Alkoholisti vanhemmat välttelevät

Suhteessani alkoholistivanhempiini on tapahtunut äkillinen muutos. Ennen vanhempani aina toivoivat minua kylään ja kinusivat ja pahoittelivat jos en päässyt. He siis halusivat olla yhteydessä niin paljon kuin mahdollista ja myös soittivat minulle usein. Nyt yhtäkkiä he eivät enää soita minulle, ja kun yritän mennä kylään, tapaaminen siirtyy jatkuvasti aina jollakin ihmeellisellä verukkeella. Yhtäkkiä näyttää siltä, että alkoholistivanhempani ovat alkaneet vältellä tapaamistani.

Ainoa syy, minkä keksin tälle, on että he ovat niin huonossa kunnossa, että eivät osaa siivota kämppää tai olla riittävän selvinpäin minun tapaamistani varten. Tai mahdollisesti sitä yrittäessä krapulat ovat niin kaameita, ettei siitä enää tule mitään. Olen kuitenkin tehnyt selväksi, että jos he ovat kännissä, en tule paikalle. he alkavat kuitenkin olla niin vanhoja, että alkoholismi alkaa todellakin tehdä kaikesta aika vaikeaa.

Tämä äkillinen muutos tekee minut toisaalta huojentuneeksi, mutta toisaalta surulliseksi ja pelokkaaksi. En enää ihan oikeasti tiedä, kuinka monta kertaa pystyn tapaamaan vanhempani sellaisessa kunnossa, että he edes muistuttavat niitä hyviä ihmisiä, jotka he kuitenkin ovat aina välillä olleet. Jos he todellakin juovat niin paljon, että välttelevät minua sen takia, heidän kehonsa tuskin kestävät enää kovin pitkälle…

Onko muilla vastaavia kokemuksia alkoholistivanhempien kanssa?

Moi!
Luin juttusi ja minulla on sama homma. Vanhemmat eivät tahdo minua tai veljeäni kylään, toissa jouluna äitini ajoi meidät pois luotaan koska ei kestänyt kun yritimme keskustella katkolle menosta.
Laitoinkin välit poikki puoleksi vuodeksi, mutta sitten suostuin tapaamaan heitä kun äitini meni hoitoon. Hetki oli taas tasaista aikaa ja viihdyin vanhemieni kanssa kunnes ryyppääminen taas alkoi.
Lisäksi he syyttävät meitä lapsia ettemme välitä, emme ikinä kehu tai valitamme vain.
Nyt olen taas pitänyt etäisyyttä heihin ja homma on lähtenyt hanskasta, äitini on jalan murtuman takia sairaalassa ja isä juo ja uhkaa jopa itsemurhalla. Tuntuu että minun on pidettävä heistä huolta, koska he eivät sitä osaa itse tehdä. Syyllisyys painaa, silti tiedän että minä olen heidän lapsensa ja aikuinen, minun olisi elettävä omakin elämä.
En halua heidän kuolevan, mutta joskus tuntuu että se olisi suuri helpotus, en usko että enää koskaan tapaan niitä vanhempiani joita he ovat joskus olleet, nyt ne ovat vain irvikuvia jotka lähinnä inhottavat minua. Surullista mutta totta. Ainut mikä pistää minut jatkamaan on se toivo että jonain päivänä he olisivat taas niitä"oikeita"vanhempiani…Alkaa vaan aika loppumaan kesken.
Voimia sinulle!!!

Hei suruvaippa!

Kiitos kun vastasit viestiini. On huojentavaa kuulla samankaltaisista kokemuksista.

Minun vanhempieni tilanne on nyt pahentunut sikäli, että välttelyn sijaan he nyt yrittävät huijata minulta rahaa, koska heidän taloudellinen tilanteensa on äkisti huonontunut. Näin räikeästi vanhempani eivät ikinä ole käyttäneet minua hyväksi ja se satuttaa todella pahasti. Minustakin nyt tuntuu, että ne hyvät ihmiset ovat alkaneet kadota yhä enemmän. Kyllä ajoittain silti tapaan heitä ja he ovat ainakin suhteellisen selvinpäin tavatessamme ja aina hetkittäin voi vielä nähdä pilkahduksen niistä ihmisistä, joita rakastan. Koitan muistaa, että he ovat sairaita, ja toivon, että tuo sairaus ei söisi heitä siinä määrin, että ihmiset sen takana katoavat kokonaan.

Sinun tilanteesi kuulostaa vielä pahemmalta kuin omani. Itsemurhalla ei onneksi ole vielä minua uhkailtu, mutta saa nähdä mihin tämä tästä kärjistyy kun rahat ja viinat loppuvat…

Jaksamista myös sinulle! Älä syytä itseäsi, vanhempasi ovat sairaita ja se saa heidät käyttäytymään hirvittävillä tavoilla. Se ei ole sinun syysi eikä sinun vastuullasi. Itse olen vetänyt sellaisen rajan, että autan sen verran kun pystyn kuluttamatta itseäni liikaa tai niin, että se ei liikaa häiritse elämääni. Tuollaista rajaa on kyllä vaikea hahmottaa, ja välillä autan liikaakin… Onneksi on oma hyvä perhe, joka pitää kyllä raiteillaan ja auttaa.

Hei kaikki!

Äitini välttelee minua ja siskoani. Tätä on jatkunut pari vuotta ainakin ja mennyt vain pahemmaksi. Hän ei vastaa enää ollenkaan viesteihin tai puheluihin.
Tässä parin vuoden aikana puhelinkeskustelut ovat olleet hyvin tuskaisia. Ne päättyivät aina siihen, että äiti vain alkoi lopettelemaan puhelua alle minuutissa. Ekat kerrat jäin hyvin tyrmistyneenä luuri käteen ihmettelemään, että mitähän mä sanoin? Nykyään ei vain vastaa ja jos joskus harvoin erehtyy vastaamaan, on kännissä.

Kerran se soitti mulle illalla! Äiti ei ikinä soita, joten oli ilahtunut kun nyt soitti. Mutta se olikin marttyyri, ei mun äiti. Kännissä ja itkuisena ja surkeena. Tää puhelu käynnisti pienen tapahtumasarjan, jossa siskoni kanssa alettiin selvittämään muuttofirmoja ja varastopaikkoja ynnä muuta, hänen kanssa sovittiin näin. Kyllä me autetaan!

Mitään ei sitten äidistä kuulu vähään aikaan ja siinä meni oma aikansa koittaa käsittää, että miksi se teki näin. Ei se varmaan edes muista koko juttua.
Nyt tiedän, että äiti on alkoholisti. Sattuu ihan kamalasti, ettei se vastaa enää.