:

Kiitos sinullekin kokemuksien jakamisesta Bambitar. Nyt taitaa olla niin että minulla ei taidot, eikä voimat riitä näiden asioiden selvittämiseen. Meillä on ollut pari huonoa tilannetta, kun tyttö on ollut humalassa ja näin ollen hän on ajatellut asian niin, että meillä täytyy olla hyvä yhteinen humalakokemus jotta hän saisi rauhan. Tämä ilta alkoi hyvissä merkeissä ja olin kertonut mitä olin meille huomiseksi suunnitellut. Tänä iltana, menimme minun ehdotuksestani paikalliseen kuppilaan istumaan ja juttelemaan.

Puhuimme paljon, todella rakentavasti ja toisiamme ymmärtävästi, parisuhteesta ja suhteistamme alkoholiin. Jossain vaiheessa tyttö sanoi, että haluaisi humaltua kanssani tänään. Minä siihen kohteliaasti, että minulla ei ole tänä iltana oikein fiilistä humaltua ja että asennoiduin rauhalliseen koti-iltaan. Tämän jälkeen, seuraavan 20 minuutin ajan olo oli kuin nurkkaan ajetulla koiralla, kun sain kuulla kuinka en ajattele muita kuin itseäni ja etten hyväksy hänen juomistaan, vaikka juuri oli puhuttu muuta. Se, että puhuin vain omasta haluttomuudestani humaltua sillä hetkellä, kaikui kuuroille korville.

Kaikkea muutakin “faktaa” kuulin itsestäni ja vaikka aluksi koitin nöyrästi rauhoitella tilannetta, se vain paheni ja mikään sanomani ei tullut enää kuulluksi. Minun oli pakko poistua paikalta kotiin ja perään tuli viesti “Kivasti jätit mut”. Ymmärrän edelleen, että nämä ovat hänen puolustautumiskeinonsa ja ettei hän sisimmässään tarkoita pahaa, mutta itse olen nyt niin voimaton ja lamaantunut että en pysty tekemään mitään asian eteen. Lupasin, etten häntä hylkää mutta hän on tainnut hylätä itsensä jo aikaa sitten.

Jos sinä olisit minun lapseni, antaisin sinulle neuvon jättää tyttö.

Kukaan ihminen ei ole parisuhteessa toisen terapeutti, eikä kenenkään pidä uhrata elämäänsä toisen mielihalujen/traumojen/anything hoitamiseen. Huomaatko, että tyttö on alkanut vaurioittaa sinuakin? Ajatuksesi kiertävät tytössä, hänen puheissaan ja reagoinnissaan, hänen äitisuhteessaan, vaikka sinun pitäisi elää iloista ainutkertaista nuoruuttasi. Tytön vastuulla on hoitaa itsensä kuntoon, sitä vastuuta ei voi ulkoistaa.

Huomaan, eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun minulle näin käy. Tiedän, ettei ole normaalia kärsiä muiden ongelmista näin rankasti mutta siihen toimintamalliin minä kai olen itse oppinut. Jotenkin jaksan aina toivoa, että voisin auttaa tuomaan tolkkua tilanteeseen mutta näinhän se on, että itsestä se paranemisprosessin täytyy alkaa.

Hei Huolehtija!

Oma avovaimoni on alkoholisti-isän ja todella rajujen lapsuuskokemustenkin kokija. Itse kun aikanaan hänet tapasin ja hänen henkilöhistoriaansa kuuntelin, niin väkisinkin aloin kokemaan syvää myötätuntoa häntä kohtaan sekä yritin itsekin tarjota hänelle positiivisia kokemuksia, myötätuntoa ja hoin koko ajan hänelle että en tuomitse häntä. Sitten tutustuttuani häneen enemmän niin hänen itsensä kuin muiden läheisten kautta, aloin tajuamaan että hän on ollut tässä samassa tilanteessaan varmaan useitakin kertoja ennenkin eikä lopputulos ole koskaan muuttunut miksikään avusta huolimatta. Häntä on siis kyllä autettu, mutta apu ei ole mennyt hänelle perille.

Vaikka elämämme yhdessä oli aluksi ihan hyvää, niin rupesin huomaamaan että hänessä oli kuitenkin sellainen tietynlainen puoli joka aina alkoi vetämään omaa showtaan ja masennuksen iskiessä tarttui pulloon sekä lääkkeisiin. Vaikka häntä tuki niin henkisesti kuin fyysisestikin, niin aina romahduksen sattuessa hän unohti apuni ja sekoili itsensä pahoihin ongelmiin. Nyt pian kahden vuoden yhdessäolon jälkeen olen alkanut ymmärtämään että minä en voi häntä auttaa ongelmissa, enkä voi myöskään omilla teoillani juurikaan muuttaa häntä ihmisenä. Se kaikki on lähdettävä hänestä itsestään, mutta kun sitä voimaa ei hänellä ole juuri koskaan, niin siten olemme päätyneet tähän oravanpyörään.
Tuntuu että tällaiset ihmiset niin kuin avovaimoni tykkäävät riutua siinä omassa säälissään ja tahtovat että joku aina tulee apuun kun menee huonosti. Itse ei kyetä nousemaan siitä suosta missä on, vaan aina tarvitaan jotain apuvälinettä. Lisäksi kaikki ongelmat ovat aina muiden aiheuttamia hänen mielestään.

Liiallinen uppoutuminen avovaimoni ongelmiin ja jatkuvaan sekopäiseen elämään on jättänyt jälkensä minunkin jaksamiseeni. Olen nyt itse masentunut, työuupunut ja ahdistunut kotielämämme ja parisuhteemme vuoristoradasta.
Osaan vain sanoa sinulle sen että mitä pitempään olet yhdessä hänen kanssaan, niin sitä vaikeampaa se eroaminen tulee olemaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Meitä on moneen junaan. Minä olen sitä mieltä, että kukaan ei toivu ihan yksinään, mutta toipuminen on kuitenkin mahdollista. Ehkä yksi hyvin tärkeä asia on se, että ei ala syyttämään sen hetkistä hyvää kumppania, joka yrittää auttaa. Jokaisella tulisi siis olla jonkunlaista itsekritiikkiä. Oma ongelmani on lähinnä se, että sitä itsekritiikkiä on liikaakin. Syytän siis vain itseäni. Sen olen onneksi ymmärtänyt, ettei huutaminen ja räyhääminen toimi missään tilanteissa. Kyllä tuossa olisi nyt varmasti ihan terapian tarvetta ja tosiaan niitä vertaistukiryhmiä. Huolehtijan pitää itse päättää, että mihin on valmis venymään. Täytyy sanoa, että tuo juomaan “pakottaminen” kuulosti kyllä hyvin inhottavalta :frowning:. Voimia sinne kaikille!

Kiitos Darkman! Meillä taitaa nyt tämän tytön kanssa tilanne olla siinä pisteessä, että hän päätti minun jättäneen hänet. Ilmeisesti hän oli itse niin väsynyt, että tarkoituksella provosoi minua ja ajoi nurkkaan.

Näinollen kun lähdin tilanteesta pois, hän tuomitsi sen hylkäämiseksi, vaikka on itse tehnyt samoin muutaman kerran, lyönyt luurin korvaan ym.

Inhottavinta tässä tapauksessa on, kuten itsekin totesit, ymmärtää se että tällainen henkilö kaipaa kaltoin kohtelua, sillä siihen hän on tottunut.

Itse olen tällä hetkellä todella pohjalla, sillä tiedostan välittämisen ja sosiaalisen herkkyyteni, parhaiksi ominaisuuksikseni. Silti joudun juuri niiden ominaisuuksien takia, aina vaan uudestaan ongelmiin.

Siksi varasinkin nyt ajan psykologille ja toivon, että sitä kautta alkaisin saamaan selkoa omaan tilanteeseeni.

Olen pahoillani puolestasi Darkman ja toivon sinulle voimia, oman tilanteesi selvittämiseen. Silti on jollain lailla helpottavaa ja samalla lohdutonta kuulla, että en ole yksin tässä sotkussa.

Ja venymisestä lisään, että jokaisella on oikeus vetää omat rajansa. Liiallinen venyminenkin voi olla joskus toisestakin ahdistavaa. Kumppani ei tosiaan voi olla terapeutti. Minä täällä harjoittelen sitä ajatusta, että parisuhteessa kummallakin on oma elämä ja yhteinen elämä. Ei siis pidä mennä sellaiseen tunteiden kuplaan, jossa vellotaan toisen tai yhteisissä tunteissa. Minusta tuntuu ihan oikeastikin hyvältä, että miesystäväni uskaltaa sanoa minulle omat rajansa ja minä hänelle. Tai viimeisen suhteen tiimoilta minä opettelen tuota rajojenkin asettamista. Missään suhteessa ei pidä hyppiä toisen mielihalujen mukaan, vaikka toisella olisi kuinka huonot elämänkokemukset. Siinä touhussa todellakin menettää itsensä.

Bambitar, tämäkin tyttö viimekädessä syyttää kaikesta itseään. “Pilaan aina kaiken, inhoan itseäni.” ym. Käsitänkin asian niin, että nämä vastareaktiot tulevat siitä, että pääsen liian lähelle. Hän ymmärtää, että näen hänen “heikkoutensa”, jolloin hänen täytyy hyökätä kaikin keinoin. Silti hän monesti lopulta murtuu ja syyttää itseään kaikista ongelmista.

Omassa tapauksessani avovaimo hyvin harvoin myöntää syyn olevan missään muussa kuin itsessään. Uskon toki että ehkä hän sisimmässään tietää syyt ja seuraukset, mutta liiallinen kunnia estää hänen myöntämisensä. Toki joskus sitäkin tapahtuu, mutta harvoin.

Huolehtijan tilanteessa ehkä vaikein kysymys on että onko hän rakastunut tähän naiseen tai tyttöön. Jos rakastuminen on jo tapahtunut, niin väkisinkin yrität vielä hänen kanssaan useita kertoja uudelleen.

Mainitsemasi ominaisuudet ovat yleisiä esim. läheisriippuvaisilla ja ylipäätään päihdeongelmaisten kanssa parisuhteissa oleville. Ne ovat myös se ainoa syy miksi usein jatkaa suhdetta tällaisen ihmisen kanssa.

Itsekin olin pitkään välittäjä ja omaan vieläkin sosiaalista herkkyyttä tämän kaiken keskellä. Kuitenkin meidän suhteessamme on tapahtunut sikäli merkittävä käänne ehkä omalta osaltani huonompaan, että kokiessani jatkuvasti että minulle valehdellaan, käytetään henkisesti hyväksi ja petetään lupaukset on aika vastata samalla mitalla. Jaksamiseni on siis tuon osalta lopuillaan, ja siksi olenkin löytänyt valitettavasti sen todella häijyn puolen itsestäni häntä kohtaan riitojemme aikana.

Jaksoin kyllä olla alussa välittävä ja tunteellinen, mutta nykyään se on vaikeaa. Avovaimoni ei tunnista että olen henkisesti lopuillani, enkä pelkää sanoa ettetkö sinäkin saisi päällesi entistä synkempiä oireita kunhan suhteenne etenee ja jatkatte yhdessä.

Voi, kun keksisin tuohon jonkun keinon, mutta mieleeni ei tule kuin terapia tytölle. Hänellä on hyvin hyvin vahva puolustus- ja hyökkäysmekanismi. Hänen pitäisi hyökätä, vaikka nyrkkeilysäkin suuntaan ja syyttää mennyttä, eikä sinua. itse olen saanut paljon apua AAL:stä. Siellä voi jakaa niitä lapsen tuntemuksiaan turvallisesti. Siinä on kumppanilla paha paikka, kun pitäisi toimia niin kuin lapsen kanssa. Rakastaa jämäkästi, mutta pitää rajat. Minusta tuntuu, että minun exäni oli mahdottomampi kuin minä itse tuossa oikuttelevassa käyttäytymisessä. Opin sitten myötäilemään ja mukailemaan ja kuulostelemaan tunnetiloja. Lopulta en tiennyt enää ollenkaan, mitä itse haluan. Kävin pitkään selvittelemässä terapiassa, mitä minä haluan. Olisin halunnut oman elämän sekä rakkauden. Se ei onnistunut exäni kanssa. Aluksi ajattelin suurimman syyn olevan hänen alkoholin käyttönsä. Nykyisin olen alkanut ajattelemaan, että se kuitenkin oli hänen joustamattomuutensa. Jos toin esille omia toiveitani, jotka eivät sopineet hänen kuvioonsa, niin tuli riita ja hän uhkaili erolla. Olenkin huomannut, että on tosi tärkeää opetella riitelemään niin sanotusti oikein :smiley:. Eli toisen syyttely ja murrosikämäinen räyhääminen ei toimi. Omat asiat ja tunteet pitää voida ilmaista jotenkin rakentavalla tavalla. Minulla on myös hieman liiankin ylikehittynyt empatia-kyky. Nykyisin yritän senkin kanssa löytää tasapainoa. Se on erittäin hyvä ominaisuus, mutta useinkaan empatia ei pelasta tilanteita, vaan toimiminen. Yritän myös nykyisin ajatella, että joskus myös eroaminen toisesta voi saada toisen ajattelemaan tärkeitä asioita omassa käyttäytymisessään ja etsimään muutosta siihen. Teidän tilanteeseen en kuitenkaan halua neuvoja antaa. koen sympatiaa kumpaakin kohtaan.

Minä luulen, että analysoit tyttöä omista lähtökohdistasi ja oman maailmankuvasi mukaan. Se ei ole sama mitä tyttö ajattelee ja miten hän ymmärtää maailman toimivan.
Tyttösi on huomannut sinun tuntevan myötätuntoa kun hän soimaa itseään. Tällöin alat rauhoittaa tyttöä ja kerrot hänelle että sinä et tuomitse häntä tai jätä häntä.

Tämän tyttö haluaa kuulla.
Silloin hän on sinun silmissäsi uhri ja annat hänelle suurempia oikeuksia kuin tervejärkiselle ihmiselle annetaan. Tyttö saa käyttäytyä huonosti, hänhän on uhri, eikä hän voi itselleen mitään. Tyttö saa myös halventaa sinua ja syyttää sinua, hän on uhri, eikä voi mitään sillekään. Tyttöä täytyy hyvitellä, hänelle on puhuttava kauniisti ja häntä on ymmärrettävä, hän on uhri.

Ymmärräthän, että näin se ei voi mennä? Tytön on itse hoidettava itsensä kuntoon. Sitä ei voi kukaan tehdä hänen puolestaan. Sinun on myös pidettävä huolta itsestäsi. Sitäkään ei voi kukaan tehdä sinun puolestasi.

Katso vaan seuraavan kerran kun tyttö on tehnyt jotain väärin tai on muuten heikoilla, sama puhe alkaa. Hän manipuloi sinua tällä puheella.